Yllätyksiä sukututkimuksessa
Venäjän keisarikunnan Pihkovan läänin kuvernööri Ivan Pihl nimitettiin vuonna 1788 Irkutskin ja Kolyvanin alueiden
kenraalikuvernööriksi. Hänen alueensa oli 13 miljoonaa neliökilometriä laaja ja sieltä johti tie myös Venäjän valloittamaan Alaskaan. Venäjällä Pihliä pidetään ruotsalaistaustaisena ja se pitääkin paikkansa. Tarkennuksena voi kuitenkin todeta, että hänen isänsä syntyi 1600-luvun jälkipuoliskolla Ruotsin valtakunnan itäisessä osassa Varsinais-Suomessa, Halikossa tai Kemiössä.
Korkea-arvoisen Venäjän viranomaisen elämä on kiinnostanut minua hänen suomalaistaustansa vuoksi. Siihen on ollut kuitenkin myös toinen, vielä painavampi syy. Ivan Pihl kuului länsisuomalaiseen Pihl-sukuun, jonka yhteen sukuhaaraan myös minä kuulun. Olemme siis kaukaisia sukulaisia.
Ivanin isä Aleksander oli sukulaislähteiden mukaan muuttanut Suomesta Ruotsiin ja palveli Tukholmassa Ruotsin armeijan henkivartiorakuunoiden kapteenina. Hänen kerrotaan kuitenkin olleen tyytymätön palvelukseen ja muuttaneen ilmeisesti 1720-luvulla Venäjälle. Siellä hän toimi upseerina etupäässä Etelä-Venäjän rauhattomilla alueilla Kaspianmeren pohjoispuolella.
Kuollessaan hän oli Venäjän armeijan eversti. Ajallisesti sopii erittäin hyvin, että hän olisi siirtynyt Venäjälle pian vuonna 1724 solmitun Uudenkaupungin rauhan jälkeen. Näiden tietojen perusteella Ivanin isoisä oli Erik Eriksson Pihl, joka oli minun äidinpuoleisen sukuhaarani kymmenes esivanhempi: äidin isän isän isän isän äidin äidin isän isän isä. En siis ole Ivanin jälkeläinen, mutta kaukainen sukulaisuus on innostanut selvittämään, mikä Ivan Pihl oli miehiään.
Vähän tietoa isästä
Ivanin isästä on venäläisissä lähteissä joitakin tietoja, jotka sopivat hyvin siihen kuvaan, joka Ivanista on virallisissa tiedoissa annettu. Yksi tällainen lähde on A.G. Mitirovin vuonna 1998 julkaisema kirja Ojraty-kalmyki: veka i pokolenija. Kirja kertoo Kaspianmeren pohjoispuolella lähellä Volgan suistoa asustavista kalmukeista, joilla 1700-luvun alussa oli vielä oma kaanikuntansa.
Vuonna 1738 Venäjän viranomaiset saivat tietää, että kaanikunnan hallitsijan Donduk-Ombon poika Galdan-Norbo oli koonnut kalmukkiarmeijan ja marssi sen johdossa Krimin niemimaalta kohti Volgan takana asustavia kazakstanilaisia. Tarkoituksena oli samalla matkalla syöstä isä vallasta.
Mitirov kertoo kirjassaan, että 20. elokuuta 1738 eversti O.P. Pihl sai kalmukkipäälliköltä Donduk-Ombolta kirjeen, jossa kerrottiin tästä vaarasta. Kirjassa todetaan, että Pihl hoiti tuolloin Astrakanin kuvernöörin tehtäviä. Tehtävä oli ilmeisesti väliaikainen siihen asti, että uusi kuvernööri Vasili Tatyštšev oli nimitetty virkaan. Virallisissa luetteloissa Astrakanin kuvernementin kuvernööreistä ei Pihlin nimeä ole mainittu.
Mitirovin käyttämässä nimessä kiinnittävät huomiota etunimien alkukirjaimet O.P. Toisessa yhteydessä niiden on kerrottu merkitsevän Olferij Pavlovitš. Olferij on vanha venäläinen etunimi, joka on myöhemmin sulautunut nimeksi Aleksandr. Ehkä nimenomaan tästä, eikä ruotsalaisesta nimestä Alfred olisi tullut myös Venäjällä käytetty isännimi Alferjevitš. Tämä voisi selittää Ivanin isännimen venäläisen muodon, mutta miksi samojen venäläislähteiden mukaan Ivanin isä olisi ollut Paulinpoika? Jos hän on länsisuomalaista Pihl-sukua, isän pitäisi olla Erik.
Toinen dokumentti kertoo, että eversti Pihl oli vuonna 1744 Kraznodarin linnoituksen komendantti. Tuo linnoitus oli pystytetty Volgan varrelle Samaran kaupungin laitamille, ja tarkoitus oli estää kazakstanilaisten ja venäläisten sekä toisaalta kazakstanilaisten ja kalmukkien aseellisia yhteenottoja. Riidat kaupankäyntioikeuksista olivat johtaneet yhteenottoihin ja pelättiin, että pahempaa oli tulossa.
Eversti Pihl sai tietää lähistöllä kulkevasta karavaanista, jossa noin sata kazakstanilaista kuljetti 500 hevosta Astrahaniin myytäväksi. Hän ilmoitti karavaanin liikkeistä nopeasti kuvernöörille. Kuvernööri Vasili Tatištšev ei olisi halunnut antaa kauppalupaa, mutta levottomuuksien pelossa salli hevoskaupan. Ehkä tämä seikka oli syynä siihen, että kaupankäynnistä lopulta sovittiin ja samalla taattiin, että venäläiset ja kalmukit voivat myydä tuotteitaan Kazakstaniin.
Tiedot siitä, että 1700-luvun keskivaiheilla Etelä-Venäjällä toimi tärkeissä sotilastehtävissä eversti Pihl, sopivat hyvin niihin tietoihin, joiden mukaan Ivan Pihl syntyi joskus 1730-luvulla, ryhtyi nuorena upseeriksi ja palveli myöhemmin mm. Astrahaniin perustetussa uudessa yksikössä, jonka tarkoituksena oli estää turkkilaisten mahdolliset hyökkäykset.
Tärkein todiste sukutaulu
Luotettavin todiste siitä, että kuvernööri Ivan Pihl on länsisuomalaisen Pihl-suvun jäsen, on Ruotsin sotalaivastossa Karlskronassa palvelleiden Pihl-upseereiden vuonna 1803 laatima sukutaulu. Sen julkistaminen vuonna 2003 Ruotsin sukututkijoiden vuosikirjassa toi tällaisen mahdollisuuden ensimmäisen kerran julkisuuteen.
Sukutaulun Ivan Pihliä koskeva teksti kuuluu näin: ”Ivan Aleksandrovitš Pihl. Kenraaliluuttnantti ja Siperian kenraalikuvernööri. Viiden keisarillisen venäläisen kunniamerkin kantaja ja ritari. Asuu Irkutskin kaupungissa. Palveli ennen Venäjän armeijassa kenraaliluutnanttina, oli sen jälkeen kuvernöörinä Pihkovassa ja Pihkovan kuvernementissa. Nimitettiin 1788 Siperian kenraalikuvernööriksi ja muutti Irkutskiin.”
Mielenkiintoista on huomata, että sukutaulu oli valmis vain 15 vuotta Pihlin Irkutskiin muuton jälkeen. Pihlin myöhemmistä vaiheista, esimerkiksi paluusta kotitilalle Simbirskiin 1795 tai kuolemasta vuonna 1801, ei tässä mainita. Sukutaulun allekirjoituksena on: ”Carlsk: E.H.P.” Tämä viittaa selvästi kapteeni Erik Henrik Pihliin, joka eli vuosina 1778–1841. Omistuskirjoitus ”Tillhör Carl Fred: Pihl” on puolestaan osoitettu Erikin vanhemmalle veljelle majuri Carl Fredrik Pihlille, joka eli vuosina 1764–1834.
Sukutaulun tekijöillä on ollut vaikeuksia Ivanin isännimen kirjoittamisessa. Ivan Aleksanterinpoika olisi pitänyt kirjoittaa Ruotsissa Ivan Alexandrovitj. Muuten teksti on lähes tarkasti saman sisältöinen, mitä venäläiset lähteet kuvernööri Pihlistä kertovat. Tuntuu siis todennäköiseltä, että sukutaulun tekijät ovat olleet yhteydessä Venäjälle sillä muutoin ei varmaan olisi ollut mahdollista antaa Ivanista näin tarkkoja tietoja. Sellainen dokumentti löytyikin, josta voi päätellä, että Pihlin serkukset Ivan ja Fredrik tapasivat toisensa.
Tapaaminen Pihkovassa
Tällainen tapaaminen kuvernööri Pihlin ja saman suvun Fredrik Pihlin välillä oli vuonna 1788 Pihkovassa. Silloin Ruotsin ja Venäjän välillä käytiin ns. Kustaa III:n sotaa. Yksi sodan tärkeimmistä meritaisteluista käytiin Suomenlahdella Suursaaren edustalla 17.7.1788. Fredrik Pihl oli mukana ruotsalaislaivassa, joka taistelun jälkeen ajoi karille ja joutui venäläisten valtaamaksi. Miehistö vietiin vankeuteen ensin Tallinnaan ja sieltä Tarton kautta Pihkovan.
Tuohon aikaan varsinkin vangiksi jääneitä upseereita kohdeltiin hyvin kunnioittavasti. Heille järjestettiin huvituksia ja tärkeitä tapaamisia. Pihkovassa vangit tapasivat alueen kuvernöörin Ivan Pihlin ja tästä tapaamisesta voimme lukea vankien joukossa olleen luutnantti Gustav Harald Wahlbomin päiväkirjasta, joka on Ruotsissa julkaistu.
Tässä päiväkirjassa kerrotaan, että alueen kuvernööri Pihl tapasi vangittuna olevat upseerit. Päiväkirjassa ei mainita mitään, että serkukset Pihlit olisivat tunnistaneet toisensa ja keskustelleet keskenään. Wahlbom valittaa vain, ettei kuvernööri, eikä hänen vaimonsakaan puhuneet mitään muuta kieltä kuin venäjää. Näin saattoi olla. Ivan Pihl oli syntynyt Venäjällä, eikä isä välttämättä ollut opettanut hänelle omaa äidinkieltään.
Luonnollista oli, ettei kuvernööri voinut tuossa tilaisuudessa paljastaa paikalla olleille maanmiehilleen sukulaisuuttaan yhden vangin kanssa. Vangit kuitenkin tiesivät varmasti kuvernöörin nimen, joten Fredrikin mieleen täytyi tulla ajatus, olisiko kuvernööri sukua. Jostain tiedot kuvernööristä ja hänen virkaurastaan olivat kuitenkin tulleet Fredrikin pojalle, joka sukutaulun myöhemmin laati. Ehkä Pihkovan tapaamisessa oli kuitenkin joku yhteys luotu?
Vangit palasivat kotimaahansa syksyllä 1790. Fredrik eli sotavankeuden rasitusten jälkeen enää pari vuotta. Sota ja sotavankeus koettelivat varmaan hänen – yli 60-vuotiaan – voimia. Tiedossa ei ole, oliko hän palatessaan jo sairas. Vaimon lisäksi häneltä jäi neljä lasta, jotka olivat suhteellisen nuoria. Vanhin Carl oli 28-vuotias, Gustav 19-vuotias, Fredrika 16-vuotias ja nuorin Erik Henrik 14-vuotias. Tämä nuorin poika oli se, joka vuonna 1803 kokosi tämän länsisuomalaisen Pihl-suvun sukutaulut, jossa muitten suvun jäsenten lisäksi kerrottiin kenraaliluutnantti Pihlistä.
Riemukaaren läpi Irkutskiin
Siperiaan suuntautuneella matkallaan Pihl saapui maaliskuussa 1789 Kolyvaniin, joka sijaitsi lähellä nykyistä Novosibirskia. Novosibirsk perustettiin vasta Siperian radan rakentamisen yhteydessä vuonna 1893. Kesäkuun 20. päivänä hänet otettiin juhlallisesti vastaan Irkutskissa. Uuden kuvernöörin saapumisesta kirjoitti kronikoitsija V.A. Krotov seuraavasti: ”Kesäkuun 20. päivänä 1789 Irkutskiin saapui juuri nimitetty kenraalikuvernööri Ivan Alferjevitš Pihl puolisonsa sekä avioituneen tyttärensä kanssa. Hän ajoi kaupunkiin kunnialaukausten saattelemana erityisesti tätä tilaisuutta varten rakennetun riemukaaren läpi. Riemukaaren päälle oli kirjoitettu seuraavat sanat: ”Hyville, ylistetyille, Irkutskin hyödyksi toteutettaville, viisaille, Keisarinnan vertaisille teoillesi!”
Kuvernööri Pihlin saapumisen kunniaksi pystytetty riemukaari oli lajissaan ensimmäinen Irkutskissa. Rakennelman tarkkaa sijaintia ei tiedetä, mutta sen oli suunnitellut kaupunginarkkitehti Aleksandr Aleksejev. Tiettävästi tämän jälkeen Irkutskissa ei ole juhlistettu kuvernöörin saapumista riemukaaren rakentamisella.
Kuvernööri Pihlin saavutuksista Irkutskissa mainitaan Kansanopiston perustaminen. Se tapahtui vuonna 1789, ja se oli ensimmäinen Siperiassa toimintansa aloittanut Kansanopisto. Tsaari Katariina II perusti tällaisia opistoja jokaiseen kuvernementtiin. Pihlin aikana kaupunkiin perustettiin myös telakka ja kaupungin halki virtaavan Ankara-joen rantoja korotettiin tulvien estämiseksi.
Kenraalikuvernööri Pihl oli tärkeä henkilö myös Venäjän Aasian-valloitusten varmistamisessa ja loppuun saattamisessa. Venäläiset dokumentit puhuvat tässä yhteydessä hänen merkittävästä osuudestaan Tyynen valtameren tutkimuksissa. Pihl oli mukana Joseph Billingsin tutkimusretken valmisteluissa. Billings oli englantilainen tutkimusmatkailija, joka pestautui johtamaan Itä-Aasian rannikon ja saarien tutkimuksia. Hänen johtamallaan matkalla löydettiin Ohotan merellä Pyhän Johanneksen saari. Billings tutki myös Aasian koillisosan Tšukotkan niemimaan luontoa ja alkuperäiskansoja sekä Amerikan puolella Alaskaan kuuluvaa Aleutien saariryhmää. Pihlin ansiolistassa mainitaan sekin, että hänen hallintokautenaan Aleutien saariryhmään kuuluvan Andrianovskin saaren asukkaat hyväksyivät Venäjän alamaisuuden.
Lahjuksia kuvernöörille
Ivan Pihl edisti myös Venäjän amerikkalaisen kauppakomppanian toimintaa ja tiedotti tästä menestyksestä suoraan tsaari Katarina II:lle ja senaatille. Irkutsk oli kaupunki, josta käsin johdettiin kauppasuhteita Alaskaan ja siinä toimessa kunnostautuivat erityisesti kauppias Grigori Šelihov ja hänen vaimonsa Natalia.
Natalia Šelihova asui enimmäkseen Irkutskissa, joka oli hänen syntymäkaupunkinsa, ja hänen miehensä Grigori matkusteli välillä pääkaupunkiin Pietariin, välillä Alaskaan. Matkanteko ei 1700-luvun lopulla ollut kovin nopeaa, mutta asioita ei voinut hoitaa myöskään pelkällä kirjeenvaihdolla. Šelihovien kaupankäynnin edistämisen käytännön tavoista on pieni mutta varmaankin hyvin osuva kuvaus Natalia Šelihovan kirjeistä Yhdysvalloissa kootussa ja julkaistussa kirjassa Natalia Shelikhova, Russian Oligarch of Alaska Commerce (2010).
Kirjassa on käännetty merkittävä osa Natalia Šelihovan kirjeenvaihdosta. Erään kauppiastuttavan, Fedor Schemelinin 20. huhtikuuta 1793 Natalia Šelihovalle lähettämä kirje kertoo todennäköisesti siitä, miten kauppasuhteiden hoitamisessa tärkeää kuvernööriä lahjottiin. Kuvernöörille lahjoja lähettävä henkilö oli Alaskan kauppaa käyvä liikemies ja laskun maksaja Amerikan kauppakomppanian johtaja.
”Teidän rakkaan puolisonne kirjeistä on saatu tietää, että hän on edelleen terveenä Pietarissa. Hän on ilmeisesti lähtenyt Pietarista viidestoista huhtikuuta matkustaakseen Moskovan kautta luoksemme. Odotan häntä tulevaksi minä hetkenä tahansa. Olen lähettämässä Aleksei Jesevitš Polevoin mukana kultaisen nuuskarasian, joka on tehty täällä, kaksi timanteilla koristeltua ametistirannerengasta ja jalokivillä koristetun sormuksen Hänen Korkea-arvoisuudelleen Ivan Alferjevitšille (Pihlille) ja Jekaterina Ivanovnalle (Pihlin vaimolle). Pyydän teitä lahjoittamaan nämä esineet Hänen korkea-arvoisuudelleen. Lasku kaikista näistä esineistä toimitetaan Grigori Ivanovitšille (Šelihoville).”
Siperian kuvernöörin virka ei ollut aina helppo. Pihl joutui ratkaisemaan vaikeita ongelmia, kun vuosi 1792 osoittautui katovuodeksi. Viljan hinta nousi keväällä ja kesällä 1793. Pihl määräsi, ettei puuta (noin 16,36 kg) ruista saanut maksaa yli 25 kopeekkaa, eikä yhdelle ostajalle saanut myydä yli yhtä säkillistä. Jotkut Irkutskin kauppiaat eivät halunneet myydä viljaa, mutta Pihl pakotti heidät tuomaan sitä markkinoille. Kauppiaat ryhtyivät pian toimiin kuvernööriä vastaan. Marraskuussa 1794 Irkutskiin tuotiin määräys Pihlin erottamisesta.
Tämä viljariita saattoi olla syynä siihen, että dekabristi V.I. Šteingel kirjoitti Pihlistä kovin happamasti. Kirjoituksen mukaan Pihl oli ”hankala ja oikukas mies, eikä hänestä Irkutskissa pidetty”. Hänellä oli omat tapansa ja hän salli väärinkäytöksiä. Tammikuussa 1795 Pihl lähti Irkutskista ja matkusti Volgan varrelle Simbirskiin (nykyisin Uljanovsk) omistamalleen maatilalle. Tsaari Katarina II myönsi hänelle elinikäisen kenraalikuvernöörin arvonimen.
Pihl kuoli 20. maaliskuuta 1801 Simbirskissä, ja hänet haudattiin Pokrovskin luostariin Simbirskin lähistölle. Hänen vaimonsa Elizaveta Ivanovna kuoli 1. helmikuuta 1814. Pariskunnalla oli tytär Jekaterina ja hänellä kaksi tytärtä, Elizaveta Stepanovna Šipilova ja Varvara Stepanovna Pihl. Suku ei ole sammunut, vaan sen jäseniä elää nykyään ainakin Moskovassa.
Kuuluuko Ivan sukuun?
Mutta kuuluuko Siperian kenraalikuvernööri Ivan Pihl varmasti siihen läntisen Suomen Pihl-sukuun, johon minäkin kuulun? Se on kysymys, johon en ole saanut täysin varmaa vastausta.
Kun katselen vuonna 1803 Karlskronan varuskunnassa valmistunutta sukutauluja ja vertaan sen tietoja suomalaisten kirkonkirjojen perusteella kokoamiini Pihl-suvun suomalaisten jäsenten tietoihin, huomaan, että ainakin ne pitävät melko hyvin paikkansa. Vain Erik Pihlin poika Alaksandr ja hänen poikansa Ivan ovat arvoitus.
Tämän jälkeen joutuu tekemään kysymysten kysymyksen. Mistä kapteeni Erik Henrik Pihl, joka oli koonnut melko tarkat tiedot suvun suomalaisista jäsenistä, olisi saanut vääriä tietoja Venäjälle muuttaneista sukulaisista? Eikö sotavangin ja kuvernöörin tapaaminen Pihkovassa ole ainoa mahdollisuus tiedon kulkuun? Historian tutkijoiden tavoin sanon, että pidän tätä niin kauan totuutena, kunnes toisin todistetaan.
(Pihl-suvusta ja Ivan Pihlistä enemmän kirjoittamassani sukukirjassa: Rikollista rakkautta ja räiskyvää tykkitulta, Into 2018)
Teksti ja kuvat:
Pekka Lehtonen
