Osa 9. Siperian läpi junalla, Madventuresin ja Ville Haapasalon jalanjäljissä
Joululoma Havaijin auringossa, riippukeinussa Thaimaassa taivaansinisen meren äärellä tai vaikkapa surffaamassa Indonesiassa. Ei vaan matka kohti Venäjän ja Siperian hyisten lumisten tasankojen lävitse voi alkaa. Edessä 9 288 kilometriä ja pari viikkoa aikaa sukeltaa perivenäläiseen kulttuuriin puksuttavan junan kyydissä. Jäätävän tammikuisen toisena päivänä suunnistimme lentokentälle, jolla pääsisimme toiselle puolelle maailmaa, Vladivostokiin. Seurueessamme kolme urheaa suomalaista leijonaa ja yksi joukosta hyvin erottuva bulgarialainen vahvistus, odotimme innolla tulevan matkamme antia ja kokemuksia.
Niin kuin aikaisemmin tuli sanottua, Siperian talveen oli varauduttu hyvin heikosti. Jo Vladivostokissa alkoi kylmät väreet hiipimään selkää pitkin ja vimmattu tuuli paiskautui kasvoihin jatkuvalla syötöllä. Matkamme ensimmäisessä pisteessä -25 pakkasastetta päiväsaikaan alkoi tuntumaan tuulen avustuksella jo kohtuulliselta helvetiltä, joten tuli siinä vaiheessa tiedostettua, että tulevat sääennusteet -35 pakkasasteesta muissa kaupungeissa eivät lämmittäneet millään tavoin huonosti varustautuneen suomalaispoikasen mieltä eikä ruumista. Jos ensi kertaa samanlaista reissua tulee, niin neuvoisin itseäni sekä kaikkia muita rohkeita varustautumaan ehdottomasti hyvin kylmiin olosuhteisiin, sillä jos joku saa ihmismielen raunioitumaan niin jatkuva piikikäs kylmyys koko ruumiissa.
Aikomuksenamme oli kiertää niin monta kaupunkia kuin mahdollista junien aikatauluja mukaillen. Alkuperäinen reitti tulisi olemaan Vladivostok – Khabarovsk – Ulan–Ude – Irkutsk – Krasnoyarsk – Novosibirsk – Jekaterinburg – Perm ja sitten takas Moskovaan. Per kaupunki ehtisimme viettää aina pari päivää, mutta matkoihinkin tuhrautuu loppujen lopuksi käsittämätön määrä aikaa, joten Irkutskissa ja Jekaterinburgissa voisimme pyörähtää hiukan muita pidempään. Muutenkin kaikki tämähän on pelkkää harhaanjohtavaa suunnittelua, sillä Venäjällä matkaamisella tuntuu olevan aina sellainen ominaispiirre, että aina sattuu ja tapahtuu hyvässä kuin pahassa. Kaikki suunnittelu on siis ihan järkeenkäypää, mutta todellisuus pakottaa kuitenkin improvisoimaan joskus aika rajustikin. Joten kaikki saksalaisen aikataulutuselämän omaavat persoonat voitte jättää kalenterit kotiin ja vähät välittää suunnitelmien paikkansa pitävyydestä. Kuten saatoin jo aikaisemmin mainita, matkan alusta lähtien olimme laittaneet kamerat valmiiksi, jotta saisimme ikuistettua reissustamme mukavan koostevideon. Ei tule kuitenkaan ihan joka toinen viikko lähdettyä Siperian reissulle, joten on kiva, että on muitakin upeita muistoja kuin pari kuvaa Leninin patsaan vieressä seisomisesta.
Itse asiaan. Vladivostokin lentoasemalta bongasimme mittarin allemme ja suuntasimme kohti kaupungin keskustaa. Hostellimme oli kotoisan oloinen vanhemman pariskunnan ylläpitämä residenssi, josta saimme pehmeät punkat seuraavaksi yöksi. Suunnitelmanahan oli lähteä jo seuraavana päivänä kohti matkan toista etappia. Kiertelimme sen jälkeen kaupunkia tovin, ja ihmettelin jatkuvasti miten ihmiset haluavat viettää aikaansa ulkona kun oma partanikin oli jo jäässä 5 minuutin jälkeen. Kävimme jonkun paikallisen suosittelemassa meriakvaariossa pällistelemässä mereneläviä ja nappaamassa pienet matkamuistot. Pyörähdimme myös meren rannalla katsomassa kylmässä tuulessa pilkkiviä venäläisiä ja pääsimme itsekin vähän kokeilemaan onneamme, mutta eihän siitä mitään sitten kuitenkaan tullut. Loppusilauksena oli vierailu vanhassa neuvostoaikaisessa sukellusveneessä, joka oli restauroitu näyttelykuntoon, mikä aiheutti hiukan nostalgiafiiliksiä itse kullekin. Sekä totta kai kävimme patsastelemassa Vladivostokin omalla Golden Gate- sillalla ja ottamassa vähän valokuvia. Ja jos joku luulee, että nyt lentää suusta sellaista palturia ettei pahemmasta väliä, niin hän on väärässä. Omaksi yllätykseksenikin sain huomata, että kaupungissa tosiaan on myös Golden Gate- silta, jonka olin aikaisemmin osannut yhdistää vain San Franciscoon. Kuvissa silta näyttää sinänsä aika mitättömältä, mutta kun sen tiellä ja juurella kävi seisomassa, sai todeta, että kyseessä on hieno ja majesteettisen suuri arkkitehtuurinen teos. Koska ilta oli lopuillaan, kävimme syömässä lämpimiä pelmeneitä, borsch-keittoa, lapshaa sekä juomassa teetä. Väsyneinä kylmyydestä ja kävelystä nukahdimme lähes heti päästyämme hostelliin.
Totesimme jo alussa, että junalippujen etukäteen ostaminen rajoittaa tekemisiämme liikaa sekä menee liian hankalaksi, joten tulemme tarkistamaan matkan aikana sopivat lähdöt, ja milloin haluamme siirtyä eteenpäin. Alkuspennausten jälkeen tuli myös huomattua, että junaliikenne toimii Venäjällä sisäisesti yllättävän hyvin ja aikataulut, hinnat sekä paikat löytyvät myös näppärästi netistä. Junasta saa otettua istumapaikan, makuupaikan tai oman hytin kokonaan. Itse matkustimme halvemmin muiden seurassa makuupaikoilla, joissa välttämättä ei hirveästi yksityisyyttä ollut. Kunhan pystyi välillä syömään ja sai nukuttua, se riitti meille.
Kävimme ostamassa liput seuraavana aamuna Khabarovskiin ja pyörimme taas kaupungilla tovin tutkimassa paikkoja. Koska junan lähtöön ei olisi älyttömästi aikaa, pysyimme kohtuullisen lähellä asemaa. Ja niin kuin hyvin usein käykin, lähdimme liikenteeseen hostelliltamme liian myöhään. Kun pääsimme asemalle, oli noin 5 minuuttia aikaa junan lähtöön ja juoksimme täyttä päätä kohti vaunuamme. Jostain syystä luulimme vaunumme numeron olevan 5 ja siinä ihmeteltiinkin kun vaununumerot loppuivat seiskaan. Nopea vilkaisu lippuihin: vaunun numero olikin 16. Hirveen munaravin jälkeen junan toiseen päätyyn, ehdimme juuri ja juuri vaunuumme ja pääsimme paikoillemme, ja samassa juna lähtikin liikkeelle. Oli ilmeisesti sekunneista kiinni ettemme olisi jääneet masentuneena Vladivostokin asemalle.
Kevyen 14 tunnin junamatkan jälkeen saavuimme Khabarovskiin, joka taitaa olla maailman kylmin kaupunki, jossa asuu yli 500 000 ihmistä. Heräsimme aikaisin aamulla tummaan ja kylmään yöhön, johon lähdimme seikkailemaan ja tutkailemaan uusia paikkoja. Aikaa olisi sellaiset kuutisen tuntia, koska seuraava juna odottaisi meitä silloin asemalle jo seuraavaan kohteeseen. Koska kello oli noin puoli 8 aamulla, mikään ei ollut vielä oikein auki ja ulkona oli pilkkopimeää. Palloilimme ympäriinsä kunnes päädyimme ortodoksikirkkoon lämmittelemään jo lähes jäätyneitä jäseniämme. Löysimme kaupungista kotoisen ravintolan, joka tarjosi blinejä laidasta laitaan. Pari tuntia vierähtikin siinä, kun kävimme koko ruokalistaa läpi lohella täytetystä blinistä suklaalla ja kermavaahdolla täytettyyn maukkaaseen erikoisuuteen. Seuraavaksi siirryimme Lenin aukiolle, jossa oli erilaisia jääveistoksia koko aukio täynnä. Koska varsinaisesti 25-vuotiaille nuo jääveistokset eivät aiheuta ehkä niin suurta innokkuutta leikkimiseen, nappasimme muutamat valokuvat ja päätimme lähteä takaisin asemalle. Tällä kertaa olimme ajoissa paikalla reput täynnä eväitä ja sullouduimme taas rinkkojemme kanssa omille paikoille. Seuraava etappi tulisi olemaan Ulan-Ude. Matkasta tulisi jonkinlainen itsehillinnän ja rauhallisuuden näytelmä, koska matka-aika Ulan-Udeen oli 54 tuntia. Luonnollisesti tämä tulisi olemaan pisin yksittäinen junamatkani ikinä, joten ajatus siitä, ettei vaunussamme ollut minkäännäköistä fiksua ratkaisua esimerkiksi suihkussa käymiseen, helpotti kovasti tunnetilojamme.
Junalla matkustaminen on myös omanlaisensa seikkailu varsinkin pidemmillä matkoilla. Vaunut vaihtuvat junittain välillä omituisesti siten, että välillä toiletti oli aivan priimakunnossa oleva laitos ja joissain tapauksissa metallinhohtoinen läävä, jossa ei toivoisi kenenkään joutuvan tekemään tarpeitaan. Luonnollisesti joka junassa on ravintolavaunu, mutta se toimii aina hyvin venäläisittäin. Kun ruokalistaa käy läpi, niin puoliin ruoka-annoksiin myydään sopivasti ei-oota, joten vaihtoehdot ovat yleensä kovin vähissä. Jostain syystä vodkaa ja makkaralautasia sai aina junasta riippumatta. Joka vaunussa on oma pikku samovaarinsa, jotta kaikki pääsevät nauttimaan teenjuonnista aina kun haluaa sekä tästä saa myös kuumaa vettä nuudelikeittoon, mikä tuntui olevan kohtuullisen yleinen ruokalaji junissa. Kaljaa sekä pientä naposteltavaa saatetaan myydä pikkuisista kärryistä, jota joku herttainen mummeli työnsi vähän väliä vaunujen läpi. Omien viinojen juominen ei kuitenkaan ole suotavaa: naukkasimme iltapäivästä yhdet napsut kassissa lojuneesta votkapullostamme, ja tämän huomattuaan konnari ilmoitti meille, että tuo on kiellettyä, ja me jäämme heti seuraavalla pysäkillä pois junasta. Keskelle Siperiaa -35 pakkasasteeseen jääminen ei tuntunut houkuttelevalta, joten puolustauduimme tietämättömyydellä junan alkoholipolitiikasta. Tähän konnari totesi kuitenkin, että ihan sama. Pieniä hikikarpaloita muodostui otsillemme ja jäimme vain ihmettelemään ”Tässäkö kohtalomme nyt sitten on?”. Jäimmekin odottelemaan hyvin hermostuneina, että mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan..
Tarina jatkuu seuraavassa osiossa!
Jesse Murtomäki
Kirjoittajan ensi pidemmän matkan reissu Venäjälle tulee ehdottomasti olemaan kesäaikaan
