Joukko suomalaisia nuoria sai ensimmäisen ammattinsa Neuvostoliitossa. Muutaman vuoden koulutus tarjosi paitsi osaamista, myös ystäviä, kansainvälisyyttä ja kulttuuria. Aina ei ollut helppoa, mutta yhteisö tuki.
Vuonna 1969, viisi vuotta kestäneiden Neuvostoliiton ja Suomen Ammattikasvatushallituksen välisten neuvotteluiden tuloksena, lähti ensimmäiset kymmenen nuorta miestä opiskelemaan Leningradin ammattikouluun numero 97. He kaikki opiskelivat metallialaa.
Myöhemmin ammattien kirjo kasvoi huomattavasti ja opiskelija pystyi valitsemaan lähes kaikki perinteiset teollisuusammatit. Suosituimpia aloja olivat mm. koneenrakennus, sähkötekniikka, kemian-, tekstiili-, elintarvike- ja rakennusteollisuus sekä joitakin ammatteja taideteollisuuden, liikunnan ja palvelualojen puolelta.
Seuraavien parinkymmenen vuoden aikana eri ammatillisissa oppilaitoksissa ja teknikumeissa (opistotason keskiasteen oppilaitos) aloitti vuosittain 10–14 suomalaista. Arvioimme, että ammattiin valmistui noina vuosina parisataa nuorta. Tarkkaa tietoa lähtijöiden ja valmistuneiden kokonaismäärästä emme löytäneet Suomi-Neuvostoliitto -seuran arkistosta, joka sijaitsee Kansallisarkistossa.
Opinnot kestivät kahdesta kolmeen vuoteen
Teknikumista suomalaiset saivat teollis-pedagogisen koulutuksen, joka antoi työnopettajan, teknikon tai opistoinsinöörin tasoisen tutkinnon. Valittavana oli rakennusteollisuudesta muun muassa rakennusmestarin opinnot Minskissä ja Leningradissa, metalliteollisuuden eri alat ja sähkötekniikka Leningradissa tai ravinto- ja vaatetusteknologia Vitebskissä Valko-Venäjällä. Leningradista valmistui myös liikunnanopettajia.
Ammattikoulussa opinnot kestivät kaksi ja teknikumissa kolme vuotta.
Ammattikouluun hakevilta edellytettiin peruskoulun oppimäärän hyväksyttyä suoritusta, hyvää terveyttä, kykyä sopeutua elämään vieraassa ympäristössä sekä 17–22 vuoden ikää. Teknikumiin pyrkiviltä vaadittiin ammatillinen peruskoulutus tai työssä saavutettu ammattitaito.
Ensimmäisen eli valmistavan vuoden aikana pääaineena oli venäjän kieli, joka antoi valmiudet opiskella samoissa ryhmissä neuvostoliittolaisten kanssa. Kielen lisäksi kevätlukukaudella oli fysiikan, kemian ja matematiikan tunteja, joilla tutustuttiin lähinnä näiden aineiden sanastoon.
Kansainvälistä asuntolaelämää
Ilmaisen opiskelun ja asuntolapaikan lisäksi maksettiin 80 ruplan kuukausittainen stipendi. Vertailuksi kaikkien työntekijöiden kuukauden keskipalkka Neuvostoliitossa oli tuohon aikaan noin 160 ruplaa.
Valmistavan vuoden opetustilat, asuntola, pieni ja vaatimaton keittiö, terveydenhoitajan vastaanotto sekä ruokala olivat kaikki samassa rakennuksessa PTU92-ammattikoulussa, lähellä Smolnaa Pietarissa.
Näissä tiloissa asui yli 200 ulkomaalaista opiskelijaa ympäri maailman, Euroopasta oli vain suomalaisia. Asukkaista varmaankin puolet oli Vietnamista.
Asuntolaelämän kansainvälinen ilmapiiri rikastutti ja lisäsi tietämystämme kulttuureista ja tavoista eri puolilta maailmaa. Suomeen palattuamme halu nähdä ja kokea uutta on vienyt meitä moniin seikkailuihin eri puolilla maailmaa.
Ritarillinen kuraattori tuki sopeutumisessa
Me lähdimme opiskelemaan syksyllä 1977, yöjunalla kohti Leningradia. Ryhmässämme oli 14 nuorta, josta kaikki 6 tyttöä majoitettiin samaan huoneeseen. Jokaiselle oli oma sänky ja yöpöytä. Iso vaatekaappi ja pöytä tuoleineen jaettiin yhteisesti. Suuri osa henkilökohtaisista tavaroista ja vaatteista säilytettiin omissa matkalaukuissa sängyn alla. Asuinkerroksissa oli myös muutamia pienempiä huoneita, joihin oli mahdollisuus päästä toisena tai kolmantena opiskeluvuonna.
Sopeutumista opiskeluun ja asuntolaelämään sekä monien käytännön asioiden hoidossa meitä suomalaisia auttoi vuosikaudet inkeriläissyntyinen kuraattori Juho Ritari. Korkeasta iästään huolimatta hän ymmärsi nuoria ja toimi usein diplomaattisesti meitä puolustaen koulun johdon suuntaan.
Asuinhuoneissa ruuan valmistaminen oli kiellettyä. Kerrankin kuraattorimme istui ovelasti myhäillen tuolilla, jonka alla pienellä sähkölevyllä kiehui perunakattila.
Opiskelu oli myös kulttuuria
Elämä ei ollut pelkkää opiskelua, vaikka tunteja oli kuutena päivänä viikossa. Viikoittain tehtiin oppituntien aikana retkiä ja tutustumiskäyntejä museoihin, konsertteihin ja näyttelyihin. Kielitaidon kartuttua kävimme usein elokuvissa ja muissa kaupungin kulttuuritapahtumissa. Monelle nämä tapahtumat olivat ennenkokemattomia ja ainutlaatuisia elämyksiä. Tuolloin koetut elämykset ovat kulkeneet mukanamme Suomeen ja synnyttäneet pysyvän kulttuurinälän.
Myös omatoiminen kulttuuri- ja vapaa-ajantoiminta oli aktiivista. Vahvasti mieleen jäivät ainakin intialaisen ja meksikolaisen perinnemusiikin konsertit. PTU92:n suomalaisten oma ohjelmaryhmä esiintyi Leningradin televisiossa noin seitsemälle miljoonalle katsojalle. Osallistuimme myös koulun kansainvälisen kuoron toimintaan. Kuoro teki kevättalvella ikimuistoisen junamatkan Kiovaan. Neuvostoliiton ja eri maiden juhlapäivien johdosta järjestettiin koulun omia tilaisuuksia, joissa suomalaiset olivat pidettyjä esiintyjiä.
Radioantennin piirustukset ja piirakkaurakka
Opintoihin sisältyi työharjoittelu ja teknikumissa myös opetusharjoittelu.
Outi pääsi konepiirtäjänä ZILin autotehtaalle, jossa vuoden 1980 keväällä teki päättötyönään tekniset piirustukset Zilin sähköisesti toimivasta radioantennista.
Vitebsk (Vitsebsk valko-venäjäksi) on yli 600 kilometrin päässä Pietarista. Suomalaisia siellä opiskeli enimmillään kuusi ja lisäksi oli muutama opiskelija Mongoliasta ja Vietnamista. Kirsin keittiöalan opiskeluun liittyi muun muassa ikimuistoinen käynti lihakombinaatin teurastamolla.
Pidemmät harjoittelujaksot suoritettiin paikallisissa ravintoloissa. Siinä kyllä oppi tekemään venäläisiä piirakoita, joita päivän mittaan valmistui käsityönä jopa tuhat kappaletta. Toisen vuoden kurssityön teema oli pedagoginen: määrätyn ruokalajin tuntisuunnitelman laatiminen. Kolmannen vuosikurssin teema oli laajempi – pienen ravintolan suunnittelu (budjetti, henkilökunta ja ruokalistat ym.).
Ei vain ruusuilla tanssimista
Leningradissa opiskelleet pääsivät käymään Suomessa neljä kertaa vuodessa, kesä- ja joululomalla, sekä vappuna ja vallankumousjuhlien aikaan.
Pidempimatkalaisilla oli mahdollisuus käydä kotimaassaan vain kaksi kertaa lukuvuoden aikana.
Osalle elämän hallinta vieraassa maassa ja kulttuurissa tuotti ylitsepääsemättömiä vaikeuksia ja johti opiskelujen keskeyttämiseen. Tosin monilla oli luonnostaan haasteita, kun uuden oppimisen lisäksi oltiin kenties ensimmäistä kertaa omillaan ja itsenäistymässä.
Vaikeimpina hetkinä kuraattorimme ja toiset opiskelijat olivat tukena. Myös monien vanhemmat kävivät vierailulla tuoden terveiset läheisiltä ja suomalaista kahvia ja suklaata. Kohtasimme ymmärrystä myös paikallisten taholta, jos käytöksemme ei aina vastannut maan tapaa tai normia.
Monenlaiset jatkopolut
Ammattikoulun ja teknikumin tutkinnoista ei ollut vastaavuussopimusta maiden välillä, mutta teoriassa viran saamiseksi saattoi hakea erivapautta. Monet saivat pätevyyden vasta opiskelemalla Suomessa tutkintonsa kokonaan uudelleen tai lisäkoulutuksen myötä.
Osa opiskelijoista jatkoi ammattiopintojen jälkeen Neuvostoliiton korkeakouluissa tai yliopistoissa. Toiset päätyivät alanvaihtoon. Valmistuttuaan monet työllistyivät suomalaisiin firmoihin ja yrityksiin tulkeiksi, asiantuntijoiksi sekä oman alansa työtehtäviin.
Teksti: Outi Jaako ja Kirsi Viljaala
Kuvat: Outi Jaakon ja Kirsi Viljaalan kotialbumit
Pääkuva: Oppilaitoksen opettajia arvioimassa Kirsin ammattiluokitusta ravintola Auroran kabinetissa kesäkuussa 1981.
Outin ja Kirsin opinnot ja työrat
Outi Jaako ja Kirsi Viljaala o.s. Männikkö
PTU Nro 92 valmistavalla 1977–1978
Outi Jaako, Ylitornio, nykyinen asuinpaikka Kolari
PTU-ammattikoulusta konepiirtäjäksi
venäjän kielen jatko-opintoja Moskovassa
valokuvaajaopinnot
Työura: latojana ja taittajana kirjapainossa
ammattikoulun opettajana media-alalla
graafikkona paikallislehdessä
Kirsi Viljaala, Vaasa. Helsinki vuodesta 1987
Vitebskin teollis-pedagoginen teknikum: teknikko-teknologi ja 6. (korkeimman) tason kokki
Leningradin valtionyliopisto LGU: FM venäjän kieli ja kirjallisuus
Jatko-opinnot Helsingin yliopistossa
Päiväkoti Teremokin johtaja, Suomalais-venäläisen koulun kotitalouden lehtori ja
venäjän kielen opettaja
Julkaisutoiminta: Venäjän kielen oppimateriaalia, Suomi-venäjä-suomi kulinaarinen sanasto
Erikoisosaaminen: Venäjän keittiö (venäläisen ruoan ja NL:n alueen keittiöiden) ruokakursseja vuodesta 1989 lähtien), matkanjohtaja/asiantuntija Venäjän ja Georgian matkoilla
Ammatteja, johon suomalaiset Neuvostoliitossa valmistuivat
Autonasentaja
Hitsausteknikko
Jyrsijä
Konepiirtäjä
Koruseppä
Kotitalousteknikko
Kotitalousopettaja
Laborantti
Liikunnanohjaaja
Liikunnanopettaja
LVI-alan taloteknikko
Puuseppäartesaani
Rakennusmestari
Sorvaaja
Suurtalouskeittäjä
Sähköteknikko
Vaatetusalan teknikko
Valokuvaaja
Valokuvalaborantti