Kun Venäjän armeija on hyökännyt naapurimaahan Ukrainaan, monet kysyvät, haluavatko venäläiset sotaa? Yleensä vastataan, etteivät halua, mutta sen jälkeen joudumme kysymään, miksi Venäjä sitten hyökkäsi. Kysymys ei siis ole esitetty turhaan ja siihen pitää etsiä vastausta. Ystävyysseuran jäsenet Suomessa ja kaikkialla muualla ovat ymmällään.
Yksi venäläinen rauhanlaulujen tekijöistä oli tunnettu runoilija Jevgeni Jevtušenko. Hän kirjoitti vuonna 1961 runon Haluavatko venäläiset sotaa? Kysymys oli ajankohtainen, sillä elettiin niin sanotun Kuuban kriisin aikoja. Neuvostoliitto oli vienyt Kuubaan ohjuksia ja USA:n mielestä ne uhkasivat heidän maansa turvallisuutta. Amerikkalaiset väittivät omassa propagandassaan, että venäläiset haluavat sotaa.
Jevtušenkon runossa annetaan vastaus. Hän aloittaa laulun luonnonkuvauksella: ”Kysykää peltojen kynnösten yllä olevalta hiljaisuudelta sekä koivuilta ja poppeleilta. Kysykää niiltä sotilailta, jotka makaavat koivujen alla, ja kertokoot heidän poikansa, haluavatko venäläiset sotaa.” Runoilija viittaa siis venäläisten kaatuneitten sotilaitten suureen määrään.
Sen jälkeen hän sanoo, etteivät sotilaat kaatuneet vain oman maansa puolesta vaan myös siksi, että ”kaikki perheet voisivat nukkua rauhassa” myös New Yorkissa ja Pariisissa. ”Vastatkoon poikamme teille, haluavatko venäläiset sotaa.” Sen jälkeen tulee taas viittaus Neuvostoliiton sotilasmahtiin: ”Kyllä me osaamme sotia, mutta emme halua, että sotilaat taas lähtisivät taisteluun surullisessa maassamme. Kysykää äideiltä, kysykää vaimoltani, ja silloin teidän on ymmärrettävä, haluavatko venäläiset sotaa.”
Runo on kaunis ja koskettava. Onhan sen kirjoittanut alansa ammattilainen. Jokainen tekstin lukenut tai laulun kuullut, voi vastata, etteivät äidit tai vaimot halua sotaa. Näin ei ollut vain Neuvostoliitossa tai venäläisten keskuudessa. Näin on kaikkialla maailmassa. Runon sanomalta putoaa kuitenkin pohja pois, kun muistetaan, ettei sotaan lähtöä koskaan kysytä äideiltä tai vaimoilta. Ei Neuvostoliitossa, ei Venäjällä, eikä missään muuallakaan maailmassa.
Vai kysyttiinkö venäläisiltä äideiltä vuonna 1939, aloitetaanko sota Suomea vastaan, kysyttiinkö, kun vuonna 1956 lähetettiin joukkoja Budapestiin tai 1968 Prahaan tai 1979 Afganistaniin. Ei kysytty nytkään, kun lähdettiin sotaan Ukrainaa vastaan. Ei kysytty myöskään amerikkalaisilta äideiltä, lähetetäänkö sotilaita Vietnamiin tai moniin muihin maihin, joissa amerikkalaiset ovat taistelleet.
Jevtušenkon olisi pitänyt totuuden nimissä jatkaa, etteivät venäläiset halua sotaa, mutta heidän johtajansa ovat usein halunneet. Tällaista hän ei tietenkään voinut sanoa. Hänen runoaan käytettiin Neuvostoliitossa valheelliseen rauhanpropagandaan, joka pyrki peittämään sitä tosiasiaa, että Neuvostoliitto halusi usein sotaa, kunhan se palveli valtion etuja.
”Venäjä on usein ollut sodassa ja se on vaikuttanut kansaan. Sotien väliajoillakin on usein ollut melkein sotatila. On pitänyt kuunnella käskyjä ja totella käskyjä.” Näin arvioi Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitš kirjassaan Neuvostoihmisen loppu:
”Me olemme yleisesti ottaen sotaisaa väkeä. Ennen me joko sodimme tai valmistauduimme sotaan. Emme olleet koskaan eläneet toisin. Tästä johtui sotaisa mielenlaatu. Myös rauhanajan elämässä kaikki oli sotilaallista. Kun rumpu pärähti, lippu liehahti, sydän alkoi pamppailla. Ihminen ei huomannut orjuuttaan, hän jopa rakasti sitä.”
Presidentti Putinin aloittama sota Ukrainaa vastaan on rikollinen ja jyrkästi tuomittava. Ei Ukraina ole uhannut Venäjää, ei Nato ole uhannut Venäjää. Ukrainan johdossa ei ole narkomaaneja tai uusnatseja, jotka pitäisi hävittää. Nämä uhkakuvat ovat Putinin sairasta mielikuvitusta. Niitten tarkoituksena on vahvistaa diktaattorin valtaa. Ihmishenget eivät ole presidentti Putinin suojeluksessa.
Voidaan sanoa, etteivät venäläiset halua sotaa. Sen ovat ilmaisseet myös tuhannet mielenosoittajat Venäjän kaupungeissa. Suuri joukko kulttuurihenkilöitä on julkisesti vaatinut sodan lopettamista. Surullinen tosiasia on, että sotaa halusi presidentti Putin ilman mitään todellista syytä. Surullista on se, että siitä kärsivät ukrainalaiset, venäläiset ja koko maailma.
Olen itsekin ollut todistamassa sotaa Venäjällä. Silloin, vuonna 2000 kohteena oli oma kansa, tshetsheenit. Vuonna 2000 kävin Tshetsheniassa ja sen lähes täysin tuhotusa pääkaupungissa Groznyissa todistamassa sodan tuhoja ja ihmisten kärsimystä. Terrorismin vastaisessa sodassa tapettiin terroristien lisäksi oman maan viattomia kansalaisia. Kuva oli järkyttävä. Ihmisillä oli hätä siitä, miten elämä jatkuu. Artikkelikuvaksi valitsin nuoren Haida-tytön myymässä tupakkaa, limonadia ja muuta pientä Groznyin keskustassa. Haidassa ei näy masennuksen merkkejä mutta katsokaa ympäristöä.
Ystävyysseuran tarkoituksena on pitää yhteyttä kansalaisiin, tavallisiin ihmisiin ja tehdä toisen maan saavutuksia tunnetuksi. Venäjällä on paljon hienoja saavutuksia. Sota Ukrainaa vastaan ei kuulu niihin.
Pekka Lehtonen
