Usein venäjänkielisestä kulttuurista kiinnostuneen lukijan kirjahyllystä voi löytää Dostojevskien, Tolstoiden, Gogolien ja Puškineiden välistä myös uutta venäläistä dekkarikirjallisuutta. Esimerkiksi kotimaansa julkkiskirjailijat Boris Akunin, Alexandra Marinina ja Darja Dontsova ovat tätä nykyä melko tunnettuja maailmanlaajuisesti sekä myös Suomessa.
Silti näitä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta venäläisiä dekkareita on ilmestynyt suomeksi harmittavan vähän. Käännettäviksi päätyneissä ja ulkomailla menestyneissä dekkareissa täytyykin siis olla jotain erityisen kiinnostavaa. Ehkä se on naapurimaan eksotiikka, joka joskus hukkuu päivänpolitiikan otsikoiden alle, ”venäläisyyden” tuntu tai sitten ihan tavalliseen arkipäivän elämään liittyvät asiat. Millaisena venäläinen kulttuuri esitetään suosituimpien dekkareiden sivuilla?
1990-luvun loppupuolen dekkarituotantoa edustaa esimerkiksi Marininan Kamenskaja-sarjan romaani Kuolema ja vähän rakkautta (ven. Smert’ i nemnogo ljubvi). Kirjassa perinteisiä sukupuolirooleja karttava rikostutkija Nastja Kamenskaja on vihdoin menossa naimisiin. Kuitenkin ennen tärkeää päivää morsian saa pelottavan uhkauskirjeen. Pian tämän jälkeen avioliittopalatsissa tapahtuu erään morsiamen murha, jonka selvittämiseksi sankaritar uhraa jopa pitkään odotetun kuherruskuukautensa.
Länsimaalaisen lukijan näkökulmasta Kuolema ja vähän rakkautta tarjoaa kiinnostavia kurkistusikkunoita itänaapurin avioitumisen rituaaleihin, sukupuolirooleihin, byrokratiaan ja työntekokulttuuriin. Kiinnostavia ovat esimerkiksi kuvaukset tyypillisestä hääpäivän kulusta, johon liittyvät dokumenttien juhlallinen allekirjoittaminen avioliittopalatsissa sekä tietysti juhlaillallinen, maljapuheet ja ”Katkeraa!”-huudot.
Sukupuolinormeja dekkarisarja tarkastelee erityisesti päähenkilö Nastjan kokemuksen kautta. Sankarittaren uraorientoitunut elämäntyyli ja vaatimaton ulkonäkö tuntuvat ärsyttävän monia kirjan henkilöitä. Esimerkiksi Nastjan työkaveri Juri kommentoi uutista naimisiinmenosta: ”yksikään normaali mies ei kestäisi sinun työnarkomaniaasi ja ääretöntä laiskuuttasi. Myönnä pois, mielesi teki yksinkertaisesti mukavaa perhe-elämää, äläkä kerro minulle satuja suurista tunteista” (Kuolema ja vähän rakkautta, s. 10). Tietynlainen sadunomaisuus kuuluu joskus dekkarien tyyliin, mutta ainakaan Kamenskaja-sarja ei välitä kiiltokuvaa päähenkilön työ- tai perhe-elämästä.
Boris Akuninin Asaselin salaliitto (ven. Azazel’) avaa herrasmiesetsivä Erast Petrovitš Fandorinin seikkailuista kertovan dekkarisarjan, josta on suomennettu seitsemän romaania. 1800-luvun lopun Moskovaan ja Lontooseen sijoittuvassa kirjassa ratkotaan joukkoa epäilyttäviltä vaikuttavia itsemurhia, jotka johtavat nuoren sankarin mystisen salaliiton jäljille. Päähenkilön kehitystä on kiinnostavaa seurata pitkin dekkaria, ja loppuratkaisu todella pitää lukijaa otteessaan viimeisille sivuille asti.
Akunin on tuotannossaan kokeillut genrekirjallisuuden mahdollisuuksia: lastenkirjan, fantasiakirjan ja perhesaagan lisäksi kirjailija on julkaissut Anatoli Brusnikin -pseudonyymillä historiallisia romaaneja. Kiinnostavinta Asaselin salaliitossa onkin ehkä juuri historian eläväksi tekeminen. Puolentoista vuosisadan takainen Eurooppa, matkustelu, ihmisten väliset suhteet ja tavallinen arkielämä saavat dekkarissa tietokirjallisuutta moninaisempia sävyjä, mikä antaa tilaa myös lukijan omalle mielikuvitukselle. Kuten Marininan teoksessa, päästään myös Asaselin salaliitossa lyhyesti valmistelemaan häitä. Koko tsaarinaikaisen moskovalaisen yläluokan avioitumisprosessi rituaaleineen on tietysti kovin erilainen kuin lähemmäs nykypäivää sijoittuvat hääkuvaukset, mikä tuo kirjaan sadunhohtoa ja eksotiikkaa.
Kulttuurista kiinnostuneelle venäläisillä dekkareilla voi siis olla paljon annettavaa, sillä rikosromaanien johtolankoja seuratessa pääsee kuin huomaamatta lähemmäs erilaisia ajatusmaailmoita, tapoja sekä pinnalla tai pinnan alla olevia asioita. Toisaalta todellisuus on dekkareita monimutkaisempaa – viihdekirjallisuuden tarjoamat kulttuuriset stereotypiat voi jokainen lukija kyseenalaistaa. Joskus taas dekkariin tarttuminen voi olla hyvä tapa ravistella omia käsityksiä siitä, mitä venäjänkielinen kirjallisuus tänä päivänä onkaan.
Lukuvinkkejä:
Akunin, Boris
- Erast Fandorin -sarjan kirjat, esimerkiksi: Asaselin salaliitto (WSOY 2001, suom. Anton Nikkilä), Leviatanin purjehdus (WSOY 2002, suom. Anton Nikkilä), Erikoistehtäviä (Into Kustannus 2015, suom. Anton Nikkilä), Valtioneuvos (Into Kustannus 2016, suom. Anton Nikkilä)
Marinina, Alexandra
- Kamenskaja-sarjan dekkarit, esimerkiksi: Irina tietää liikaa (Otava 2002, suom. Olli Kuukasjärvi), Kuolema ja vähän rakkautta (Otava 2004, suom. Liisa Viitanen), Seitsemäs uhri (Otava 2007, suom. Liisa Viitanen), Varastettu uni (Otava 2010, suom. Liisa Viitanen)
Dontsova, Darja:
- Talven henkäys, Demonin vallassa, Mieheni seitsemäs vaimo (kaikki kolme: Hipputeos 2005, suom. Kari Uotinen)
Lisäksi englanniksi tai venäjäksi lukeville:
- Tatjana Ustinovan ja Tatjana Poljakovan dekkarit
Mitä venäläistä kirjaa sinä suosittelisit?
Kirjoittaja Elli Pulliainen
Lisää mielenkiintoisia juttuja ja tapahtumia Venäjän kulttuurin, taiteen ja tyylin parista löydät DIMA – Facebook-sivulta. Tykkää jo tänään!
