Kirjoittaja Heikki Talvitie toimi SVS:n puheenjohtajana vuosina 2002-2014. Kirjoitus on kirjoittajan viimeinen teksti seuran piirissä levitettäväksi. Se on tarkoitettu niille suomalaisille, jotka viranomaisten, somen ja median kautta pelkäävät tulevaisuutta.
Viime aikoina on eri yhteyksissä viitattu venäläisen kirjailijan Leo Tolstoin teokseen SOTA JA RAUHA. Olen myös itse korostanut sitä, että tuossa teoksessa sekä sota että rauha ovat jotenkin koko ajan läsnä. Siis ei pidä lähteä siitä, että sota ja rauha ovat kaksi eri asiaa, vaan se missä toinen alkaa ja toinen loppuu, on aina kuin veteen piirretty viiva. Teoksen otsikko on myös mielenkiintoinen. Siinä SOTA on ensin ja sitten tulee RAUHA. Ehkä se on kielellisesti mutkattomampi sanoa sota ensin ja sitten rauha. Toisaalta korostaako Tolstoi sodan ensisijaisuutta? Näitä asioita on ehkä hyvä miettiä nyt, kun Suomenkin johto ilmoittaa, että Suomi ei ole rauhassa, mutta ei myöskään sodassa. Siis olemmeko jossain sodan ja rauhan välimaastossa? Tämäkin olotila vaikuttaa syvällisesti kansakunnan elämään ja yksilöiden mahdollisuuksiin toteuttaa itseään. Johdolta vaaditaan enemmän ja johto vaatii kansalta kuuliaisuutta ja yksimielisyyttä jopa lainsäädännöllä, jos ei muuten. Hallituksen taholta lähdettiinkin jo siitä, että tämä kuuliaisuus johtoa kohtaan pitäisi kirjata lakiin, mutta varsinkin tiedeyhteisön vakava vastarinta sai hallituksen toteamaan, että eduskunta voi muuttaa lakia, jos niin haluaa.
Valtaa on pidetty reviireillä aina saman kaavan mukaan. Jos leijonauros tai urokset ajetaan reviiriltään pois vahvempien urosten tieltä, niin nämä uudet urokset tappavat kaikki vanhojen urosten aikaansaamat leijonapennut, jottei niistä olisi niille jatkossa uhkaa. Hyvin pitkälle vanhoissa imperiumissa ja sittemmin valtioissa valtaa tavoiteltiin vanhan kuninkaan kuollessa eri sukujen kesken. Yleensä se suku, joka pääsi niskan päälle, mestautti toisten sukujen edustajat ja jälkeläiset. Shakespearen luoma Richard III on päässyt esille henkilönä, jonka tarvitsi toimeenpanna liittolaistensa kanssa useita murhia saadakseen kruunun. Hänen osaltaan on usein todettu se, että jos kruununtavoittelija on syntynyt kauaksi kruunusta, niin sitä enemmän hänen pitää vastustajiaan surmata päästäkseen kruunuun kiinni. Stalinilla oli myös varsinainen urakka, kun hänen piti tuhota koko vanhojen bolsevikkien klaani, vakiinnuttaakseen valtansa Neuvostoliitossa. Ruotsissa Kustaa Vaasa jakoi pojilleen reviirit, mutta pojat eivät tyytyneet siihen, vaan aloittivat taistelun kruunusta ja yhtenäisestä reviiristä.
Nyttemmin demokratia on tullut jossain määrin vallan vaihdon osalta avuksi. Valta vaihtuu sopimuspohjalta ja äänestystuloksen kautta. Kun valta vaihtuu, niin uudet vallanpitäjät pitävät huolta siitä, että vanhoja vallankäyttäjiä tai heidän tukijoitaan ei vallan vaihduttua juuri nähdä valtaa jakamassa. Tässä mallissa kilpailussa on yleensä vain kaksi puoluetta. Useissa suhteellisen vaalitavan maissa kokoomahallitukset merkitsevät usein vain vallan osittaista vaihtumista. Presidenttivaltaisissa demokratioissa vallan vaihtumista rajoittaa presidentin kyky hallita yli parlamentissa istuvien puolueiden. Demokratian ongelmana on myös usein jonkin suuren puolueen boikotti muiden puolueiden taholta. Mitä suurempi boikotin kohteena oleva puolue on, sitä vähemmän demokratiaa systeemissä on. Demokratioissa, jotka kuuluvat suurempiin yhteisöihin, jotka eivät ole demokraattisia, ongelmana on, että äänestäjät saattavat yhteisön intressien osalta äänestää väärin. Esimerkiksi Euroopan unionissa on väärin äänestäneissä maissa järjestetty uudet vaalit, jotta saataisiin yhteisön kannalta oikea tulos. Myös yhteisöjen kandidaattijäsenten osalta uusvaalit ovat mahdollisia väärän tuloksen takia. Ja sitten vaaleja voidaan aina väärentää, jotta haluttu tulos saavutettaisiin. Toisaalta on demokratioita, joissa valtaapitävien politiikka saavuttaa yli 80% kannatuksen ja tavoite on usein kansainvälisen jännityksen noustessa vielä sitäkin suurempi osuus kansan mielipiteestä. Tällöin demokraattiset järjestelmät alkavat muistuttaa autoritäärisiä hallintomalleja.
Nykyinen sotarauha-tilanne on myös jakamassa maailmaa kahteen valtablokkiin, joskin siinä saattaa olla useita napoja itsenäiseen toimintaan. Läntinen blokki, joka on pitänyt valtahegemoniaa koko maapallolla teollisen vallankumouksen jälkeen, on katsonut, että sen valta yli kaikkien muiden on johtunut valkoisen ihmisen ylivertaisuudesta verrattuna muihin ihmisiin. Valkoisella ihmisellä on ollut tähän käytökseen myös resurssit, joten se oli pitkään vallinnut olotila. Suuret sodat on myös käyty valkoisen ihmisen toimesta. Muiden ihmisten rooli niissä on ollut tukea jotakin nimenomaista valtaryhmittymää ja kuolla sen puolesta tai parhaimmillaan pysytellä koko taistelun ulkopuolella. Alkuperäiskansat ovat yleensä tuhoutuneet valkoisen miehen pyyteiden alle.
Toisen maailmansodan jälkeen useat siirtomaat itsenäistyivät ja niistä tuli uusia reviirejä. Silti niiden reviireillä olleet resurssit ovat olleet pitkään läntisten suurvaltojen ja niiden kansainvälisten yritysten omistuksessa ja hallinnassa. Esimerkiksi koko Afrikan bruttokansantuote vastaa tällä hetkellä noin kolmea prosenttia koko maailman vastaavasta luvusta. Läntisten siirtomaavaltojen rajanvedot eli reviirit uusien valtioiden osalta ovat usein aiheuttaneet sisäisiä heimosotia, joiden raakuus ja väkivaltaisuus on ollut silmiinpistävä. Globaali Etelä kipuilee nyt näiden perintötekijöiden parissa. Eräs entinen Euroopan unionin korkea edustaja loihe lausumaan, että länsi on puutarha, muu maailma on viidakkoa. Että sillai!
Näiden alkuasetelmien takaa pyrin seuraavassa katsomaan, miten ihmisten ja valtioiden keskinäiset suhteet ovat järjestäytyneet ensimmäisen maailmansodan alla ja sen tuloksena, toisen maailmansodan aattona ja sodan alussa, toisen maailmansodan aikana, toisen maailmansodan jälkeen kylmässä sodassa ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Lopuksi otan esille Georgian sodan vuonna 2008 ja Ukrainan sodan vuodesta 2014 alkaen. Nämä kaksi sotaa kulminoituvat Yhdysvaltojen ja lännen pyrkimykseen liittää Keski- ja Itä-Eurooppa Yhdysvaltojen reviiriin ja sitten Venäjän vastatoimiin säilyttää Georgia ja Ukraina Naton reviirin ulkopuolella ja siten säilyttääkseen myös Mustalla merellä jonkinasteisen tasapainon Naton reviirien kanssa. Myös Lähi-IIä on tarkastelussa. Se kuvastaa kansoja ilman reviirejä, jos mikä.
Tarkastelun työkaluksi olen ottanut reviiriajattelun, joka on yleinen kaikilla elollisilla olioilla. Reviiriajattelu pätee niin mikrobeihin ja kasviin kuin myös eläimiin, joihin myös ihminen lukeutuu. Ihmisen mukaan jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, jonka johdosta ihmisellä on jokin erikoinen paikka maapallolla ja maailmankaikkeudessa. Tiede on tätä asiaa tutkinut kriittisesti, mutta kun emme tiedä, niin sitten uskomme ja tänäkin päivänä uskomme enemmän kuin tiedämme.
Stephen Hawking on todennut, että luonnontiede muuttui 1800- ja 1900-lvuilla filosofeille liian tekniseksi ja matemaattiseksi; sitä ymmärsivät enää harvat oman alansa asiantuntijat. Filosofeille jäi tehtäväksi ainoastaan kielen analysoiminen. Tässä esityksessä tyydytään aistihavaintojen, lukemisen, ajattelun ja kokemuksen antamaan tietoisuuteen. Maailmankaikkeuden yhtenäisyysteoria jää tämän esityksen ulkopuolelle. Alkuräjähdys on olettamus, ennen kuin tiedämme, mikä räjähti ja missä räjähti. Teoria on nyt se, että on maailmankaikkeus ja sitten on näkyvä maailmankaikkeus.
Aurinkokuntamme sijaitsee Linnunradan galaksissa. Tähtemme ” aurinko ” on 4.5 miljardia vuotta sitten syntynyt kaasupallo. Auringon fuusio vedyn ja heliumin kesken kestää vielä noin 5.5. miljardia vuotta, jolloin auringon vety loppuu ja aurinko muuttuu punaiseksi supertähdeksi päätyäkseen lopuksi valkoiseksi kääpiöksi. Planeettamme Maa on sellaisella etäisyydellä auringosta, että elämä maapallolla on mahdollista. Maapallon ilmasto on olemassaolonsa aikana kokenut valtavia muutoksia eikä muutokset ole mitenkään loppuneet. Näyttäisi siltä, että olisimme menossa kohti uutta jääkautta, ellei ihmisen energiatarve olisi myötävaikuttanut hiilidioksidin määrään ilmakehässämme ja sitä myötä Maan ilmakehän lämpötilan kohoamiseen. Jos jääkautta ei tule, niin ongelmana on nyt ilmastonmuutos, jonka takia maapallon ilmakehän lämpeneminen nopeutuessaan tulee vaikeuttamaan maapallolla elämää kantavien elementtien suojaa. Onneksemme olemme jo siinä pisteessä, jossa voimme niin halutessamme säädellä eräiden rajoittavien toimien kautta hiilidioksidin määrää ilmakehässä. Ilmakehän hiilidioksidia tulisi kuitenkin kyetä säätämään tavalla, joka ei tarvitsisi radikaaleja muutoksia ihmiskunnan perustavanlaatuisiin elinolosuhteisiin. Ihmislaji tuskin säilyy miljardeja vuosia tai sitten se muuttuu oleellisesti toisenlaiseksi. Olettamus voi hyvinkin olla se, että luonnollisen valinnan kautta tai sitten nykyisten elinolosuhteiden järkkyessä jokin toinen laji uusissa olosuhteissa tulee korvaamaan ihmisen maapallon kehittyneimpänä elämää dominoivana lajina.
Kaikilla elävillä olioilla on siis reviiri. Tietyillä alueilla on useiden eliöiden reviirejä ja se vaikuttaa niihin kaikkiin. Toisaalta ne eivät tule toimeen ilman reviiriä. Jos niillä sitä ei ole tai ne sen menettävät, niin eliö on vaikeuksissa. Ainakin se joutuu riippuvaiseksi muihin reviiriä käyttäviin eliöihin nähden. Milloin jokin eliölaji omaa reviirin, jonka kantokyky heikkenee ylläpitämään reviirillä oleskelevaa eliökantaa, niin syntyy tilanne, jossa kyseinen eliölaji lähtee hakemaan uutta reviiriä. Tällöin syntyy konfliktitilanne toisten eliöiden ryhtyessä puolustamaan omaa reviiriään. Syntyy sotatilanne, jonka ratkaisusta riippuu se, jatkuuko dominoteoria siten, että useat reviirit joutuvat tämän liikkeen pyörteisiin vai laantuuko tilanne, jos ongelma jää yhden reviirin mittaiseksi. Toisaalta on eriarvoisia reviirejä koskien eliölajien selviytymistä olemassaolon taistelussa. Tällöin tulee kyseeseen uuden reviirin hankkiminen tai sitten oman reviirin laajentaminen, joka taas saattaa aiheuttaa ongelmia, kun pitää puolustaa laajennettua reviiriä. Nämä reviiritaistelut ovat myös olleet valtioiden välisissä suhteissa primääriset, niin kauan kun valtioita on ollut olemassa.
Historia käsittelee hyvin pitkälle valtioiden välisiä reviiritaisteluja, koska niiden kautta suuret muutokset ihmiskunnan kannalta katsottuna ovat aina saaneet alkunsa. Milloin reviirit ovat jossakin paikassa kylläiset, niin taisteluja ei käydä, eikä historia käsittele näitä kausia merkittävinä muutostekijöinä. Silti kylläisissä reviireissä on jatkuvaa muutosta, joka muutos sitten joskus kehittyy ulospäin suuntautuvaksi paineen purkautumiseksi ja reviirin sisällä tai sen ulkopuolella tapahtuvalle taistelulle syntyy olosuhteet.
Jos valtio ei enää ole rauhantilassa, niin se ei ole reviirinsä suhteen kylläinen, vaan tilanne sen osalta on konfliktihakuinen. Karhu käyttäytyy siten, että se ei tule lähelle ihmisasuntoa, jottei sen aggressiotaso nousisi. Ihminen näyttäisi luonnostaan hakeutuvan tilanteisiin, joissa aggressiotaso ylittää rauhallisen käyttäytymisen mitat. Nykyinen kansainvälinen tilanne antaa tästä mallista useita esimerkkejä.
ENNEN ENSIMMÄISTÄ MAAILMANSOTAA
1800-luvun loppupuolella syntyi Eurooppaan valtiotasolla kaksi uutta reviiriä. Italia ja Saksa yhdistyivät. Jokaisella valtiolla on reviiri. Valtio voi hallita reviiriään tai se on joutunut omalla reviirillään toisen reviirin päätösvallan alle. Täten eräillä reviireillä, usein isoimmilla ja voimakkaimmilla, on etupiireillään osittain tai kokonaan alistettuja valtioita tai reviirejä.
Italian osalta kehitys kohti yhtenäisvaltiota kävi vaiheittain Napoleonin sotien jälkeisessä Euroopassa. Itävalta sai ensiksi merkittävän määräysvallan Italian asioihin, mutta pitkälti Garibaldin taistelujen ansiosta Viktor Emanuel otti Italian kuninkaan tittelin vuonna 1861. Vasta Saksan ja Ranskan sota vuonna 1870 teki Italian kokonaisvaltaisen yhtenäisyyden mahdolliseksi.
Italialla oli merkittäviä siirtomaahankkeita eli reviiriä ryhdyttiin ajamaan oman valtioalueen ulkopuolelta vakiintuneiden siirtomaavaltioiden kustannuksella. Kun nämä eivät hevillä taipuneet Italian ambitioiden täyttämiseen, niin Italia solmi kolmikantaliiton Saksan ja Itävallan kanssa vuonna 1882. Italian aluevaatimukset kohdistuivat Balkanille ja siirtomaahaaveet Afrikan itäosaan, josta vuonna 1890 muodostettiin Eritrea. Italian resurssit eivät kuitenkaan riittäneet ja aluelaajennuksista oli luovuttava.
Saksan osalta Preussista tuli se moottori, jonka ympärille Saksan yhtenäisyys vähitellen rakennettiin. Vuonna 1866 Preussi laajensi alueitaan ja sen alaisena syntyi Pohjois-Saksan liitto. Saksan ja Ranskan välillä käytiin sota vuosina 1870-71. Tässä sodassa Etelä-Saksan hajanaiset vallat liittyivät syksystä 1870 Preussiin ja sotaan Ranskaa vastaan. Ranskan hävittyä sodan Napoleon III luopui vallasta. Vuonna 1871 toukokuussa tehtiin rauhansopimus. Ranska luovutti Saksalle Elsassin ja osan Lothringenia. Ranska joutui myös maksamaan sotakorvauksia.
Tammikuussa 1871 Preussin kuningas Vilhelm I huudettiin Versaillesin palatsissa Saksan keisariksi.
Tärkeä kysymys reviirin osalta oli se politiikka, jota Saksan yhdistymisen vahva mies valtakunnankansleriksi nimitetty Otto von Bismarck noudatti. Kun Ranska oli aloittanut sodan Saksaa vastaan pelätessään yhdistyneen Saksan voimistuvan liian vahvaksi, niin Bismarck lähti reviiriajattelussaan siitä, että Saksan pelotevaikutusta tuli säädellä. Tästä syystä hän ei lämmennyt Gross-Deutschland idealle, joka olisi tarkoittanut myös Itävallan liittämistä Saksaan. Politiikaksi tuli Klein-Deutschland idea, jossa Itävalta jätettiin Saksan reviirin ulkopuolelle.
Saksalla oli myös siirtomaihin viittaavia ambitioita. Niitä hankittiin eräänlaisessa yhteisymmärryksessä Englannin kanssa, sitten niitä otettiin Kiinalta sekä ostettiin mm. Espanjalta. Myöhemmin myös Ranskan kanssa tehtiin siirtomaakauppaa. Reviiriä haluttiin laajentaa myös yhdistyneen Saksan ulkopuolelle. Ranska oli sodan hävinnyt, mutta brittien huoli liittyi Saksan tahtoon rakentaa voimakas laivasto, jonka johdosta Brittien logistiset yhteydet siirtomaihinsa saattaisivat tulla uhatuiksi. Venäjän osalta huoli lähti siitä, että Saksan vaateet saattaisivat uhata paitsi keisarikunnan läntisiä raja-alueita, niin myös Kaukasiaa ja Keski-Aasiaa. Saksan pelosta Venäjä ja Iso-Britannia sopivat vuonna 1907 kiistansa Etelä-Kaukasiassa ja Keski-Aasiassa ns. Anglo-venäläisellä sopimuksella ja jakoivat keskenään vaikutusalueet eli reviirit. Keskeiset alueet olivat Persia ja Afganistan. Venäjän huoli Saksan reviirin kasvamisen mahdollisuudesta kohdistui myös Suomeen, jonka osalta Suomen autonomiaa osana Venäjän keisarikuntaa ryhdyttiin rajoittamaan valtakunnan yhtenäisyyden vahvistamiseksi.
Saksan kohdalla muutos tapahtui Vilhelm II noustessa keisariksi. Bismarckin vaikutusvalta väheni ja lopulta hän sai lähtöpassit vuonna 1890. Vilhelm II omasi vahvoja ambitioita saksalaisen Euroopan osalta ja hän tukeutui armeijaan ja sotilaiden vaikutusvalta päätöksenteossa nousi vähitellen saavuttaen maailmansodan alkaessa määräävän aseman.
Ensimmäisen maailmansodan alkaessa kaksi uutta reviiriä, yhdistyneet Italia ja Saksa olivat aiheuttaneet mullistuksen Euroopan politiikassa. Alustavia sotia oli käyty, mutta sitten tuli se sytyke eli provokaatio, joka aiheutti yleisen vastakkainasettelun ympärysvaltojen ja keskusvaltojen välillä. Itävalta-Unkarin kruununperillinen, arkkiherttua Frans Ferdinand murhattiin Sarajevossa serbinationalistin toimesta kesäkuussa 1914.
Itävalta-Unkari julisti sodan Serbialle. Tukeakseen slaavikansa Serbiaa Venäjä julisti sodan Itävalta-Unkarille. Tukeakseen saksalaista Itävalta-Unkaria Saksa julisti sodan Venäjälle. Tukeakseen Venäjää Iso-Britannia ja Ranska julistivat sodan Saksalle ja Itävalta-Unkarille. Kun isoja sotia ei oltu vähään aikaan käyty, niin kaikki armeijat lähtivät keskitysalueilleen laulaen ja laajojen saattojoukkojen hurratessa iloisesti. Maailmansodan ensimmäiset viikot osoittivat, että sodasta tulisi varsin raaka asemasota, jossa miestappiot molemmin puolin olivat odottamattoman suuret. Sodan raaka todellisuus tappoi viikossa propagandan luomat haavekuvat ylväästä isänmaallisesta taistelusta. Tuhoamissodassa ei ollut sankareita, oli vain mutaa, kylmää ja kuolemaa.
ENSIMMÄINEN MAAILMANSOTA JA SEN LOPPUTULEMA
Ensimmäisessä maailmansodassa Italia julistautui aluksi puolueettomaksi. Kun sitten ympärysvaltojen tilanne näytti lupaavammalle, niin Italia julisti vuonna 1915 sodan Itävallalle ja vuonna 1916 Saksalle. Maailmansodan lopputulemaksi Italian osalta tuli se, että Itävalta joutui luovuttamaan erillisiä alueita Italialle. Italia siis laajensi reviiriään valitsemalla puolensa sodan myöhemmässä vaiheessa.
Saksa oli merkittävin keskusvalta ja sotaponnistukset kohdistuivat sen piiriin. Saksan hyökkäykset lännessä juuttuivat pian asemasodaksi. Vuodesta 1917 Yhdysvallat liittyi sotaan ympärysvaltojen puolella. Idässä Venäjän vallankumous avasi Saksan armeijalle mahdollisuuden, jota se käyttikin hyväkseen. Saksalle edullinen rauha solmittiin Neuvosto-Venäjän kanssa maaliskuussa 1918 Brest-Litovskissa. Sen avulla syntyi lyhyeksi ajaksi Saksan Itä-Imperiumi, jonka osiksi tulivat itsenäisyyttään hakevat Suomi, Baltian maat, Valko-Venäjä ja Ukraina. Kaikki nämä entiset keisarillisen Venäjän osa-alueet olivat Saksan miehittämiä.
Saksan menestys idässä romahti samalla, kun Saksa pyysi aselepoa ja rauhanneuvotteluja. Keisari luopui vallasta ja pakeni Alankomaihin. Saksa myöntyi ympärysvaltojen ankariin aselepoehtoihin marraskuun 11. päivänä 1918. Saksa julistettiin tasavallaksi.
Rauhansopimus allekirjoitettiin kesäkuun 28. päivänä 1919 Versaillesin peilisalissa. Saksa joutui luovuttamaan alueita Ranskalle ja Puolalle. Lisäksi Danzig määrättiin vapaakaupungiksi ja Memel joutui ympärysvalloille ja eräät muut alueet jäivät odottamaan väestön äänestystä siitä, haluavatko ne jäädä Saksan osaksi vai ei. Ympärysvallat ottivat huostaansa kaikki Saksan siirtomaat ja sen oikeudet Kiinassa kumottiin. Hiilikaivokset Saarissa annettiin Ranskalle ja Kansainliitto tuli hallinnoimaan niitä 15. vuodeksi. Sen jälkeen alueesta tuli järjestää kansanäänestys. Mikäli väestö halusi liittyä Saksaan, niin hiilikaivokset tuli ostaa takaisin. Reininmaa jäi Ranskan miehittämäksi 15. vuodeksi. Sotakorvauksista tuli päättää myöhemmin, mutta tämä kysymys vaikutti ratkaisevasti Saksan kykyyn hallita valtakunnan sisäistä vakautta. Ääriliikkeet nousivat niin vasemmalta kuin oikealta ja lopulta Weimarin tasavalta kukistui Hitlerin valtaantuloon kanslerina vuonna 1933. Versaillesin rauha ja Saksan täydellinen nöyryyttäminen rauhansopimusta toteuttaessa on nyttemmin nähty osasyynä toisen maailmansodan syttymiseen.
Suomen osalta Saksan menestys itärintamalla auttoi Suomea siinä, että Leninin komissariaatti tunnusti Saksan painostaessa Suomen itsenäisyyden, jonka jälkeen Saksa, Ruotsi ja Ranska tunnustivat Suomen itsenäisyyden vuoden 1918 tammikuun alussa. Suomen sisällissodassa Saksan interventio takasi valkoisten voiton koko Etelä-Suomessa ja Saksa vapautti myös Helsingin punaisilta. Neuvosto-Venäjä ei myöskään voinut enää auttaa punaisia Brest-Litovskissa allekirjoitetun rauhansopimuksen jälkeen eli maaliskuun alusta 1918. Saksan itämeri-divisioonan komentaja kenraali von der Goltz piti naruja käsissään Suomessa, mutta salli Mannerheimin pitää juhlavan marssin talonpoikaisarmeijansa kanssa Helsingin Pohjois-Esplanadilla. ( Saksan antauduttua ja Mannerheimin noustua valtionhoitajaksi paraati uudistettiin seuraavana vuonna, mutta vaatimattomammin. ) Suomi oli siis Saksan käsissä aina siihen asti, kun Saksa pyysi aselepoa länsirintamalla marraskuussa 1918. Suomen monarkistit, Svinhufvud ja Paasikivi, erosivat eikä Suomen Saksasta hankkima kuningas ottanut tehtävää vastaan. Mannerheim kutsuttiin valtionhoitajaksi. Suomesta tuli tasavalta sen jälkeen, kun poliittiset puolueet olivat ilmoittaneet Mannerheimille, että ne eivät tue Mannerheimin pyrkimystä miehittää Pietarin kaupunki ( Petrograd ) valkoisen kenraalin Nikolai Judenitsin apurina. Mannerheim tyytyi allekirjoittamaan uuden perustuslain, jossa presidentillä ei ollut valtaa yksin päättää sodasta ja rauhasta. Amerikan Yhdysvallat ja Iso-Britannia tunnustivat Suomen itsenäisyyden Versaillesin rauhankonferenssin viimeisenä päivänä erillisessä ulkoministerikokouksessa. Suomi syntyi täten Venäjän, keskeisten eurooppalaisten valtioiden ja Yhdysvaltojen tunnustusten kautta omaksi reviirikseen. Saksa oli lyöty ja Neuvosto-Venäjä oli sisällissodan pyörteissä. Itämereltä oli hävinnyt valtakeskus. Siitä alkoi Suomen vaappuva, itsenäinen polku.
TOISEN MAAILMANSODAN AATTO JA ALKU
Toisen maailmansodan aatto alkoi Versaillesin rauhansopimuksesta. Tässä ei ole tarkoitus käydä koko aikakautta yksityiskohtaisesti läpi. Riittää, kun otamme esimerkkejä vähän sieltä sun täältä.
Neuvosto-Venäjä solmi rauhansopimuksen keisarillisen Saksan kanssa keväällä 1918. Syntyi Saksan Itäimperiumi, joka koostui Suomesta, Baltian maista, Valko-Venäjästä ja Ukrainasta. Kun Saksa sitten antautui lännessä marraskuussa 1918, niin Neuvosto-Venäjä sanoi irti kyseisen rauhansopimuksen. Sisällissodan tuloksena keisarilliseen Venäjään kuuluneet itäiset maat sekä Valko-Venäjä ja Ukraina liitettiin Neuvosto-Venäjään ja sittemmin Neuvostoliittoon. Suomi ja Baltian maat jäivät itsenäiseksi ja niiden kanssa Neuvosto-Venäjä teki rauhansopimukset vuonna 1920. Suomi sai suuriruhtinaskunnan rajat plus Petsamon.
Ennen rauhansopimusta Suomessa haviteltiin reviirin laajentamista Venäjän Karjalaan. Kyseessä oli lähinnä alueita Vienasta ja Aunuksesta. Tarton neuvotteluissa oli enää kyseessä Repolasta ja Porajärvestä, jotka Suomi oli miehittänyt. Ne jäivät Neuvosto-Venäjälle. Suomi sai Petsamon Lapista. Rajalla oli rauhatonta vielä Tarton rauhansopimuksen jälkeenkin. Vuonna 1922 tehtiin rajarauhaa koskeva sopimus Suomen ja Neuvostoliiton välillä.
Jos suomalaiset havittelivat heimorajoja idästä, niin Edvard Gyllingin johtamat suomalaiset kommunistit pitivät valtaa Petroskoissa Karjalan autonomisessa neuvostotasavallassa. Sieltä käsin heidän ohjelmansa käsitti koko Skandinavian muuttamiseksi osaksi neuvostosysteemiä.
Nämä haihattelut päättyivät siihen, että vuonna 1935 Suomessa ollut Neuvostoliiton lähettiläs ilmoitti Suomen hallitukselle, että mikäli suursota syttyy Euroopassa, niin Neuvostoliiton on pakko miehittää eräitä osia Suomen valtioalueesta. Neuvostoliitto oli siis tulossa Suomen reviirille.
Läntiset suurvallat Ranska ja Iso-Britannia neuvottelivat Neuvostoliiton kanssa siitä, miten Hitlerin aggressiiviseen politiikkaan voitaisiin vastata voimakeinoin. Kun näistä neuvotteluista ei tullut mitään, niin Hitler ja Stalin tekivät sopimuksen, jonka pohjalta ne jakoivat keskinäiset reviirinsä Euroopassa. Neuvostoliiton reviiriin tuli kuulumaan osa Puolaa, Suomi, ja Baltian maat.
Neuvostoliiton aloitteesta käytiin rajaneuvotteluja syksyllä 1939. Neuvostoliitto vaati aluksi Karjalankannakselta aluetta, joka olisi alkanut Koivistolta. Kun Suomi ei tähän ollut suostuvainen, niin Stalinin viimeinen esitys käsitti alueen Karjalankannakselta siten, että Suomen pääpuolustuslinja, jonka Suomi oli jo miehittänyt, jäi koskemattomaksi. Kun Suomelta ei saatu tähän ehdotukseen mitään myönteistä kantaa, niin Neuvostoliitto aloitti sotatoimet Suomea vastaan marraskuun viimeisenä päivänä 1939.
Marsalkka Mannerheim, jolla ei ollut tarpeellista arvovaltaa vuonna 1939, esitti, että Stalinin viimeiseen ehdotukseen vastattaisiin myönteisesti. Tässä on hyvä tarkentaa se, että jos olisi suostuttu Stalinin viimeiseen esitykseen, niin olisimme luovuttaneet osan Karjalankannasta Neuvostoliitolle ja vältytty sodalta siinä vaiheessa. Nyt kun valittiin sota, niin kysymykseen tuli koko Suomen itsenäisyyden asettaminen vaakalaudalle. Pantiin koko reviiri peliin. Suomi puolusti menestykkäästi alueitaan aina helmikuun loppuun 1940. Sitten alkoi neuvostoarmeijan uudet voimankeskitykset rintamille tuntua. Maaliskuussa taisteltiin Viipurista ja neuvostoarmeija oli saanut sillanpääaseman Viipurin länsipuolelta. Stalin oli, pelätessään sotaa Ranskaa ja Iso-Britanniaa vastaan, valmis tekemään rauhan, mutta Pietari Suuren rajoilla. Menetimme Karjalankannaksen ja Laatokan Karjalan, mutta säilytimme armeijan koskemattomana ja itsenäisyytemme.
Ruotsi ei julistautunut puolueettomaksi Talvisodan osalta, vaan katsoi olevansa – ei sotaa käyvä valtio. Tämä mahdollisti Ruotsin avun Suomelle. Se käsitti humanitaarisia toimenpiteitä, aseapua ja vapaaehtoisjoukkoa. Kontaktit Suomen ja Neuvostoliiton hallitusten välillä kulkivat Ruotsin kautta.
Neuvostoliitto erotettiin Kansainliitosta sen hyökättyä Suomeen. Suomessa olisi ennemminkin nähty Neuvostoliitto edelleen Kansainliiton jäsenenä, koska se olisi luonut luonnollisen kontaktipinnan Suomen ja Neuvostoliiton hallitusten välille. Uudessa tilanteessa kontaktipinta hävisi kokonaan ja Suomi joutui hakemaan muiden välitysapua, jonka osalta välitysapua antavien omat päämäärät tulivat mukaan peliin.
Toisaalta on hyvä katsoa, miten ennen sodan puhkeamista länsivallat suhtautuivat tilanteeseen. Länsivallat neuvottelivat Neuvostoliiton kanssa siitä, miten Hitler voitaisiin pysäyttää ennen kuin olisi liian myöhäistä.
Ongelmaksi varsinkin briteille tuli se, että mikäli Tshekkoslovakialle annetut takuut pantaisiin toimeen, niin Neuvostoliiton pitäisi kulkea koko Itä-Euroopan läpi päästäkseen toteuttamaan takuitaan. Pääministeri Neville Chamberlain mietti sitä, että jos Neuvostoliitto miehittää koko Itä-Euroopan tullakseen takaamaan Tshekkoslovakian suvereenisuutta yhdessä Ranskan ja Ison Britannian kanssa, niin miten Neuvostoliitto saataisiin vetäytymään takaisin rajoilleen, kun takuusopimus olisi tehnyt tehtävänsä. Kun Chamberlain ei löytänyt tähän kysymykseen vastausta, niin hän sopi Hitlerin kanssa tapaamisen Münchenissä vuonna 1938. Läsnä olivat paitsi Ranska ja Iso-Britannia, niin myös Italia. Sen sijaan yhtä takuumaata Neuvostoliittoa ei kutsuttu Müncheniin. Tämä herätti Stalinin epäilykset länsimaiden politiikasta ja sysäsi Neuvostoliiton kilpailuun Hitlerin suosiosta.
Niin kuin tiedämme, niin Chamberlain liittolaisineen sopi Hitlerin kanssa Tshekkoslovakian pilkkomisesta ja vakuutti koko maailmalle Münchenistä palatessaan, että hän oli saanut aikaan rauhan meidän ajaksemme. Sitten Saksa miehitti sudeettialueet ja liitti Itävallan reviiriinsä sekä hyökkäsi Puolaan 1.9.1939 ja aloitti toisen maailmansodan Euroopassa. Kaikin tavoin asiaa analysoidessaan ranskalaiset ja britit näyttivät oivaltavan, että he olivat tehneet Münchenissä ison virheen ja annettuaan aikaisemmin takuut Puolalle, niin julistivat sodan Saksalle.
Toisen maailmansodan aattona Mussolinin Italia havitteli itselleen reviirin laajennusta siirtomaan hankkimisen kautta. Tässä tarkoituksessa Mussolini ei kunnioittanut vuonna 1928 tehtyä ystävyyssopimusta Italian ja Etiopian kesken, vaan hyökkäsi Etiopiaan vuonna 1935. Italialaiset valloittivat pääkaupungin Addis Abeban toukokuussa 1936. Uusi valloitus yhdistettiin Eritrean ja Italian Somalimaan kanssa Italian Itä-Afrikaksi. Tässä näkyy siirtomaavaltioiden reviirin rakentelu. Monista reviireistä rakennetaan yksi reviiri, jonka siirtomaavallan hallinto kykenee hoitamaan. Kun alue sitten itsenäistetään, niin alueen sisäiset ristiriidat aiheuttavat jatkuvia konflikteja ja sotia.
TOISEN MAAILMANSODAN AIKA
Saksan hyökkäys lännessä vuoden 1940 keväällä eteni ripeästi. Benelux-maat olivat helppoja kohteita eikä Ranskakaan kyennyt vahvaan vastarintaan. Pariisi kukistui ja Ranska antautui. Saksalaiset jakoivat Ranskan alueen erilaisiin vyöhykkeisiin. Osassa oli miehitys, osassa hallitsi ranskalainen Vichy`n hallitus, joka tunnusti Saksan ylivallan alueella. Suomen Talvisodan loputtua Saksa valmisteli jo Tanskan ja Norjan valtaamista. Sen tarkoituksena oli estää brittien ja ranskalaisten saapuminen Narvikiin ja Ruotsin rautamalmialueelle. Englanti taisteli menestyksellisesti laivastonsa ja ilmavoimiensa avulla eikä Hitler yrittänyt maihinnousua, vaan kääntyi myöhemmässä valloitussodassaan kohti Neuvostoliittoa. Ruotsi noudatti Saksan ohjeita koskien laivastonsa liikkeitä Tanskan ja Norjan operaation alettua. Samoin Ruotsi salli Saksan armeijan kauttakulun alueensa kautta Narvikin rintamalle norjalaisten vielä taistellessa siellä Saksan miehitystä vastaan.
Hitlerin Barbarossa-nimellä kulkeva tuhoamissota Neuvostoliittoa vastaan alkoi kesäkuussa 1941. Saksalla oli mukanaan joitakin Itä-Euroopan maita, mutta Itämeren alueen ja Leningradin kaupungin osalta merkittävä kanssasotija oli Suomi. Suomalaiset olivat jo vuoden 1941 alussa käyneet alustavia keskusteluja osallistumisesta Barbarossa-suunnitelmaan. Pitkään Suomi oli kuulolla johtuen siitä, että saksalaiset eivät vahvistaneet Barbarossan alkuvaiheen ajoitusta.
Ennen Saksan hyökkäyksen alkua suomalaiset miinoittivat yhdessä saksalaisten kanssa Suomenlahtea. Samoin Neuvostoliitto pommitti ilmavoimillaan Helsingin ja Turun satamia pyrkiessään eliminoimaan suomalaisten panssarilaivat. Tästä suomalaiset saivat syyn todeta, että Neuvostoliitto oli aloittanut sodan.
Norjassa ollut saksalaisdivisioona siirrettiin Ruotsin kautta Suomeen, jossa se sai rintamavastuun Oulusta pohjoiseen kuuluvalle Suomen valtioalueelle. Divisioonan saapuessa Suomeen ja miehitettyä Petsamon nikkelikaivoksen Saksa ilmoitti, että se tulee pitämään Petsamon ja Kuolan lopullisessa rauhanjärjestelyssä. Suomen ja Saksan hyökkäyssuunnitelma lähti siitä, että kun saksalaisten Leningradin piiritysrengas olisi täydellinen, niin Saksan ja Suomen armeijat kohtaisivat Syvärillä, jonne Suomi hyökkäsi yhtenä pääkohteenaan. Toiset kohteet olivat Karjalankannas ja Petroskoi sekä Äänisen alue. Pohjoisessa Saksan tuli vahvistettuna yhdellä suomalaisella divisioonalla vallata Muurmanskin alue ja Kuola. Suomi sai vallattua Karjalankannaksen, jossa Neuvostoliiton puolustusta oli jo heikennetty saksalaisten edetessä Suomenlahden eteläpuolella. Suomi pääsi myös Syvärille ja Ääniselle sekä miehitti Petroskoin kaupungin. Saksa ei koskaan saanut Leningradin piiritystä pitäväksi, joten he eivät saapuneet Syvärille missään vaiheessa. Samoin saksalaisten sotatoimet eivät edistyneet pohjoisen suunnassa ja Muurmansk sekä Kuola jäivät valloittamatta.
Viimeistään Pauluksen armeijan antauduttua Stalingradissa vuoden 1943 alussa, oli selvää, että Saksan armeijan resurssit eivät riittäisi Saksan lopulliseen voittoon. Suomi ei ylittänyt Syväriä, vaikka Saksa niin toivoi.
Tätä ennen oli tapahtunut ratkaiseva käänne maailmansodassa. Japanin laivasto- ja ilmavoimat hyökkäsivät Yhdysvaltain Havaijilla olevaan Pearl Harbourin tukikohtaan joulukuussa 1941 ja aiheuttivat laajoja tuhoja siellä olevalle amerikkalaiselle laivastolle. Presidentti Roosevelt sai nyt syyn liittyä sotaan. Rooseveltin kolme päämäärää olivat tuhota Hitlerin Saksa ja keisarillinen Japani sekä lopettaa Brittien maailmanvalta. Yhdysvalloista tulisi maailman voimakkain valtio. Yhdysvaltain liittyminen sotaan vahvisti liittoutuneiden koalition, jossa tulivat toimimaan Yhdysvallat, Neuvostoliitto ja Iso-Britannia. Saksa julisti sodan myös Yhdysvalloille.
Saksan ja Italian voimien hiipuessa liittoutuneet tapasivat Teheranissa vuonna 1943 ja päättivät alustavasti, miten voitettua Saksaa ja sen kanssa sotivia valtioita tullaan kohtelemaan. Yhdysvallat ja Iso-Britannia lupasivat tehdä maihinnousun vuoden 1944 aikana ja avata toisen rintaman Länsi-Eurooppaan. Neuvostoliitto eteni vuoden 1944 aikana Varsovan porteille ja oli selvää, että Saksa tulisi jaettavaksi liittoutuneiden kesken ja Berliiniin perustettaisiin sektorit voittaneille valtioille.
Saksan ja Berliinin jako ja se tosiasia, että Berliinin valloitus annettiin neuvostoarmeijalle, ratkaisi sen ongelman, joka vaivasi pääministeri Chamberlain´ea vuonna 1938. Rooseveltille oli selvää, että Hitlerin kukistaminen vaati neuvostoarmeijan mukanaolon loppuun asti. Se myös ratkaisi sen, että neuvostoarmeija miehitti koko Itä-Euroopan kulkiessaan kohti Berliiniä. Lisäksi Rooseveltin kanta oli se, että Neuvostoliitto voisi avustaa Yhdysvaltoja myös Japanin kukistamisessa.
Suomen ja Baltian maiden osalta Stalin sai ratkaista Teheranissa niiden kohtalot. Stalinin mukaan Suomi sai pitää itsenäisyytensä, mutta Baltian maat kuuluivat Neuvostoliittoon. Suomi haluttiin pitää toimintakykyisenä, jotta se kykenisi itse ajamaan saksalaiset maasta ja siten takaamaan hyökkäävän neuvostoarmeijan sivustan. Rajakysymyksen Stalin ratkaisi siten, että Moskovan rauhan 1940 rajat pidettiin ja lisäksi Suomi menetti Petsamon alueen. Neuvostoliitto sai sotilastukikohdan Porkkalaan lähelle Suomen pääkaupunkia Helsinkiä. Suomi sai itse tuomita sotasyyllisensä. Mannerheimiin ei koskettu, koska Stalin tarvitsi hänen arvovaltaansa Suomen pitämiseksi toimintakykyisenä liittoutuneiden uutena tukialueena ja sotakorvauskykyisenä Neuvostoliitolle. Liittoutuneiden valvontakomissio, jonka tehtävänä oli varmistaa välirauhan ehtojen täyttäminen Suomen osalta, tuli Suomeen vuonna 1944 ja poistui sieltä Pariisin rauhansopimuksen tultua voimaan. Valvontakomissiossa valta oli Neuvostoliitolla. Iso-Britannia lähinnä valvoi omien etujensa perään. Siten Suomen armeijan miesmäärää ja aseistusta koskevat määräykset tulivat brittien taholta. Siellä katsottiin Suomi Neuvostoliiton etupiiriin kuuluvaksi ja siksi Suomen armeijan kyvykkyyttä tuli rajoittaa.
Hitler katsoi Saksan kansan pettäneen hänet ja tappoi itsensä. Saksa antautui toukokuun alussa 1945. Liittoutuneet tuomitsivat Saksan sotasyylliset Nürnbergin oikeudenkäynnissä.
Japani miehitti vuonna 1931 Mantsurian ja muodosti siitä vuonna 1932 Mantshukuon keisarikunnan. Japanin herrakansan pyyteet Aasian valloittamiseksi alkoivat siis jo 1930-luvulla Kiinassa ja usein muuallakin katsotaan, että nämä vuosiluvut olisivat myös toisen maailmansodan alkuvuodet.
Japanin liittouduttua Hitlerin Saksan ja Mussolinin Italian kanssa sen hegemoniasuunnitelmat Aasian osalta alkoivat realisoitua. Tyynen meren Aasian puoleisella osalla Japani alisti useita valtioita ja kansoja osaksi hegemonista valta-aluettaan. Siirtomaavallat britit ja ranskalaiset olivat kyvyttömiä suojelemaan alueella sijainneita reviirejään. Uhkaksi tälle suunnitelmalle tuli Yhdysvallat ja sen asevoimien läsnäolo Tyynellä merellä. Siksi Yhdysvaltain aseellinen läsnäolo alueella piti eliminoida ja Japani hyökkäsi Pearl Harbouriin.
Kun Japanin kukistaminen olisi tullut äärimmäisen kalliiksi Yhdysvaltain armeijalle ja sen miesvoimalle, niin Japanin kohtalo sinetöitiin pudottamalla kaksi atomipommia, toinen Hiroshimaan, toinen Nagasakiin. Yhdysvallat miehitti Japanin, mutta jätti keisarin valtaistuimelleen. Häneen ei koskettu, koska Yhdysvallat tarvitsi keisarin auktoriteettia rakentaessaan Japanille amerikkalaisille myönteistä tulevaisuutta.
Japanin raa´at miehitysotteet Kiinassa ja Indo-Pasifistisella alueella ovat osa alueen kansojen historiamuistia. Japanin öykkärimäinen politiikka alueella ei ilmeisesti koskaan ollut mikään ongelma Japanissa ja kun atomipommit pudotettiin Japanin kahteen kaupunkiin, niin Japanissa katsotaan, että he ovat olleet ainoat atomiaseen sijaiskärsijät ja mitä suurimmassa määrin marttyyreja koko maailman mitassa.
Lännessä Japanin katsotaan olevan liberaalin demokratian tukipylväitä Aasiassa ja siksi toisen maailmansodan perintö tulee jatkumaan Yhdysvaltain ja Japanin vastakohtaisuuksilla Kiinan nousevaan poliittiseen, kaupalliseen ja sotilaalliseen voimaan alueella. Kiinalle päänsärkyä tuo Japanin politiikka toisessa maailmansodassa ja sen perintö Japanissa sekä Yhdysvaltain suojelu Taiwanin erikoisasemalle. Yhdysvalloille ja Japanille lisäongelmaa tuo ydinasemahti Pohjois-Korea, jonka reviiriä Yhdysvallat ei ole ainakaan toistaiseksi kyennyt horjuttamaan.
KYLMÄ SOTA
Kylmän sodan katsotaan alkaneen vuonna 1947 allekirjoitetun Pariisin rauhansopimuksen jälkeen. Vuonna 1948 Winston Churchill sanoi maailman jaetun rautaesiripun tavoin kahtia. Syntyivät Nato eli Pohjois-Atlantin liitto ja Varsovan liitto. Lisäksi Neuvostoliitto teki kahdenväliset sopimukset kaikkien sen etupiirissä olevien valtioiden kanssa.
Yhdysvalloilla oli ensin atomiase, jonka sittemmin myös Neuvostoliitto kehitti. Molemmat siirtyivät myöhemmin ydinasevaltioiksi teknisen kehityksen avulla. Ranska ja Englanti kehittivät myös ydinaseet. Kun Yhdistyneet Kansakunnat perustettiin kansainvälisen turvallisuuden takaajaksi, niin turvallisuusneuvoston pysyviksi jäseniksi kutsuttiin mainitut neljä valtiota ja Kiina, jonka paikan sittemmin sai Kiinan kansantasavalta tilanteessa, jolloin sillä ei vielä ollut merkittävää ydinasekapasiteettia.
Myöhemmin monet valtiot ovat kehittäneet ydinaseet oman turvallisuuspolitiikkansa tueksi. Mielenkiintoista oli, että kun Ruotsilla olisi ollut mahdollista kehittää ydinase 1950-luvulla, niin se ei sitä tehnyt ja perusteluna oli, että jos Ruotsi aseen kehittäisi, niin se joutuisi ensi-iskun kohteeksi. Tästä johtuen ydinaseesta luovuttiin Ruotsissa ja kehitettiin rauhanomaista ydinvoimateknologiaa, jonka olemassaolon katsottiin mahdollistavan myöhemmin ydinaseen kehittämisen, mikäli se tulisi tarpeelliseksi. Sittemmin kun ydinvoimaan liittyvän teknologian ja sen kehittämisen vaarat tulivat käytännössä esiin, niin Ruotsi oli luopumassa ydinenergiasta kokonaan. Ennen kuin tähän tultiin, niin nyt ollaan jälleen uuden edessä. Pieniä ydinvoimaloita voidaan ainakin ajatella myös Ruotsiin hankittavaksi. Lisäksi sekä Ruotsi että Suomi ovat kehittämässä Venäjää vastaan ydinasepelotetta, jonka ulkoisena symbolina molempien valtioiden ilmatilassa lentelee amerikkalainen ydinpommittaja B 52. Suomi tuki voimakkaasti ydinsulkusopimuksen laajentamista maailman laajuiseksi siinä vaiheessa, kun Suomi katsoi olevansa puolueeton ja myöhemmin sotilaallisesti liittoutumaton. Nyt Suomen ja Ruotsin liityttyä sotilasliitto Naton jäseniksi ja tehtyä DCA-sopimukset amerikkalaisten tukikohdista näiden valtioiden alueilla, niin YK-äänestyksessä Suomi ei ole tukenut ydinasekieltosopimusta. Samoin Suomi ei halua tehdä mitään konkreettista edistääkseen ydinsulkusopimukseen perustuvia keskusteluja IAEA:n kanssa ydinpolttojätteen loppusijoittamiseksi.
Ydinaseiden käytön osalta Kuuban kriisi vuonna 1961 oli ratkaiseva. Neuvostoliitto oli ollut jälkijunassa Yhdysvaltoihin verrattaessa. Vähitellen se oli kuronut umpeen Yhdysvaltojen etumatkaa ja kilpailu näytti olevan varsin tasaväkinen. Lisäksi Neuvostoliiton etuna oli etumatka avaruuden valloittamisessa.
Yhdysvaltojen sijoitettua ydinaseita Turkkiin ja Yhdysvaltojen sekä Kuuban tulehtuneet suhteet antoivat Neuvostoliitolle mahdollisuuden koettaa sijoittaa ydinaseita Kuubaan eli aivan Yhdysvaltojen rajapinnalle. Neuvostoliiton silloinen johtaja Nikita Hrushtshov tapasi uuden Yhdysvaltojen presidentin John F. Kennedyn Wienissä ja katsoi Kennedyn olevan varsin epävarma ja kokematon johtaja. Tämäkin arvio oli sitten osaltaan myötävaikuttamassa Neuvostoliiton politiikkaan. Ohjukset olivat jo Kuubassa, kun Yhdysvallat julisti merisaarron Kuuballe ja päätti, että neuvosto-ohjukset tuli saada pois Kuubasta tavalla tai toisella.
Jännittävien vaiheiden kautta supervaltojen dialogi johti siihen, että Neuvostoliitto luovutti. Diiliksi tuli, että Neuvostoliitto vetää ohjuksensa pois Kuubasta ja Yhdysvallat poistaa omansa Turkista. Sopimus kattoi sen, että julkisuuteen ei kerrottu amerikkalaisten ohjusten poistoa Turkista. Diili oli voitto presidentti Kennedylle. Neuvostoliitossa Hrushtshovin lähtölaskenta alkoi ja hänet korvasi myöhemmin troikka, jonka piirissä katsottiin Hrushtshovin politiikan olleen liian riskialtista. Kuubaa ei liitetty Yhdysvaltain reviiriin, mutta Kuuban liikkumatila kansainvälisesti rajoittui huomattavasti. Sen operaatiokeskukseksi tuli lounainen Afrikka, erityisesti Angola.
Suomen puolueettomuuspolitiikka sai ansaitsemansa kruunun, kun kylmän sodan rintamalinjoja alettiin purkaa ETYK-prosessin kautta. Ratkaisevaa Suomen aloitteen kannalta oli amerikkalaisten kiinnostus päästä irti Vietnamista ja se edellytti suhdeparannusta eri voimakeskusten ja niiden liittolaisten kesken. ETYK:in loppuasiakirjan allekirjoitus oli Helsingissä vuonna 1975. Reviirejä ei vielä purettu, mutta rajaviivat pehmenivät. ETYK:in loppuasiakirjan kolmanteen koriin kirjattiin mm. ihmisoikeudet. Kun lännessä katsotaan varsin yleisesti, että ETYK:in kolmannella korilla oli merkittävä vaikutus Neuvostoliiton uudistuspolitiikkaan ja siten Neuvostoliiton hajoamiseen, niin on selvää, että humaanit kysymykset ilmenevät jatkuvasti hyvin merkittävällä tavalla läntisen Euroopan valtioiden ulko- ja turvallisuuspoliittisissa pyrkimyksissä.
1980-luvun puolessa välissä Neuvostoliitossa vaihtui valta. Vanha bolsevikkihallinto antoi
periksi, kun pääsihteeri Leonid Brezhnevin jälkeen valtaan tullut Juri Andropov kuoli yllättäen varsin nopeasti valtaan tulonsa jälkeen. Seuraavaksi pääsihteeriksi valittiin Konstantin Tshernenko, joka jo valintatilanteessa oli kuoleman sairas. Tämän jälkeen Neuvostoliiton kommunistisen puolueen politbyro käänsi kurssia ja valitsi pääsihteeriksi aikaisempia vallanpitäjiä nuoremman Mihail Gorbatshovin. Voidaan sanoa, että tässä tapauksessa vanha ulko- ja turvallisuuspolitiikan eliitti piti vallan kahvoja käsissään siihen asti, kun rahkeet repesivät. Se aiheutti Neuvostoliitossa maanvyörymän kaltaisen sisäpoliittisen konfliktin. Reviiri oli räjähtämässä sisältäpäin.
Mihail Gorbatshovin toimesta Neuvostoliiton hallintomallia lähdettiin voimakkaasti uudistamaan. Edellytys tälle oli kansainvälisissä suhteissa vallinneen vastakkainasettelun lieventäminen. Gorbatshovin uudistusten edellytys oli myös läntisen maailman pääomien käyttäminen Neuvostoliiton kehityksen moottorina.
Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan oli aluksi varovainen, mutta lähti sitten mukaan Gorbatshovin ehdotuksiin varsinkin aseriisunnan alueella. Isot muutokset odottivat myös kahtia jaetun Euroopan reviirejä. Vuonna 1989 Berliinin muuri sortui ja Neuvostoliitto salli Itä-Euroopan Varsovan liiton jäsenille oman liikkumatilan. Varsovan liitto hajotettiin ja neuvottelut Saksojen yhdistymisestä alkoivat. Naton roolia hiottiin Saksojen yhdistyessä. Alkuasetelma oli se, että Nato ei laajentuisi Itä-Eurooppaan, mutta hyvin nopeasti tämä skenaario muuttui Neuvostoliiton sisäisen hajoamisprosessin nopeutuessa. Vuoden 1991 valankaappaus konservatiivisten voimien avulla nopeutti Neuvostoliiton hajoamisprosessia, vaikka vallankaappaus epäonnistui. Neuvostoliiton reviiristä sukeutui esille Venäjä omana reviirinään ja sen presidentiksi valittu Boris Jeltsin otti yhä näkyvämmän roolin neuvostoajan päättymisen politiikassa. Venäjä oli pidetty alisteisena sillä, että Venäjän Neuvostotasavallalle ei sallittu omaa kommunistista puoluetta muiden neuvostotasavaltojen tapaan. Jeltsinin toive olisi ollut löyhä valtioliitto Neuvostoliiton osatasavalloista. Baltian maat ja Georgia olivat lähdössä erilleen ja lopulta Ukraina antoi sinetin Neuvostoliiton hajoamiselle todeten, että Ukraina haluaa oman valuutan ja oman armeijan. Neuvostotasavallat itsenäistyivät omiksi reviireikseen. Neuvostoliiton korkein neuvosto äänesti Neuvostoliiton lakkauttamisen puolesta ja Mihail Gorbatshov erosi Neuvostoliiton presidentin virasta vuoden 1991 lopussa. Silloin luultiin, että tämä maanvyörymän kaltainen muutosprosessi tulisi olemaan rauhanomainen.
Yhdysvaltain ulkoministeri James Baker vieraili kaikissa neuvostotasavalloissa kysyen, oliko niillä ydinaseita. Jos oli, niin ne oli luovutettava Venäjälle, josta tuli siten YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen Neuvostoliiton jälkeen. Ydinaseiden luovuttaminen Venäjälle oli ehto sille, että entiset neuvostotasavallat itsenäistyessään saivat taloudellista tukea Yhdysvalloilta. Tästä prosessista tehtiin Budapestin memorandum, jolla todettiin ydinasevaltioiden takuut Ukrainan rajoille. Järjestelyn tosiasiallinen takuu ei riittänyt, kun Yhdysvaltojen ja Kiinan hegemoniataistelu alkoi niiden voimakeskusten laajentamisella ulkoisille reviireille.
Kylmän sodan voimakkaimman valtion Yhdysvaltain tunkeutuminen vieraille reviireille puolustaessaan kansainvälistä asemaansa Neuvostoliiton etupiiriajattelulta merkitsi varsin laajaa tukikohtajärjestelmää ja puuttumista vieraiden reviirien hallintoon. Vuosina 1947-1989 Yhdysvalloilla oli 750 sotilastukikohtaa 80 maassa. Lisäksi tulivat useat lentotukialukset apuvoimineen, joiden avulla voimaa voitiin projisoida haluttuun kohteeseen. Noina kylmän sodan vuosina Yhdysvallat suoritti 64 operaatiota vieraiden reviirien hallitusten vaihtamiseksi.
Kauhun tasapaino kylmän sodan aikana edellytti kuitenkin, että supervaltioiden ulkoreviireihin ei toinen osapuoli hevillä puuttunut. Riskit olivat liian suuria. Siten Yhdysvallat ja Nato eivät puuttuneet Neuvostoliiton etupiirissä olleiden maiden sisäisiin levottomuuksiin Neuvostoliiton hallintoa vastaan. Mielenosoitukset Itä-Saksassa, Unkarissa, Tshekkoslovakiassa ja Puolassa hoidettiin Neuvostoliiton toimesta voimalla tai voimalla uhkaamisella.
Bill Clinton aloitti Yhdysvaltain presidenttinä vuoden 1993 alussa ja puolen vuoden strategisen ajattelun kypsyttelyn kautta hänen administraationsa oli tullut siihen tulokseen, että Natoa laajennettaisiin Keski- ja Itä-Eurooppaan sekä myös entisillä Neuvostoliiton alueilla oleviin uusiin valtioihin.
NEUVOSTOLIITON HAJOAMISEN JÄLKEEN
Venäjän Federaatio aloitti omalla reviirillään vuoden 1992 alusta. Neuvostotalouden alasajo ja uudet hallintoelimet vaikuttivat yleiseen kaoottiseen tilanteeseen. Tehdaslaitokset eivät juuri tuottaneet mitään. Logistiikkaketjut olivat poikki ja uusia pyrittiin avaamaan. Valtion omaisuutta alettiin jakaa kupongeilla, kun kellään ei ollut pääomia omaisuuden ostamiseksi. Kupongeilla ja määrätietoisella manipuloinnilla taitavimmat keräsivät suuria omaisuusmassoja ja varsinkin energiasektori oli se talouden ala, jonka yksityistäminen tapahtui ilman suurempaa järjestystä ja lainsäädäntöä. Syntyi hyvin nopeasti oligarkkien maailma, jossa myös järjestäytynyt rikollisuus toimi.
Kolhoosit ja sovhoosit tulivat tiensä päähän ja osittain yksityistäminen maataloudessa tapahtui niiden puitteissa. Tavallinen kansa jäi jyrän alle ja Venäjällä yleiset kylien pienet, talojen viljelypuutarhat lievittivät yleistä hätää myös elintarvikkeiden osalta. Hinnat nousivat ja kiinteistömassoja alettiin hoitaa uusien omistajien saadessa pääomaa niiden kunnostamiseen. Pankkeja perustettiin sinne, minne rahaa oli kertynyt tarpeeksi.
Uutta hallintomallia alettiin kutsua demokraattiseksi, vaikka useat demokratian peruselementit puuttuivat. Uudessa perustuslaissa oli Venäjällä jälleen parlamentti, jonka nimeksi tuli 1900-luvun alun parlamentin nimi duuma. Parlamentti oli kaksikamarinen käsittäen duuman ja federaationeuvoston. Parlamenttivaalit olivat aluksi aika avoimet. Lisäksi Venäjä matki amerikkalaista mallia ja kehitti varapresidentti-instituution. Kun Jeltsin toimi varsin autoritäärisesti, niin hän sai vanhoilliset vastustajakseen. Tämä oppositio keskittyi varapresidenttiin ja duuman puhemiehen johtamiin vanhoillisiin. Levottomuudet johtivat varapresidentin ja duuman puhemiehen linnoittautumiseen Moskovan Valkoiseen taloon. Jeltsin määräsi vuonna 1993 armeijan häätämään opposition pois Valkoisesta talosta. Kahakan jälkeen Jeltsin teetätti uuden perustuslain, joka oli varsin presidenttikeskeinen. Luopuessaan presidentin tehtävistä vuoden 1999 lopussa Jeltsin pyysi Venäjän kansalta anteeksi sitä, että hän ei ollut kyennyt saattamaan Venäjää rauhanomaisen kehityksen tielle. Demokratia jäi haaveeksi.
Koko Jeltsinin aika oli heikkouden aikaa, jolloin lännen ja erityisesti Yhdysvaltain rooli Venäjällä oli merkittävä. Vuoden 1996 vaalien alla Jeltsinin terveys oli huono ja hänen gallupissa todettu tukensa oli vain muutama prosenttiyksikköä verrattuna kommunistien johtajan Gennadi Zjuganovin erinomaiseen galluptukeen. Tässä vaiheessa Jeltsinin kampanjapäälliköksi nimitettiin Neuvostoliiton hajottua merkittävää hallinnollista ja poliittista uraa tehnyt Anatoli Tshubais. Hän päätti, että amerikkalaiset alkaisivat tukea rahallisesti ja taidollisesti Jeltsinin kampanjaa. Yhdysvallat hoiti Jeltsinin vaalikampanjan IMF:n avulla ja Jeltsinin nimissä ennen vaaleja siirrettiin merkittäviä summia rahaa Venäjän Federaation alueille. Lisäksi amerikkalainen vaaliasioiden tuntemusta omaava tiimi saapui Moskovaan kouluttamaan Jeltsinin vaalikoneistoa siihen, miten vaalit voitetaan. Vaaleissa kävi sitten niin, että Jeltsin valittiin uudelle kaudelle isolla jytkyllä ja Jeltsinin äänimäärä ylitti täysin Zjuganovin saaman äänimäärän. Jeltsinin riippuvaisuus Yhdysvaltain tuesta Venäjän sisäpolitiikassa ja taloudessa johti siihen, että kun Natoa alettiin laajentaa, niin Venäjä kykeni heikkoihin vastalauseisiin, mutta ei mihinkään aktiiviseen vastustuspolitiikkaan.
Jeltsinin ehdokas seuraavaksi presidentiksi oli Vladimir Putin. Hänellä oli Neuvostoliitossa KGB-tausta ja sitten hän oli toiminut Pietarissa pormestari Anatoli Sobtshakin tiimissä apulaiskaupunginjohtajana. Hänen lojaalisuutensa Sobtshakia kohtaan kaikissa vaiheissa vaikutti Jeltsiniin ratkaisevasti siinä mielessä, kun häntä seuraavan presidentin ensimmäinen tehtävä tulisi olemaan immuniteetin myöstäminen Jeltsinille ja hänen perheelleen, niin Putinilla oli lojaalisuudesta syvällinen näyttö. Putinilla oli paitsi taustansa niin myös pääministerin virkansa kautta parhaat mahdollisuudet työstää Jeltsinille tämä immuniteetti. Putinin ensimmäinen kausi 2000-2004 oli eräänlaista toivon aikaa. Putin haki yhteyttä länteen ja erityisesti amerikkalaisiin. Kun vuonna 2001 New Yorkin kaksoistornit tuhottiin al Qaidan toimesta, niin Putin toimi ripeästi ja kykeni avustamaan amerikkalaisia siinä vaiheessa, kun jenkit halusivat tuhota al Qaidan luolaverkostot Afganistanissa. Toisaalta amerikkalaiset olivat todenneet, että Venäjästä ei tarvitse välittää. Siitä ei ole mitään uhkaa amerikkalaisille. Hegemonian saavuttaminen Keski- ja Itä-Euroopassa ja sitten eräillä Euroopassa olevien entisten neuvostotasavaltojen alueilla näyttäisi olevan tämän ajatuskuvion kautta helppo tehtävä.
Tilanne kiristyi sitten Putinin toisella kaudella 2004-2008. Putin esiintyi Münchenin turvallisuuskonferenssissa varsin jyrkkänä vuonna 2007 esittäen, että nyt riittää lännen sotilaallinen eteneminen Venäjän rajoille. Lännessä katsottiin, että tämän heikon Venäjän johtajan purkaukseen ei tarvinnut ottaa vakavasti kantaa. Venäjä oli vaihtamassa presidenttiä vuonna 2008 ja Putinin ulostulo oli varmasti myös ajoitettu tätä vallanvaihtoa ajatellen.
GEORGIAN SOTA
Vuonna 2008 Venäjän presidentiksi tuli Dmitri Medvedev. Putin jäi pääministeriksi ja oli tavallaan tandemin toinen osapuoli. Venäjällä on usein ollut hallinnollisia järjestelyjä, joissa useat henkilöt ovat yhdessä vallan kahvassa. Pietari I:n eli Suuren alaikäisyyden aikana oli kaksi poikapuolta ehdolla vallan kahvaan. Eräässä gravyyrissä heidät on kuvattu saman mittaisiksi ja samalla tavalla puettuna, joka kertoi kansalle tulevan valtajärjestelyn sen hetkisen tilanteen. Muistan televisiokuvaa Venäjältä 2008-2012 väliseltä ajalta, kun presidentti Medvedev ja pääministeri Putin lähtivät veneillen kalaan. Molemmat oli puettu samalla tavalla ja molemmilla oli samanlainen moottorivene allaan.
Länsi katsoi, että Medvedevistä se saisi itselleen suosiollisemman Venäjän presidentin kuin mitä Putin oli ollut. Samalla lännessä oli katsottu, että Medvedeville pitää näyttää kaapin paikka heti kättelyssä. Siten vuoden 2008 osa läntistä maailmaa tunnusti Kosovon itsenäisyyden, Suomi mukaan luettuna. Kosovon itsenäistäminen Yhdysvaltain tukikohdaksi lopetti kahden merkittävän suomalaisen poliitikon kansainvälisen uran. Venäjä ei enää näissä kysymyksissä ottanut Martti Ahtisaarta vastaan. Samoin Harri Holkerin kanainvälinen ura loppui tähän. Amerikkalaiset eivät olleet häneen tyytyväisiä ja Holkeri sai mennä.
Elokuussa 2008 Georgian presidentti Mikheil Saakashvili hyökkäsi kapinalliseen maakuntaansa Etelä-Ossetiaan luottaen siihen, että hänellä olisi tässä projektissa tuki Yhdysvalloilta, joka oli kouluttanut ja aseistanut Georgian armeijan. Saakashvili oli tyytymätön siihen, ettei Naton huippukokous Bukarestissa keväällä 2008 ollut antanut suoraa signaalia Georgian toiveelle päästä Naton jäseneksi. Presidentti George W. Bushin administraatio oli varoittanut Saakashviliä siitä, että jos hän aloittaa sodan, niin hän taistelee Venäjää vastaan eikä Yhdysvallat ole siinä osallisena. Varapresidentti Dick Cheney oli taas rohkaissut Saakashviliä tähän yritykseen. Venäjä vastasi aseellisella voimalla ja muutamassa päivässä Georgian armeija oli lyöty. Eurooppa katsoi, että Georgian alueellinen koskemattomuus tulisi taata, jolloin Yhdysvallat ja Venäjä tekivät diilin, jonka mukaan Venäjä lähti Georgian varsinaiselta valtioalueelta, mutta jäi Abhasiaan ja Etelä-Ossetiaan, joiden itsenäisyyden se myöhemmin tunnusti vedoten Kosovon itsenäistämisen esimerkkiin. Saakashvili oli pilannut Yhdysvaltain pitkän ajan suunnitelman saada Georgian alue ja erityisesti sen rannikko Mustalla merellä lännen vaikutuspiiriin.
Venäjän punainen viiva sijaitsi siis Georgiassa. Vielä varsin heikkoa Venäjän armeijaa
käytettiin lännen klienttiä Saakashviliä vastaan ja estettiin Georgian liittyminen Natoon ja niin kuin nyt näyttää, myös Georgian EU-jäsenyys on vastatuulessa. EU:n rakenne on muuttunut huomattavasti komission joutuessa tekemään rahoituspäätöksiä EU:n jäsenvaltioiden armeijoiden tarpeisiin. Nato on menettänyt merkitystään, kun EU on pantu vastuuseen rahoituksen hankkimiseksi Naton jäsenvaltioille esittämästä 5%:n bkt-osuudesta armeijoiden iskukyvyn kartuttamiseksi.
UKRAINAN SOTA
Vuonna 2012 Putin valittiin jälleen presidentiksi ja Medvedev jäi taka-alalle turvallisuusneuvostoon. Yksi vuoden 2011 tapahtuma, joka vielä vaikutti Medvedevin heikkoutena länttä kohtaan, oli Medvedevin Venäjän äänestyskäyttäytyminen YK:n turvallisuusneuvoston äänestyksessä Libyan kriisissä. Päätöslauselma salli lännen intervention Libyaan, mutta ei vallanvaihtoa murhauttamalla Gaddafi. Venäjän ja myös Kiinan pidättäytyminen äänestyksessä johti tilanteeseen, jossa Gaddafi kuoli ja koko Libyan infrastruktuuri meni sekaisin. Vaikutus Euroopalle oli katastrofaalinen, kun erilaiset Libyan alueella operoineet rikollisjoukot myivät afrikkalaisille matkoja EU:n alueelle. Syntyi kaaosmainen tilanne, jossa monet pakolaiset hukkuivat Välimereen. Yhdysvallat osallistui operaatioon Ranskan ja Englannin ohella ulkoministeri Hilary Clintonin painostaessa varsin skeptistä presidentti Barack Obamaa. Kun kriisin lopussa Yhdysvaltain suurlähettiläs Libyassa sai surmansa, niin Obama kritisoi päätöstä lähteä Libyaan. Eurooppa sai kiittää Ranskaa ja Englantia ensimmäisestä varsinaisesta pakolaiskriisistä, johon EU ei ollut varautunut millään lailla.
Putinin aloittaessa vuonna 2012 presidenttinä, niin hänelle oli selvää, että länsi tulisi yrittämään laajentaa reviiriään myös Ukrainaan. Naton huippukokoukset käsittelivät yleisesti Georgiaa ja Ukrainaa yhdessä nipussa. Georgia oli vuoden 2008 sodan jälkeen ulkona tästä prosessista, mutta amerikkalaiset keskittyivät nyt Ukrainaan. Ukrainan sisäpolitiikassa valta oli välillä Venäjän näkökohdat huomioon ottaneilla, välillä varsinkin Euroopan unionin, mutta myös Yhdysvaltojen ja Naton näkökohtia kuunnelleilla poliitikoilla. Suuri muutos tapahtui vuonna 2014, kun Yhdysvaltain presidenttinä oli Obama ja varapresidenttinä Joe Biden. Bidenin käsiin uskottiin Ukraina- politiikan hoito ja hänen poikansa toimi liikemiehenä Ukrainassa energia-alalla. Bidenin tiimissä oli erittäin tehokas ja suorasukainen varaulkoministeri Victoria Nuland, joka sittemmin tuli merkittäväksi vaikuttajaksi, kun valuttiin ensin Yhdysvaltain vallankaappaukseen Maidanilla ja sitten Venäjän miehitykseen Krimin niemimaalla. Donbasin alueella syntyi venäläisiä protestiliikkeitä, jotka vastustivat venäläisten ja venäjän kielen aseman heikentämistä alueella. Ukrainan silloinen presidentti Petro Porosenko alkoi sodan Donbasin kapinallisia vastaan CIA::n johtajan käytyä Kiovassa. Venäjä katsoi hyvin nopeasti etunsa vaativan Donbasin kapinallisten tukemista. Täten voidaan hyvinkin sanoa Ukrainan sodan alkaneen jo vuonna 2014.
Sodan lopettamiseksi syntyi Minsk I ja Minsk II prosessit, joissa venäläisten ohella merkittävää roolia esittivät eurooppalaiset Ranska, Saksa ja Englanti. Molemmat Minskin prosessit epäonnistuivat. Myöhemmin eurooppalaisten johtajien taholta on annettu selitys, jonka mukaan Minsk-prosessissa ei ollut aikomustakaan saada aikaan tulitauko. Sen varjolla pyrittiin saamaan Ukrainalle lisää aikaa armeijansa kouluttamiseen ja aseistamiseen myös lännen tuella.
Ukrainan presidentti Viktor Janukovitsh oli neuvotellut EU:n kanssa vapaakauppasopimuksen, joka herätti Putinin vastatoimiin. Hän lupasi Ukrainalle halvan energiadiilin, mikäli Ukraina luopuisi sopimuksesta EU:n kanssa. Janukovitsh aikoikin luopua vapaakauppasopimuksesta ja tämä herätti suuttumusta ukrainalaisissa. Maidanille alkoi kerääntyä mielenosoittajia ja tilanne kärjistyi nopeasti. Mielenosoitukset kestivät pitkän aikaa ja niiden piiriin soluttautui myös länsi-ukrainalaisia puolisotilaallisia järjestöjä. Venäläiset olivat tällä välin käyttämässä aseenaan ns. vihreitä miehiä, jotka olivat miehittäneet Ukrainan rannikkoa aina Odessaan asti. Nyt Oikea Sektori niminen äärijärjestö alkoi sotia vihreitä miehiä vastaan ja saikin ne vetäytymään. Viimeiset vihreät miehet poltettiin Odessassa yhteen rakennukseen, johon he olivat vetäytyneet Oikean Sektorin taistelijoiden ajamana. Tämän myllerryksen jälkeen Ukrainaan nimitettiin hallitus, jolla oli Yhdysvaltain vankka tuki takanaan. Amerikkalaisten painostuksesta Oikea Sektori sai kolme ministeriä uuteen hallitukseen. Amerikkalaiset perustivat Victoria Nulandin toimesta korruption vastaisen instituution NABU:n, joka on ollut siitä lähtien amerikkalaisten valvonnassa. Trumpin aikana NABU:a on käytetty korruption paljastamisessa, jotta saataisiin presidentti Zelensky myöntymään Trumpin rauhanehtoihin.
Vuodesta 2014 alkaen Yhdysvallat ja sittemmin myös Nato-maat ovat olleet kouluttamassa ja aseistamassa Ukrainan armeijaa. Länsi ei ole de jure ollut sodan osapuoli, mutta de facto se on sitä täysimääräisesti. Ukraina saa tiedustelutiedot amerikkalaisilta ja lännen modernit aseet ovat tarvinneet koulutusta ja valvontaa Ukrainassa. Lisäksi eurooppalaiset ovat omien talousvaikeuksiensa keskellä ja kaikkea korruptiohaastetta halveksien rahoittaneet Ukrainaa tarkoituksella pitää Ukraina sen esitaistelijana Venäjää vastaan. Kun ukrainalaiset alkoivat osallistua Naton harjoituksiin, niin Venäjä reagoi voimakkaasti. Presidentit Biden ja Putin tapasivat vuoden 2021 lopulla. Venäjä vaati kansainvälisen tilanteen juurisyiden tarkastelua ja Venäjän turvallisuushuolien huomioimista. Tähän Bidenin Yhdysvallat ei ollut valmis ja Venäjän operaatio Kiovan hallituksen vaihtamiseksi alkoi helmikuussa 2022. Venäläiseltä taholta oli Medvedevin sanojen mukaan odotettu, että Yhdysvallat ottaisi nyt yhteyttä venäläisiin ja sovittaisiin diilistä, jolla ongelma ratkaistaisiin. Venäläisten hämmästykseksi Yhdysvallat ei toiminut nyt niin kuin se oli toiminut Georgiassa vuonna 2008. Vasta Donald Trumpin tultua Yhdysvaltain presidentiksi vuoden 2025 alussa, Yhdysvallat otti yhteyttä Venäjään konfliktin ratkaisua ajatellen. Sotaa oli kuitenkin käyty jo kolme vuotta. Ukraina ja sen merkitys Venäjälle ja lännelle oli myös aivan toista luokkaa kuin Georgian merkitys. Ukrainan sotaa ei siis voitu ratkaista nopealla aikataululla.
Venäjän interventio Ukrainaan toimi myös Suomen ja Ruotsin kansainvälisen aseman osalta ratkaisevalla tavalla. Presidentti Putin viestitti molempien maiden mahdollisen Nato-jäsenyyden osalta varoituksen sanoja. Kun kontakti oli virallinen, niin siihen piti vastata. Ei vain niin, että Suomi ja Ruotsi päättivät itse siitä, kuuluvatko ne sotilasliittoon vai ei, vaan yleinen mielipide varsinkin Suomessa mutta myös Ruotsissa alkoi liikkua nopeasti Natoon liittymisen puolesta. Suomessa presidentti Sauli Niinistö ja hallitus lähti voimakkaasti lobbaamaan Suomen jäsenyysmahdollisuuksia. Jos Yhdysvaltain presidentti Biden oli aluksi varovainen kannanotoissaan, niin varsin nopeasti Bidenin administraatio alkoi kääntyä Suomen ja Ruotsin jäsenyyden puolelle. Suomi lobbasi voimakkaasti myös kongressissa eikä siellä tuntunut olevan suuria ongelmia jäsenyyskysymyksessä. Suomen kannalta Ruotsin tuleminen mukaan oli eräänlainen elinehto. Ilman Ruotsin jäsenyyttä Suomi olisi jäänyt ajelehtimaan eräänlaisena Naton saarekkeena myrskyävällä Itämerellä. Naton jäsenmaiden Turkin ja Unkarin interventiot jäsenyyskysymyksessä viivyttivät sekä Suomen että Ruotsin jäsenyyttä ja vaikuttivat siihen, että Suomi liittyi ensin ja sitten vasta myöhemmin Ruotsi.
Ollessani Suomen suurlähettiläänä Ruotsissa vuosina 1996-2002 aloin tutkia Ruotsia siinä mielessä, että miten ihmeessä Ruotsi oli pysynyt rauhan tilassa vuodesta 1814, vaikka Euroopassa oli tuona aikana käyty suuri Itämainen sota ja kaksi maailmansotaa, joihin melkein koko Eurooppa ja Yhdysvallat olivat osallistuneet. Selityksiä oli kaksi. Suosiollinen geopoliittinen asema ja 200-vuoden ajan eri hallitusten määrätietoinen politiikka pysyä sotien ulkopuolella. Suureksi ihmetyksekseni mikään yliopisto – ei edes Ruotsista – ollut tutkinut tätä ainutlaatuista sotilaallista, poliittista, taloudellista ja sosiaalista ilmiötä. Lisäksi ruotsalaiset näyttivät häpeävän sitä tosiasiaa, että he eivät olleet puolustaneet toisessa maailmansodassa läntisiä arvoja. Tätä he häpesivät katsoessaan hävitettyä Eurooppaa ja raiskattuja valtioita. Yritin lohduttaa heitä siten, että totesin tosiasiana sen, että ruotsalaisilla oli vain kaksi vaihtoehtoa: joko tukea Hitleriä tai Stalinia. Kumpikaan ei ollut läntisten liberaalien arvojen puolustajia, niin kuin eivät olleet monet eurooppalaisetkaan valtiot.
Nykyisessä tilanteessa Ruotsi on menettänyt oman liikkumatilansa ja on nyt Naton keskitysalue pohjoisen sotatantereen piirissä. Häpeään ei ole enää mitään syytä. Jos sota syttyy, niin mukana ollaan!
Bidenin presidenttiyden aikana Ukrainan sota jatkui ja alkuasetelma, jossa Ukraina ajoi venäläisiä joukkoja pois valtioalueeltaan, oli omiaan vaikuttamassa siihen, että Turkin ja Israelin välittämä rauhansuunnitelma maalis-huhtikuussa vuonna 2022 hylättiin ensin Yhdysvaltain ja Englannin toimesta ja sitten myös Ukrainan toimesta. Venäjä asettui kuitenkin Donbasin alueella puolustuksellisiin asemiin, joita Ukraina ei kyennyt murtamaan. Siitä lähtien kulutussota on tuonut esille Venäjän suuremmat resurssit Ukrainaan nähden laskien mukaan myös Yhdysvaltain ja eurooppalaisten avustukset asejärjestelmien toimittamisessa ja suoran rahoitustuen antamisessa Ukrainalle.
Suuri käänne konfliktissa koettiin, kun presidentti Biden joutui vanhuuden merkkien ilmenemisen jälkeen luopumaan jatkoajan hakemisesta presidentin virkaan. Demokraatit tipahtivat pelistä ja Donald Trump valittiin uudelleen Yhdysvaltain presidentiksi. Hän on liikemies, jolla myös valtiollisessa politiikassa on liikemiehen otteet. Hän pelaa kovilla panoksilla, mutta on sitten valmis diiliin vähemmällä panostuksella. Trumpin näkemys Ukrainan sodasta oli kahtalainen. Ensinnäkin sota pitää saada loppumaan. Sota ei ole hyväksi kaupallisille diileille. Myös Yhdysvaltain sitoutuminen toisarvoiseen konfliktiin, kun iso kala on Kiina, harmitti Trumpia. Lisäksi Ukrainan sisäinen korruptio oli amerikkalaisten käsissä NABUn kautta eikä siinä oltu tehty mitään Bidenin aikana. Trumpin ehkä vähän hieman liioiteltu toteamus julkisuuteen oli, että korruptio oli vienyt puolet amerikkalaisten avusta Ukrainalle.
Vaikka ukrainalaiset ovat varmaan täysin kyllästyneitä Ukrainassa perinteisesti riehuvaan korruptioon ja he ovat osoittaneet mielenosoituksissa sen, että korruptiota pitäisi vähentää, niin Ukrainan korruptio on ollut Yhdysvaltain suojeluksessa koko Bidenin administraation ajan. Trumpkaan ei osannut tehdä sille mitään, ennen kuin hän vauhdittaakseen Ukrainan valmiuksia neuvotteluihin, antoi NABU:lle ja FBI:lle mahdollisuuden julkistaa sopivin osin Ukrainassa riehuvaa korruptiota. Pari ministeriä joutui eroamaan, pari henkilöä päästettiin pakenemaan ja Zelenskyn kansliapäällikkö pakotettiin eroamaan. Tämä tapahtumaketju ei vielä saanut liian dramaattisia seurauksia, mutta osoitti presidentti Zelenskylle sen, että Yhdysvallat haluaa ihan todella rauhan Ukrainaan. Seuraava uhri korruption vastaisessa taistelussa olisi presidentti itse ja hänen vaimonsa säätiö. Tähän Yhdysvallat ei varmaankaan hevillä lähde, vaan katsoo Zelenskyn jossain vaiheessa luovuttavan ja hyväksyvän amerikkalaisten asettamat rauhan ehdot.
Nämä kaikki elementit ovat olleet Trumpin ensimmäisen vuoden ohjelmassa. Nyt ollaan siinä tilanteessa, että Trump myöntää Ukrainan sodan lopettamisen olevan pitkäaikaisen neuvotteluprosessin takana. Hän on aloittanut suorat keskustelut presidentti Putinin kanssa. Esillä on myös Yhdysvaltain ja Venäjän keskinäiset suhteet ja niiden kaupalliset mahdollisuudet tulevaisuudessa. Toisaalta hän on ainakin toistaiseksi yrittänyt ottaa huomioon joitakin Ukrainalle tärkeitä näkökohtia ja samoin eurooppalaiset kuiskaajat ovat saaneet Trumpin korvan, mutta vähemmän ja vähemmän hänen huomionsa. Ukrainan presidentillä ja eurooppalaisilla valtiojohtajilla ei ole suoria kontakteja presidentti Putiniin, joka tosiasia on jättänyt ne todellisten neuvottelujen ulkopuolelle. Putinin ärtymys Euroopalle näkyi joulukuun 2. päivänä ennen kuin hän alkoi neuvottelut amerikkalaisten kanssa Moskovassa. Hänen ensimmäinen huomionsa oli, että eurooppalaisten esitykset ovat Venäjälle mahdottomia hyväksyä. Toinen huomio oli, että Venäjä ei halua sotaa Eurooppaa vastaan, mutta jos Eurooppa haluaa sotaa Venäjää vastaan, niin Venäjä on siihen heti valmis. Lausumassa oli paljon myös neuvotteluihin liittyvää taktiikkaa, mutta toivoisi, että eurooppalaisetkin jossain vaiheissa alkaisivat pelata samaa peliä kuin suuret. Se on ainoa tie vaikuttamiseen.
Todellista reviiritaistelua käydään Lähi-Idässä. Assyrian kuninkaan Sennacheribin hyökkäys Juudeaan vuonna 701 eaa. käsitti paitsi assyrialaiset ja juutalaiset, myös egyptiläiset, numibialaiset, foiniikkialaiset, filistiinilaiset, transjordanialaiset kuningaskunnat, babylonialaiset ja arabit. Tapahtumat on dokumentoitu assyrialaisten kirjoituksissa, useissa juutalaisen raamatun kirjoissa ja kreikkalainen historioitsija Herodotos on niistä kertonut. Historialliset dokumentit tästä ajasta ovat usein toistensa vastakohtia. Siis mitä tapahtui todella? Vaikea tietää. Assyrialaiset kirjoittavat, että he saivat vuonna 701 eaa. loistavan voiton. Raamattu taas julistaa juutalaiset voittajiksi.
Assyrialaiset valloittivat Babylonian ja Egyptin. Toisella valloitusretkellään Egyptiin assyrialaiset marssivat Ylä-Egyptin pääkaupunkiin Thebaan ja tärkein sotasaalis oli kaksi Theban obeliskia. Täten assyrialaiset olivat ensimmäiset, joita egyptiläisten obeliskit kiinnostivat. Sittemmin roomalaiset, ranskalaiset ja amerikkalaiset ovat kuljettaneet Egyptin obeliskeja pääkaupunkiensa kaunistukseksi. Tämä, jos mikä, osoittaa lännen suurta arvostusta Egyptin vuosituhantiselle kulttuurireviirille. Assyrian maailmanvalta kesti melkein tuhat vuotta ja sitten Babylon otti vallan. Nebukadnessar II valloitti Jerusalemin vuonna 587 eaa. Temppeli ja kaupunki hävitettiin ja väestö vietiin pakkosirtolaisuuteen. Kyyros päästi juutalaiset Babylonian maanpaosta ja Jerusalem asutettiin uudelleen. Vaatimaton uusi temppeli rakennettiin vuonna 516 eaa. Jerusalem hävitettiin uudelleen roomalaisajalla vuonna 70 jaa. Keisari Hadrianus salli kristittyjen asettua tuon ajan vaatimattomaan Jerusalemiin, mutta juutalaiset eivät olleet tervetulleita. Juutalaisilta hävisi reviiri kokonaan.
Ristiretket pyrkivät pitämään Jerusalemin ja muut pyhät paikat kristittyjen hallussa, mutta muhamettilaisten painostus oli voimakasta. Ristiretkeläiset valloittivat Jerusalemin vuonna 1099, mutta vuonna 1187 sulttaani Saladin valloitti kaupungin muhamettilaisille.
Toisen maailmansodan jälkeen brittien maailmanvalta alkoi rakoilla. Britit olivat hoitaneet palestiinalaisten alueita kansainvälisin sopimuksin, mutta nyt tilanne monimutkaistui ja britit heittivät hanskat tiskiin ja jättivät Palestiinan juutalaisille ja palestiinalaisille. Juutalaisia virtasi eri puolilta maailmaa luvattuun maahan ja Israelin valtio sai syntynsä. Juutalaisilla oli nyt reviiri, mutta se oli istutettu palestiinalaisten alueelle. Vähitellen juutalaiset valloittivat myös Gazan ja Länsirannan. Juutalaisilla on nyt sotilaallisella voimalla ja tuholla aikaansaatu reviiri. Kansainvälinen yhteisö pyrkii pitämään yllä kahden valtion mallia, mutta Netanjahun Israel käyttää brutaalia voimaa palestiinalaisia kohtaan. Palestiinalaisilla ei ole tällä hetkellä omaa reviiriä. Yhdysvallat suojaa Israelin toimenpiteitä. Kun Kansainvälinen rikostuomioistuin julisti Netanjahun sotarikoksiin syylliseksi, niin Yhdysvaltain presidentti kohdisti muutamaan tuomioistuimen tuomariin taloudellisia pakotteita, joiden johdosta tuomarien arkipäivästä on tullut selviytymistaistelu. Myöskään Kansainvälisen rikostuomioistuimen reviiri ei ole koskematon.
Lopuksi muutama sana Suomesta ja Ruotsista. Molemmat ovat nyt Naton jäseniä ja solmineet Yhdysvaltojen kanssa DCA-sopimukset, joiden mukaan amerikkalaiset hallitsevat molempien maiden alueita DCA-sopimuksilla sovittujen tukikohtien kautta. Suomen alueelle on mahdollista perustaa 15 asevarikkoa tai tukikohtaa, joissa amerikkalainen lainsäädäntö on käypää valuuttaa. Samoin Yhdysvallat voivat, niin halutessaan, harjoittaa niiden kautta omia poliittisia ja sotilaallisia päämääriään ilman, että Suomella on siihen sananvaltaa.
Venäläisten kannalta tilanteessa ei ole mitään uutta. Keskusteluissa vuoden 1939 syksyllä Neuvostoliitto toi esille sen, että se ei pelkää Suomea, mutta sen on otettava huomioon, että Suomen alueen kautta Neuvostoliittoon kohdistuu uhka, joka on sille vaarallinen. Tämä tilanne on nyt toistunut sikäli vielä voimakkaammin, että Yhdysvaltain läsnäolo on jo Suomessa ja B 52 ydinpommittaja lentää Suomen ilmatilassa. Venäläiset ovat antaneet ymmärtää, että Suomi tullaan eliminoimaan ohjuksilla, jos tilanne sitä vaatii. En väitä, etteikö Suomen tulisi varustautua tavanomaiseen sodankäyntiin. Toisaalta meidän ei tarvitse olla ylimilitaristinen tilanteessa, jossa se herättää vastapuolen aggressioita eikä auta Suomen tilannetta mitenkään. Tilanne, jossa Venäjä ampuisi alas ydinpommittaja B 52:n Suomen ilmatilassa laukaisisi ohjussodan Suomen alueella ja on vaikea nähdä, miten tällainen oletettu tilanne olisi Suomen edun mukainen tai edes Suomen omin toimin vältettävissä.
Onneksi Yhdysvaltain dominanssi Suomen alueella on myös tilannetta vakauttava. Suomen ylimitoitetut toimenpiteet kansainvälisillä meriteillä eivät ole amerikkalaisten eduissa, ainakaan nykyisessä konfliktin vaiheessa.
Suomen oma toiminta on ollut varsin voimakkaasti Venäjää kritisoivaa ja todelliset Venäjän vastaiset toimet Euroopan mitassa ja sitten omasta toimesta Suomessa ovat olleet varsin vihamielisiä. Suomi on pakotepolitiikan mitassa tosiasiallisuudessa ja retoriikaltaan sen huippumaita. Suomi on omasta taloustilanteestaan välittämättä suhteellisesti yksi suurin Ukrainan tukija yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa. Suomi on sulkenut Venäjän vastaisen rajan jo pari vuotta sitten. Suomella ei ole poliittisia suhteita Venäjään. Diplomaattiset suhteet on pidetty vain välttämättömiin käytännön tehtäviin liittyen. Kuitenkin maiden välinen käytäntöihin suuntautuva sopimuspohja on selvästi rapautumassa.
Ulkoministeri Valtonen ilmoitti 29.11.2025 YLE:n ykkösaamussa, että Suomi suunnittelee yhdessä eurooppalaisten kanssa sotarikostuomioistuimen perustamista tuomitsemaan Venäjän sotarikoksiin syyllistyneitä. Samalla hän viittasi siihen, että kyseessä on toisen maailmansodan loppunäytöksen, Nürnbergin sotarikostuomioistuimen kaltainen instituutio. Toisaalta myös Venäjä on indikoinut, että se tulee perustamaan Nürnbergin kaltaisen tuomioistuimen natsismin kitkemiseksi ilmeisesti Ukrainasta. Rikostuomioistuimet siis näyttävät yleistyvän tilanteessa, jossa toisen reviirin alueelta löytyy poliittisia ja todellisia rikollisia, joiden pitää saada syytteitä, vaikka tuomioita ei aina voidakaan fyysisesti toteuttaa. Afrikkalaiset ovat kritisoineet voimakkaasti Haagissa olevaa kansainvälistä rikostuomioistuinta siitä, että se valikoi rikollisiksi kaikkia muita kuin läntisiä johtajia.
Vaikka, kuten sanottu, Ruotsin oma puolueettomuuden aikainen poliittinen ja sotilaallinen liikkumatila on loppunut Nato-jäsenyyden myötä, niin Ruotsin perinteet 200 vuoden takaa ovat kuitenkin edelleen olemassa ja tässäkin ajassa Ruotsi voi vakauttaa Suomen toimia omalla politiikallaan. Kun 28. kohdan rauhansuunnitelma lopettaa Ukrainan sota, tuli julkisuuteen, niin siinä todettiin, että Naton 5. artiklan tapaiset turvatakuut Ukrainalle antavat Ranska, Englanti, Saksa, Puola ja Suomi. Tämä ei johtanut mihinkään Suomen hallituksen ulostuloon, joten aika yleisesti Suomessa lähdettiin siitä, että se on Suomen oma kanta. Ruotsin pääministerin Ulf Kristerssonin vierailu Suomeen 2.12.2025 toi vihdoin pääministeri Orpon selityksen asiaan. Orpon mukaan suomalaisilla ei ole mitään tietoa siitä, miten Suomi on tullut mainituksi tuossa rauhansuunnitelmassa. Samalla Orpo totesi pääministeri Kristerssonin seisoessa vieressä, että Suomi ei ole valmis antamaan Ukrainalle mainittuja turvatakuita. Orpon mukaan turvatakuut ovat vakava asia. Sen sijaan Suomi on valmis antamaan Ukrainalle turvajärjestelyitä, mikäli niitä tarvitaan.
Suomalaiset on vallannut pelko. Pelkoja on monia. On ollut pandemia. Kansainvälinen hegemoniataistelu pelottaa ja ydinaseita koskevat avaukset pelottavat. Venäjän ja presidentti Putinin hahmon demonisoiminen Suomen viranomaisten ja median kautta pelottaa. Läntisen maailman hyvyyteen ja muun maailman pahuuteen uskoo melkein koko Suomen kansa, mutta pelkää, että se ei ole koko totuus. Ilmastonmuutos on kaikkien huulilla, mutta erityisesti niiden, jotka haluavat muuttaa asiat hetkessä. Se vain vaikeuttaa muutostaistelua ja välillä, niin kuin nyt, mennään takapakkia. Sote ja lääkintähuollon sekamelska pelottaa. Julkisella puolella kontakti lääkäriin on työn takana. Lääkärin tavoittaa yksityisellä puolella rahalla. Nuoret varsinkin pelkäävät ja mielentila järkkyy. Samalla on tullut selväksi, että psykiatrian puolella diagnostiikka on hukassa. Psykiatrikunta maailmanmitassa ei enää luota viimeiseen diagnostiikan lähdekirjaansa DSM:ään. Suomen psykiatrisesta hoidosta puuttuvat resurssit: ei ole rahaa eikä myöskään ammatillista osaamista. Vakavammin sairastuneet eivät enää saa tarvitsemaansa hoitoa. Tähän on tultu. Jos on vielä jokin suomalainen reviiri olemassa, niin siitä olisi syytä viimeistään nyt pitää huolta.
Espoo 3.12.2025
Heikki Talvitie
Erikoislähettiläs