Sivuun jätetyt ongelmat
Todelliseen keskusteluun ja haasteisiin tarttumiseen ei riitä uskallusta.
Olisiko maahanmuuttajilla sanottavaa keskusteluun maahanmuuttajista?
”Maahanmuuttajat eivät ole pelkästään uhka, he ovat katastrofi. Heikkolaatuiset tulokkaat kansoittavat maamme ja johtavat Suomen tuhoon”. Suurin piirtein tällaisiin valtion ja kansan edustajien julistuksiin saattaa törmätä myös liian moni ulkopuolisuutta poteva suomenvenäläinen. Mitä hän silloin tuntee?
Suomen maahanmuuttokeskustelu on hyvin monotonista ja siksi yksitoikkoista. Yhteiskunta on luovuttanut sen vapaaehtoisesti ja huojentuen yhdelle puolueelle, joka puolestaan käyttää häikäilemättömästi saatua äänioikeuttaan. Mitä räikeämpiä ovat sanavalinnat sitä suurempi huomio. Diskurssin ollessa vain yhden ääripään käytettävissä sanat ja asiat, tunteet ja todellisuus sekoittuvat, kiertävät kehää, luovat uhkia ja syytöksiä, jotka kuullessaan myös venäjänkieliset lapset, nuoret ja aikuiset saavat tietää maahanmuuttajina olevansa ”ihmisroskia”.
Mitä tekevät toisinajattelijat? Paheksuvat. He ovatkin ottaneet hyvin mukavan ja vaarattoman asemapaikan. On helppo huutaa olevansa eri mieltä, kun joku on sylkenyt toisen päälle. Rohkeus kuitenkin loppuu siihen. Todelliseen keskusteluun ja haasteisiin tarttumiseen ei riitä uskallusta. Toki: Suomessa maahanmuuttosanan lausunut leimataan oitis rasistiksi. Ja niin keskustelu jatkuu monotonisena, sillä kukaan ei ole ajatellut ottaa mukaan keskustelun kohdetta eli itse maahanmuuttajia. Olisihan aika inhimillistä kysyä ihmisiltä heitä koskevista asioista, vaikka maamme ministeritaso ei uskokaan empatiaan. Koska ongelmia kuitenkin on, ehkä niissä elävät voisivat keksiä niille ratkaisujakin?
Sillä ongelmia eivät ole ihmiset vaan rakenteet. Jos rakenteita pidetään jo valmiiksi pilaantuneina, niiden kerrokset alkavat väistämättäkin haurastua ja horjuttaa koko rakennelmaa.
Yksi tällainen hauras kerros ja suuri ongelma on Suomessa asuvat vahvasti ja vankasti itään kumartavat venäjänkieliset asukkaat. Suomessa heitä ei ole haluttu kuulla, eivätkä he ole oppineet puhumaan. He ovat kääntyneet itseensä, rakentaneet puolustavat ja melko vihamieliset muurit ympärilleen, seisovat sivussa. He eivät ymmärrä suomea eivätkä Suomea. He nostalgisoivat entistä kotimaataan, koska pystyvät käsittämään sitä.
Juuri kohtaamattomuudesta, puhumattomuudesta ja näkymättömyydestä muodostuu todellisia uhkia. Maahanmuuttokeskustelu voi onnistua, kun se muutetaan laajaksi ja polyfoniseksi. Rakenteiden kerroksissa on monia ääniä, joilla on varmasti halua vaikuttaa asioihinsa ja keksiä ongelmilleen ratkaisuja – yhteiskunnan hyväksi.
Kirjoittaja on kirjailija sekä äidinkielen, ranskan ja venäjän kielen opettaja.