Tehtaan historia
Keisarillinen posliinitehdas on yksi Euroopan vanhimmista posliiniesineiden tuotantoon keskittyvistä tehtaista. Se perustettiin vuonna 1744 keisarinna Elisabetin avustuksella Pietariin ja se toimii siinä edelleen. Toimintansa alkuvaiheessa tehdas tuotti suurissa määrissä pieniä astioita ja tupakkarasioita. Pian tehtaan toimintaa laajennettiin ja kehitettiin kutsumalla ulkomaalaisia asiantuntijoita sekä parantamalla tuotantoprosessia käyttäen uusia teknologioita. Tehtaan toiminnasta vastaavat henkilöt vaihtuivat usein. Samoin vaihtuivat tehtaalla toimivat taiteilijat, joista jokainen toi jotakin omaa venäläisen posliinin kehitykseen.
1700-luvun loppupuolella tehtaasta tuli yksi johtavimmista posliiniesineiden tuottajista Euroopassa. Keisarinna Katariina Suuri tilasi tehtaalta useita astiastoja omaan palatsiinsa. Silloin tehdas alkoi tuottaa myös taide-esineitä. Näin esimerkiksi posliinifiguurisarja ”Venäjän kansat” sisälsi ihmisfiguureja, jotka edustivat Venäjän imperiumissa asuvia kansallisuuksia. Se oli toteutettu ammattihistorioitsijoiden piirustusten mukaan, ja on erittäin autenttinen ja totuudenmukainen kuvaus eri kansojen pukeutumiskulttuureista menneisyydessä. Myöhemmin sarjaa täydennettiin erilaisilla Pietarissa asuvilla ihmisryhmillä kuten työläiset, torikauppiaat yms. Sarjaa jatkettiin 1900-luvun alussa keisari Nikolaj II:n käskystä Romanovien suvun 300-vuotisjuhlan kunniaksi. Kaikkiaan sarjaan kuuluu yli 70 erilaista figuuria.
Vuonna 1800 Pietarissa avattiin kauppa, jossa myytiin tehtaan tuotantoa. Silloin kävi ilmi, että parhaiten kaupaksi menevät suuret ja koristeelliset esineet, kun taas pienemmät ja yksinkertaisemmat tuotteet eivät olleet niin myyviä pääosin korkean hintansa takia (muilla tehtailla oli yksinkertaisesti halvempaa).
Vuonna 1802 Aleksanteri I:n käskystä tehdas käytännössä siirtyi keisarin omistukseen ja siitä lähtien toimi Venäjän keisarin luottamushenkilöiden johtamana. Tsaariperheen tilaukset ja kaikenlainen taloudellinen apu olivat tärkeitä tekijöitä tehtaan toiminnassa. Aleksanteri II ei suhtautunut posliiniin niin intohimoisesti kuin hänen edeltäjänsä ja tästä syystä tehtaan toiminta ja tuotanto alkoi pienentyä ja rappeutua. Tilanne kuitenkin muuttui Aleksanteri III:n aikoina, kun tsaari otti henkilökohtaisesti vastuun tehtaan toiminnasta ja taideratkaisuista. Silloin myös tsaarin käskystä kaikki tsaariperheelle tehtävät esineet tehtiin kahdessa versiossa, toisen sai tsaari ja toinen meni tehtaan museoon.
Vallankumouksen jälkeen tehdas siirtyi Opetuskansankomissariaatin alaisuuteen, ja toimi Leninin monumentaalisen propagandan suunnitelman mukaisesti. Posliini oli hyvin tehokas materiaali agitaatioon, sillä sen muodot ja värit antoivat paljon valtaa mielikuvitukselle.Sen ajan posliiniesineet käsittelivät Suurta Vallankumousta, sisälsivät nuoren sosialistisen valtion symboliikkaa ja edustivat erilaisia ihmisryhmiä työväenluokasta. Suhteellisen harvinaiset teokset siltä ajalta edustavat venäläistä avantgardea. Jälkensä kuuluisan posliinitehtaan tuotannossa jätti esimerkiksi kuuluisa taiteilija Kazimir Malevitš, joka suunnitteli ”Juna”-teeastiaston.
Tehtaan nimi pian vallankumouksen jälkeen tietenkin muutettiin Valtiolliseksi posliinitehtaaksi. Vuonna 1924 Leninin kunniaksi Petrograd sai nimekseen Leningrad, ja samalla posliinitehtaan nimi muuttui Leningradin posliinitehtaaksi (ven. Ленинградский фарфоровый завод, ЛФЗ). Vuonna 1925 Venäjän tiedeakatemia täytti 200 vuotta, ja sen kunniaksi tehtaan nimeen lisättiin venäläistieteen suurmiehen M. V. Lomonosovin nimi. Tämä aiheutti sekaannusta myöhemmin, kun lyhenteen ЛФЗ oletettiin liittyvän Lomonosoviin (”Ломоносовский фарфоровый завод”), vaikka todellisuudessa tehdas oli yhä Leningradin posliinitehdas (Ленинградский фарфоровый завод имени М. В. Ломоносова, ЛФЗ). Suomessakin tehtaalla valmistetut tuotteet tunnetaan enemmän Lomonosovin posliinitehtaan tuotantona.
Tehtaan yhteydessä toimivan museon kokoelma jouduttiin evakuoimaan kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran esineet evakuoitiin Petroskoihin syksyllä 1917, minkä jälkeen kokoelma palasi takaisin vuonna 1918. Toisen kerran esineet evakuoitiin sodan aikana vuonna 1941 Uralin Irbit-kaupunkiin.
Koko Neuvostohistorian aikana tehdas valmisti valtavan määrän design-esineitä, joita myytiin kohtuuhinnalla kaikille halukkaille. ”ЛФЗ”-leimalla varustetut figuurit koristivat monien ihmisten asuntoja. Suuri osa tehtaan tuotteista myytiin myös ulkomaille. Juuri neuvostoperiodin aikana ilmestyivät tunnetuimmat tehtaan figuurit, kuten esim. eläimet-sarja…
…ja Gogolin hahmot -sarja.
Tehdas jatkoi toimintaansa myös Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Vuodesta 2002 alkaen tehdas kuuluu venäläiselle yrittäjälle Nikolaj Tsvetkoville. Vuonna 2005 osakkaiden päätöksellä yritykselle palautettiin alkuperäinen nimi Keisarillinen posliinitehdas (ven. Императорский фарфоровый завод). Nykyään yritys tekee luksustuotteita brändillä Keisarillinen posliini (ven. Императорский фарфор).
Leimoja
Tehtaan tuotteisiin laitettavat leimat muuttuivat usein. Tsaarinajan leimat kehittyivät yksinkertaisista Venäjän vaakunoista monimutkaisiin kuvioihin, joissa oli kruunuja ja koristeellisia kirjaimia.
Neuvostoajan alkuvaiheessa leimat muuttuivat radikaalisti, ja sisälsivät Neuvosto-symboliikkaa. Lisäksi leimoja saatettiin muuttaa riippuen ajankohtaisista seikoista (esim. rahankeruu Povolžyen nälänhätään vuosina 1921-22).
1930-luvulla tehtaan tuotanto kasvoi valtavasti ja sen takia leimoja alettiin painaa sen sijaan että piirrettäisiin niitä käsin. Tästä syystä tuon ajan leimat olivat usein huonosti näkyvissä.
Vuona 1937 ensimmäistä kertaa ilmestyi kuuluisa ЛФЗ-logo, jonka suunnitteli tehtaan taiteilija Anna Jatskevitš. 1950-luvusta alkaen leimat olivat pääsääntöisesti ЛФЗ-logoja, mutta niiden ulkonäkö erosi alkuperäisestä ja logon lisäksi saattoi nähdä muitakin tietoja.
Esimerkiksi 1950-luvulsta lähtien leima saattoi sisältää logon lisäksi tietoja teoksesta. Logon yläpuolella tällöin kirjoitettiin kuvion vaikeusasteryhmä (ven. группа сложности, ГР), joka vaihteli 6 ja 15 välillä. Harvoissa tilanteissa, kun kuvio oli huomattavasti monimutkaisempi kuin ylin mahdollinen 15 ryhmä, logon yläpuolelle kirjoitettiin ”ВНЕ ГР” eli ”ryhmien ulkopuolella”. Logon alapuolella taas kerrottiin posliinin laatutasosta. Paras posliinilaatu merkittiin ”1c”, ja leima oli tällöin punainen, keskitasoinen posliini oli ”2c”, ja leima oli sininen, kun taas heikoin posliinilaatu merkittiin ”3c”, ja leima oli vihreä.
Englanninkielistä tekstiä leimoissa esiintyi, jos tuote oli tarkoitettu vientiin.
ЛФЗ-logo säilyi myös Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, mutta poistui käytöstä yrityksen nimen muututtua. Nykyään tehtaan leimassa kuten yrityksen logossakin on kaksipäinen kotka, tehtaan perustamisvuosi, kaupunki ja teksti ”Imperial Porcelain”.
Legendaarisen Venäläisen tehtaan tuotanto on esillä monissa museoissa kuten, Pietarin Ermitaaši, Valtion historiallinen museo Moskovassa, Victoria and Albert Museum Lontoossa, Metropolitan Museum of Art New Yorkissa. Lisäksi Pietarissa on tehtaan oma museo, jossa voi tutustua tehtaan historiaan ja posliiniesineisiin eri ajanjaksoilta. Museossa on yli 30 000 posliiniesinettä, ja siinä kannattaa ehdottomasti käydä, kun matkustaa Pietariin. Tehtaan vanhoja astiastoja ja figuureja löytyy nykyäänkin lukuisissa antikvariaattiliikkeestä ympäri maailmaa. Suomessa melkeinpä jokaisella kirpputorilla löytyy ”Lomonosov”-nimikkeellä myytäviä esineitä. Neuvostoliitossa tuotetut eläinten ja ihmisten figuurit ovat yhä erittäin arvostettuja, ja niitä on tuhansia myytävänä suomalaisissa verkkokaupoissa kuten tori.fi, astiataivas ym.
Itse olen onnekas artikkelikuvassa näkyvien ЛФЗ-leijonapentujen omistaja 🙂
Lähteet:
Virallinen verkkosivu:https://www.ipm.ru/o_zavode/istoriya_zavoda/