Osa 10. Nuudelikeiton ja teen yhteenliittymä, ase kylmyyttä vastaan
Viime kerralla jäimme odottelemaan konduktöörin lohduttomia sanoja, jotka tulisivat tuomitsemaan meidät keskelle kylmää lumista erämaata. Siinä me sitten olimme nelistään 10 aikaan aamulla keskellä lohduttomasti seisovia puunrunkoja ja erämaata odottaen vain villieläinten brutaalia hyökkäystä, jota vastaan taistelisimme paljain käsin. Vitsi vitsi, ei kai reissu niin ankeasti voi jatkua. Pidätimme ilon purskahduksia kiduksissamme konnarin lähtiessä pois vaunusta seuraavat 6 tuntia, jonka jälkeen pystyimme huokaisemaan helpotuksesta ja toteamaan ettemme lentäisikään junasta pois. Hurraa!
Tuo yksittäinen junamatka oli aika antoisa kokemus monilta osin. Ensinnäkin nuo lähtölaukaukset, jolloin meinasimme lentää ulos junasta, kantoi oman kortensa kekoon. Meidän paikkamme eivät olleet toistemme vieressä, joten jouduimme aika pitkän osaa matkasta viettämään yksinämme omassa punkassa kirjaa lukien. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, ruokapolitiikka oli kyseisellä matkalla kohtuullisen huono. Olin pakannut itselleni 10-päkin nuudelikeittoja laukkuuni. Kerran taisimme käydä syömässä ravintolavaunussa pelmeneitä, kun niitä kerrankin oli saatavilla, mutta muuten pärjäsimme lähes yksinomaan noilla nuudelisopilla ja teen avustuksella. Jollain tavalla pääsi irtautumaan kaikesta nykyteknologiasta ja ihme vempeleistä, mitkä nykyään ”on aina pakko” olla mukana koko ajan, jotta pääsee näpertelemään. Luimme välillä kirjaa ja ajoittain pidimme pieniä teetaukoja, jolloin lätkimme korttia ja turisimme muuten vain kaikesta maan ja taivaan väliltä. Joissain tapauksissa keskusteluun yhtyi venäläisiä kanssaimmeisiä, jotka tuntuivat olevan erittäinkin innostuneita ja kiinnostuneita siitä, että miksi helvetissä 3 suomalaista viettää aikaansa Siperian läpi kulkevalla junalla. Heille pakollinen kulkuväline paikasta A, paikkaan B, näyttäytyi meille pikemminkin arvokkaana ja upeana kokemuksena, jonka oli aina halunnut kokea.
Junassa muutenkin oli jotenkin pirun mukavat oltavat, vaikka ympärillä pyöri hyvin paljon täysin tuntemattomia ihmisiä. Kaikki toisilleenkin tuntemattomat höpisivät keskenään ja muodostivat pieniä kuppikuntia ahtautuessaan lähes toistensa syleihin junan pienissä sängyissä. Porukka oli pakannut mukaansa kaikennäköistä matkaevästä sian läskistä suolakurkkuihin, joita sitten vierustovereille myös tarjottiin. Koska suurin osa porukasta oli lyhyemmän matkaa junassa kuin me, ehdimme 54 tunnin aikana näkemään jos jonkin sortin kulkijaa. Kuitenkin vessan lähes ränsistynyt olemus, jatkuva junan pomppiminen antiikinaikaisilla raiteilla sekä kunnon ravinnon puuttuminen olivat niitä seikkoja, joita en välttämättä tule heti kaipaamaan. Nimimerkillä nuudelit pannassa seuraavat 6 kuukautta.
No viimein pääsimme illalla perille Ulan-Udeen, jossa hiukan yli -30 asteen pakkanen sai kropan jokaisen solun heräämään horroksestaan alta aikayksikön. Vastassamme olivat nuori pariskunta, joihin bulgarialainen oli jollain ihmeen tavalla (??) tutustunut ennen reissuamme maailmanmainion internetin välityksellä. He olivat buukanneet meille aseman liepeiltä hostellin, johon läksimme suunnistamaan. Hostelli oli yllättävän luksus, mutta siellä emme kauaa ehtineet homehtua kunnes olimme jo suihkun kautta ulkona. Kävimme maistelemassa vähän erilaisia paikallisia herkkuja, jonka jälkeen lähdimme kiertämään kaupunkia. Totta kai kävimme katsastamassa paikallisen Toisen maailmansodan voiton kunniaksi pystytetyn muistomerkin (vai oliko se aukio?) ennen kuin totesimme -35 pakkasasteen olevan aivan pirun liian vahva ulkoiluun. Jostain syystä, niin kuin koko talvisen matkamme aikana Venäjällä, vieraanvaraisen pariskunnan urosjäsen tyytyi pitämään päällään vain kohtuullisen ohuennäköistä nahkatakkia ja samantyylistä pipoa, mitä noin 100 miljoonalla muulla venäläisellä on alituisesti päässään. Ja hänen mielestään ei ollut vielä edes kylmä. Tottumuskysymys? Mene ja tiedä…
Seuraavana päivänä suunnistimme buddhalaisluostarialueelle, joka oli pienen ajomatkan päässä hostellistamme. Siellä oppaamme kertoi luostarista ja sen toiminnasta mittavan luennon sekä pääsimme myös vierailemaan pääluostarin slash kirkon sisällä. Emme oikein täysin käsittäneet Sebastianin kanssa kaikkea, joten onneksi valpas tulkkimme Anton selvensi asioita. Ostimme paikan päältä arshania eli pyhää vettä, joka tulisi puhdistamaan ruumiimme pahasta karmasta! Off-the-topic: kyseisellä luostarialueella vieraili myös Madventures kolmannella tuotantokaudellaan, joten jos kiinnostaa paikka enemmän, niin sieltä vain ammentamaan lisää tietoa. Kyseiselle luostarialueelle on haudattu jonkinlainen super-munkki, jonka tarina on kohtuullisen mielenkiintoinen: vuonna 1927 tämä munkki sanoi oppilailleen, että tämä tulee haudata kuolemansa jälkeen sekä hänen ruumiinsa pitää kaivaa ylös uudestaan 30 vuoden kuluttua. Tarinan mukaan munkki alkoi lausua jonkinlaista kuolinrukousta ja kuoli kesken meditaation. Hänet kaivettiin 30 vuoden jälkeen ylös ja hänen ruumiinsa oli vieläkin siinä kunnossa aivan kuin hän olisi kuollut vain muutama tunti sitten! Sama tehtiin 45 vuoden päästä uudestaan vuonna 2002, jolloin tutkijat totesivat, että ruumis oli erittäin hyvin säilynyt eikä siinä näkynyt merkkejä mädäntymisestä tai vastaavasta. Valitettavasti me emme päässeet tätä ruumista enää tarkastelemaan.
Luostarireissun jälkeen lähdimme käymään paikallisessa etnograafisessa museossa, jossa oli siis vanhoja asutuksia sekä eläintarha. Eipä siinä juurikaan enempää mielenkiintoista kerrottavaa ollut. Ainoa mielenkiintoinen huomio oli taas Маршрутное такси eli reitti-/joukkotaksi. Käytännössä katsoen minibussi, joka kiertää tiettyä reittiä. Koska museopaikka oli käytännössä katsoen keskellä ei-mitään, ”bussipysäkkimme” oli samanlainen kuin Suomen maaseudulla ikään. Tuo kyseinen kulkuneuvo tuntuu kuitenkin toimivan suhteellisen hyvin, sillä hypättyämme sisään, olimmekin jo 20 minuutin sisällä juuri hostellimme lähettyvillä. Matkan hinnaksi tuli muistaakseni 20 ruplaa, joka tekee noin 50 senttiä. Tässä Venäjällä toimitaan hyvin jouhevasti ilman mitään korttileimasimia tai etukäteismaksua, koska tuo 20 ruplaa heitetään muitta mutkitta aina kuljettajalle matkan päätteeksi. Suomalaiseen mentaliteettiin tämä joukkoväline ei välttämättä sovellu, koska yleensä joukkotaksissa joutuu istumaan jonkun viereen.
Iltapalaksi taas maukasta nuudelikeittoa ja seuraavana päivänä olisi matka kohti Irkutskia. Kävimme aamulla yllättäen taas Leninin aukiolla, jossa majesteettisen kokoinen Leninin pää hallitsi maisemaa. Toinen mikä myös hallitsi maisemaa, oli paikallinen poliisilaitos: pään lähellä oli parkkeerattu pienellä полиция- präntillä varustettu asuntovaunu, jonka piipusta tuprutti alituiseen tahtiin savua. Tämä ”kaupungin” keskuspoliisi kirvoitti monet naurut. Heitettyämme viereiselle postiasemalle pari kirjettä koti-Suomeen, ampaisimme hostellin vieressä majailevaan kapakkaan nauttimaan ruokaa ja virvokkeita. Tätä jatkui siihen saakka kunnes bulgarialainen vahvistuksemme oli kyllästynyt kuvien ottamiseen. Pakkasimme hostellilla kamamme ja lähdimme taas asemalle kohti seuraavaa pistettä, Irkutskia. Edessä olisi taas 8 tuntia junassa..
Irkutskiin saavuimme yön pimeydessä. Saavuimme hostelliimme vähän myöhemmin, jossa vastassa oli lähes täydellisesti englantia puhuva mukavan oloinen jantteri. Kaveri siinä jo nukkumatin iskuaikaan tykitti meille tietoa kaupungista ja mahdollisista ekskursioista ynnä muista mielenkiintoisista paikoista. Varauduimmekin lähtemään Baikal-järvellä sijaitsevalle saarelle jo aamutuimaan, joten ei auttanut kuin kiskoa iltaiset nuudelisopat sekä teet huiviin ja vetää unta palloon. Sebastianiin oli Siperian pakkanen iskostanut pahanoloisen flunssan, joten minä, Anton ja bulgarialainen kameramiehemme suuntasimme aamulla, jälleen kerran, Маршрутное такси:n avustuksella kohti Baikalia. Odotukset olivat korkealla, mutta todellisuus ei niitä vastannut: järvihän oli yllättäen täysin jäässä, kyseiselle saarelle ei ollut minkäännäköistä mahdollisuutta päästä, järven lähettyvillä lähes mikään paikka ei ollut auki sekä voitte kuvitella miten kylmäksi voi ilma yltyä kun -26 pakkasasteessa järveltä puhaltava tuuli repii niskavilloja irti. Suomalaisena sisupusseina halusimme kuitenkin päästä avantouimaan ja saunomaan, jota meidän bulgarialainen ystävämme ei jostain syystä tajunnut ja totesi vain, että mehän voimme kuolla siihen. Koputettuamme sataa ovea ja kysyttyämme lisätietoja, totesimme vain, että saunaa ei tällä Baikalin reissulla tulla näkemään. Koska siellä ei mitään muuta oikein ollut tehtävissä, lähdimme Antonin kanssa takaisin kohti keskustaa bulgarialaisen jäädessä Siperian talveen nauttimaan valokuvauksen ihmeellisestä maailmasta. Lopulta hänkin sitten saapui takaisin kämpille.
Pienten päikkäreitten ja nuudelikeittojen jälkeen suuntasimme Irkutskin keskustaan pyörimään. Käyskentelimme ympäri kaupunkia ja pääsimme taas jälleen kerran käymään Leninin aukiolla ja Leninin patsaan luona. Paikallisten markkinoiden ynnä muiden nähtävyyksien jälkeen suuntasimme perinteiselle bisnes lunchille. Vatsat täynnä ja mieli korkealla jatkoimme patikointia. Ohitimme matkallamme jälleen kerran yhden jääveistosaukion/-huvipuiston sekä sodan muistomerkkejä. Pitkän kävelymatkan jälkeen päädyimme takaisin kämpillemme. Päätimme viettää vähän iltaa yhdessä, joten kaupasta haettiin ruokatavarat Stroganoffia varten ja siihen kylkeen ruokajuomaa sekä tietysti nuudeleita. Allekirjoittanut hyöri kyökin puolella sapuskaa pöytään Sebastianin vieläkin sairastellessa ja kameramiehen ihastellessa omaa jatkuvasti kasvavaa kuvakokoelmaansa. Kun ruoka oli taas sullottu hyvin mielin kurkusta alas, menoa jatkettiin venäläiseen tapaan avaamalla korkki ja ottamalla samalla pelikortit esille. Kun kello alkoi lähestyä puoltayötä, pelikirjaa piti vähän tutkailla. Allekirjoittanut ja Anton päättivät lähteä vähän viettämään iltaa kaupungille, joten taksi soitettiin oven eteen ja matka alkoi. Päädyimme yhdelle kaupungin parhaimmista klubeista kuulemma, Club Akulaan. Ongelmia tuli kuitenkin lähes heti: meille ilmoitettiin, että klubi on ns. täynnä ja kaikki liput on jo myyty. Porukkaa kuitenkin lappasi sisään jatkuvasti ja osti lippuja, joten tiedustelimmekin illan emännältä, että mikäs tässä nyt oikeasti on vialla. Kuulemma naamakarvoituksemme ei saanut osakseen hirveän suurta innostusta, minkä ymmärsimme täysin, koska olimme lähes yhtäjaksoisesti olleet niitä ajamatta puolentoista kuukauden ajan Antonin kanssa. Kysäisimme, että pääseekö sisään ilman partaa ja viiksiä, ja vastaus oli kyllä. Siitä vain äkkiä sitten ulos klubilta, ensimmäinen nököttävä taksi parkkipaikalta, kohti hostellia, parrat pois naamasta ja takaisin klubille.
Paras osa iltaa oli kuitenkin taksikuskimme. Minä, joka kaupungissa olin viettänyt päivän, osasin suunnistaa paremmin. Hän kyllä kertoi vasta aloittaneensa nämä taksihommat, mikä kyllä kävi aika nopeasti ilmi. Sanoimme kuskille klubin osoitteen ja klubin nimen, mutta jostain syystä hän lähti ajamaan aivan väärään suuntaan. Sanoimme vähän ajan päästä tästä hänelle ja hän totesi, että kyllä se paikka tuolla on. Siinä vaiheessa kun tuo samannimisen kadun kyltti tien vieressä ilmoitti 15 km eteenpäin, totesimme, että ehkä onkin, mutta aika helvetin väärässä suunnassa. Ilmeisesti näitä olikin sitten kaksi kappaletta, mutta kuskimme päätti valita sen, joka olisi 20 km päässä lähtöpaikastamme. Koska kuskimme ei osannut meidän neuvomaan paikkaamme, hän päätti soittaa kahdelle kaverilleen kahdella kännykällä samaan aikaan ajaessaan 90 km/h. Istuimme takana ilman turvavöitä ja laskimme sekunteja, että milloin tämä iki-ihana Lada jysäytetään kohti jykevän kerrostalon betoniseinää. Jos tämä ei vielä riittänyt, niin kaverilla oli myös jotain vahvoja antipatioita kulkukoiria kohtaan. Silloin kun hän noita kulkukoiria näki pikkuteillä käyskentelevän, hän automaattisesti lähti ajamaan niitä takaa torvet huutaen. Jatkuvassa sivuliirrossa olevassa Ladassa ilman turvavöitä ja alkoi vähän taas jännittämän. Noh, lopulta pääsimmekin klubillemme, mutta tämä vain sen ansiosta, että neuvoin häntä matkassa olevan karttani avulla.
Ilta päättyi sen verta mukavasti, että Anton ehti tutustua paikalliseen Vovaan, jonka luokse lähdimme Antonin kanssa seuraavana päivänä. Kävi ilmi, että hän oli kyseisellä klubilla töissä, mutta työnkuva oli jokseenkin omituinen: hän saapui aina siinä 1 aikaan yöllä paikalle, huuteli biisien välillä aina mikkiin jotain todella inspiroivaa, poltteli välillä vesipiippua ja joi omia viinojaan. Tätä kesti reilu 4 tuntia ennen kuin disco meni kiinni. Normipäivä vai mitä? No hänen luokseen menimme Antonin kanssa, polttelimme vesipiippua, juttelimme ja nautimme rommikolaa illan karkeloita varten. Vietimme toisen illan samalla klubilla, jonka jälkeen päädyimme paikallisen pikaruokalan kautta sänkyihimme siinä 7 aikaan aamulla. Bulgarialainen vahvistuksemme erkani joukostamme samana päivänä, joten jäljelle jäi 3 suomalaisen muodostama tehotrio jälleen valmiina uusiin seikkailuihin. Valitettavasti Sebastianin flunssainen olo esti häntä liittymästä Irkutskin yöelämän karkeloihin mukaan. Viimeisenä päivänä kiitimme mukavaa hostellin isäntää ja suuntasimme aseman lähettyville nauttimaan borshikeittoa ja kaalipiirakoita ennen kuin junamme lähtisi taas eteenpäin. Seuraavana Krasnoyarsk!
Jesse Murtomäki
Kirjoittajalla on ikävä kunnon saunaa.
