Kesärenkinä Mordvassa

Matkaan ilman suuria suunnitelmia

Matkaan lähdettiin seikkailumielellä, eikä porukka ehtinyt oikeastaan asettaa matkalleen tarkkoja tavoitteita. Hyvinkääläinen Markku Ekman toteaa, että kaikki odotukset ylittyivät monikertaisesti. Hän piti ihmeellisenä sitä, miten nopeasti vieraat pääsivät mukaan perheen ja kyläyhteisön touhuihin.

Tamperelainen Terjo Kallioniemi koki ensimmäisen hämmästyksensä, kun ennakkoon kerrottiin, että he asuisivat isovanhempien luona, ja nämä osoittautuivatkin viisikymppisiksi, nuoremmiksi siis kuin osa suomalaisseurueesta! Terjo lähti matkaan avoimin mielin; vastaan saa tulla, mitä tulee.

Porukka oli asennoitunut tekemään töitä kovasti, mutta Valkeakoskelta kotoisin oleva Merja ”Söde” Söderlund arveli, ettei väki kehdannut työllistää heitä niin paljon, kuin he olisivat voineet tehdä. Toisaalta, heinäkuu olikin karjattoman omavaraistalouden töissä hiljaista aikaa kevätkiireiden ja sadonkorjuun välillä.

Tehoviljelyä ja omavaraistaloutta rinta rinnan

Loppujen lopuksi matka loppui kesken ja osa töistä jäi jopa tekemättä. – Emme ehtineet käydä noutamassa kahdeksaa säkkiä jyviä, jotka olivat osa perheelle maksettavaa maanvuokraa, Markku muistuttaa.

Kylässä aiemmin toimineen kolhoosin peltojen omistusoikeus on nimittäin aikanaan jaettu kyläläisille, mutta suurin osa pelloista on vuokrattuna ammattimaiselle maatalousosuuskunnalle.  Kyläläiset kyllä pitävät pienillä pihapelloillaan kasvimaita sekä pienissä määrin kotieläimiä, mutta suurella osalla varsinainen ammatti on toisaalla.

Esimerkiksi isäntä Andrei on rakennusmies, ja näin kiireisimpään kesäaikaan työpäivät venyivät jopa 14-tuntisiksi. Aamukuuden aikaan hän lähti töihin ja palasi illalla kotiin. Rengit ihmettelivät, miten hän jaksoi vielä istua iltaa ja yötä vieraidensa kanssa. – Ehkäpä he sitten syksyn tultua ja talven ajan lepäävät odottaessaan uutta satokautta alkavaksi, arvelee Terjo.

Kyläyhteisö elää pitkälti omavaraistaloudessa. Kylässä valmistuu jopa korkealaatuista pontikkaa – tosin ilmeisesti isommassa tislaamossa, sillä rengit eivät nähneet missään kotipolttovälineitä. Myös juoman maku, tuoksu ja kirkkaus kertoi siitä, että valmistus on ammattimaista. – Paikallinen pontikka oli todella hyvää eikä siitä seurannut ikävää jälkitautia, vaikka mummojen perässä yritettiinkin pysyä, nauraa Söderlund.

– Maatalous on todellista tehomaataloutta, toteavat miehen yhteen ääneen ja jatkavat: – Seurasimme, kun satoa korjattiin kylän lähipelloilta. Valtavan kokoisia leikkuupuimureita oli toistakymmentä ja ne kulkivat kolonnana kylän läpi. Vilja kerättiin pois vietäväksi isoihin kuorma-autoihin ja rekkoihin, ja mukana pellolla oli jopa oma tankkiauto koneiden tankkaamista varten.

Miehet ihailivat hyviä, tasaisia peltoja, joissa ei ollut nimeksikään kiviä. Pelloille saattoi ajaa rekoilla suoraan puimureiden viereen eikä tätä varten tarvittu teitä. Myöskään ojia ei näkynyt. Mordva onkin ns. mustan mullan aluetta, joka antaa runsaasti hyvälaatuista satoa.

Vihtomalla tuttaviksi

Kumpuilevassa maastossa pellot ja lehtipuumetsät vuorottelivat. Metsäkaistaleilla kasvoi pääasiassa koivuja, lehmuksia ja huiman isoja tammia. Tammien arvo olisi mittaamaton, mutta sahalaitoksia matkalaiset eivät nähneet.

Söde koki hurjaksi, kun uljaista tammista taiteltiin vihtoja, mutta miehet lohduttivat, että kyllä niitä tammia siellä piisaa. Tammivihdat ovatkin arvotavaraa: yhdestä tammivihdasta saa Moskovassa pulittaa 10 euroa, tiesivät matkalaiset.

Täytyi seurueen kuitenkin näyttää suomalaistakin tietotaitoa ja he tekivät myös perinteisiä koivuvihtoja. Niitä paikalliset pitivät ”naisten vihtoina”. Vihtoja testatessa Milka Pääkkönen ja Merja Söderlund saivat naisten keskuudessa tunnustusta siitä, että he osasivat banjassa löylytellessään vihtoa kunnolla, eivätkä vain ”läpsytellä”, kuten emäntä Ljuba oli elokuvissa nähnyt tehtävän.

– Jää suli nopeasti, kun arjen askareissa väki huomasi meidän olevan loppujen lopuksi kovasti toistemme kaltaisia, Milka muistaa. Myös isäntien jännitys siitä, miten vieraat suhtautuvat heidän vaatimattomiin oloihinsa, karisi pian. Mielikuva lännen elämäntavasta on tainnut syntyä TV:n kautta, joten kylän väki ei osannut odottaa, että niin perunnanosto kuin ulkohuussitkin ovat myös meille suomalaisille tuttua elämää.

Kylässä kaukaisilla sukulaisilla

Seuralla on hyvin läheiset suhteet sukukansoihin Venäjällä mm. lähes kymmenen vuoden ajan toteutetun kansalaisjärjestökoulutuksen myötä. Niissä on usein pohdittu, miten suomalaisia saisi tutustumaan sukulaistensa elämään Venäjällä. Perheen pojan, Aleksander Utševatkinin, ilmaan heittämästä ajatuksesta syntyi tällainen matka.

Ljuba-äidille oli vain ilmoitettu, että kesällä on sitten tulossa suomalaisia töihin. Sai hän sentään tästä hyvästä uuden kaasuhellan, Söde tietää ja jatkaa: – Ilmoitimme jo hänelle, että tulemme varmasti myös ensi vuonna, joten alahan miettiä, mitä seuraavaksi tarvitset! – Olisikohan se sisävessa? Tuskinpa, arvelivat rengit.

Kieli ja identiteetti elävät vahvoina

Kallioniemi kiinnitti huomiota siihen, miten vahvana ersän kieli elää. – Oli hienoa havaita, että maaseudun ihmiset puhuivat lähes poikkeuksetta keskenään mieluummin ersää kuin venäjää. Moni muistelikin oppineensa venäjän kielen vasta kouluvuosinaan.  Omasta kansallisuudesta ollaan ylpeitä, ja ersät tuovat mielellään esiin myös menestyneitä maanmiehiään, joista meillä ehkäpä tunnetuin on puoliksi ersäläinen jääkiekkoilija Aleksander Ovetškin.

Mordvan alueella elävien kahden kansan, ersien ja mokšien, välillä onkin jo mongolivallan ajoista periytyvää pientä kahinaa keskinäisestä paremmuudesta. Ersät väittävät mokšien antaneen valloittajille periksi taistelutta, Mokšat puolestaan väittävät ersiä ilkeämielisiksi. Silti väki kuitenkin kokoontuu sulassa sovussa paikallisille markkinoille ja samassa teatterissa esitetään näytelmiä kummankin heimon kielellä.

– Koska olimme ersien vieraana, oli tietenkin oltava heihin päin kallellaan. Milka naurahtaa. Kun lahjamukia markkinoilla valitessa vaihtoehtoina oli ersä- tai mokša – muki, oli ainoa oikea vastaus ”ersä”. Kansat ovat myös jonkin verran erinäköisiä: mokšat ovat tummempia; heihin on todennäköisesti sekoittunut hieman enemmän tataarien verta, kun taas ersät ovat vaaleampia. – Yksi kylän nuorista miehistä oli aivan kuin Pekka Pohjois-Karjalasta, ryhmä nauraa yhteen ääneen.

Elämyksiä arjessa, juhlassa ja kylänraitilla

Kohokohdaksi Markku nostaa ehdottomasti pari iltaista kalareissua kylän miesten kanssa. Kalavedet olivat tekolampia, mutta kalaa tuli kohtuullisen hyvin.  – Karpista tehtiin erzäläistä kalakeittoa: aina ei edes otettu suomuja pois. Onkivehkeetkin olivat mielenkiintoisia: virvelin päässä mato-onki. Saalis oli lähinnä särkikalaa, kuten karppia.

Söde muistuttaa, että kun lähtee tämäntyyppiseen reissuun, on oltava valmis äkillisiin muutoksiin. Kun talossa on ollut vieraita jo iltapäivä-neljästä, ja kymmenen maissa suomalaiset arvelevat pääsevänsä vähitellen saunaan, aletaankin yhteispäätöksellä valmistaa ulkotulilla suomalaista kalakeittoa. – Ei siinä vastustelu auttanut, vaan oli vain lähdettävä ulos sopan tekoon, hän nauraa.

Spontaanit illanvietot olivat toisaalta matkan parasta antia ja jäivät niin renkien kuin paikallistenkin mieliin. Paikalle saadun hanuristin ansiosta kylän väkeä kerääntyi yhteen enemmänkin ja voitiin laittaa myös tanssiksi ja lauluksi. Yhteisiä sävelmiäkin löytyi, ja musiikin kieltä ymmärrettiin yli kielirajojen.

Rengit viettivät paljon aikaa ulkosalla, kylänraitteja kuljeskellen. – Ihmisillä oli tapana istua ulkosalla oman pihan edustalla ja kanssakäyminen naapurien tapahtuu siinä, Terjo kertoo. Kyläläisiin oli helppo ottaa kontaktia, ja heidän mukanaan saattoi päästä vaikkapa traktoriajelulle. Kylä sinänsä oli varsin vireän oloinen: kokoontumispaikkana oli kulttuuritalo, lisäksi löytyi pari kirkkoa sekä peräti neljä kauppaa. Kylän kapakka tosin oli mennyt nurin, mutta Leninin patsaan juurella pidettiin omaa baaria ainakin renkiporukan toimesta.

Maaseudun elämä vaatimatonta

Mietittäessä ihmisten elintasoa renkijoukko totesi, että yleisesti elämä on varsin vaatimatonta. Toisaalta ihmisillä oli myös sellaista tavaraa, mikä itse ei ehkä ostaisi vähillä rahoilla, kuten nahkatakkeja. Kaikesta näki, että seutu ei ole vaurasta, mutta kylän väen elämänlaatu vaikutti silti hyvältä.

Södeä kosketti erityisesti se, että 800 asukkaan kylässä on terveysasema, jossa on kolme työntekijää. He lääkitsevät mummot näiden omilla lääkkeillä ja hoitavat kylän lapsia hyvin. – He tuntevat näiden kehityksen syntymästä aikuisuuteen ja saattavat vaikkapa ojentaa näitä nuoruusvuosina ryhdistäytymään, Söde kertoo mietteliäänä.

Ilman kylän omaa terveysasemaa mummot jäisivätkin hoitamatta, sillä kulkuyhteydet suurempiin kaupunkeihin ovat huonot, Markku Ekman toteaa.

Työtäkin tehtiin

Vaikka porukka ehti nähdä ja kokea monta uutta asiaa, kyllä he töitäkin sentään tekivät: kirsikoita poimittiin, kasvimaita kitkettiin, nostettiin perunaa, siivottiin, ruokittiin sikoja, kerättiin kananmunia, tehtiin ruokaa, matkalaiset luettelivat. Terveydenhoitajana työskentelevän Ljuba-äidin ei itse tarvinnut viikkoon tehdä ruokaa töistä palatessaan, kun rengit odottivat valmiin lounaan kanssa.

Kyläläisetkin olivat antimineen hyvin avokätisiä: etenkin tulkin tehtävissä tutuksi tulleen Milkan lenkkeily-yritykset katkesivat nopeasti, kun lähitalojen pihaan piti jäädä juttusille, ja mukaan tarttui viemisiä kurkuista kananmuniin. Viimeisenä aamuna Milka palasi retkiltään jopa pari patavalmista kaniinia kainalossaan. – Ljuba nauroikin, että tämähän tulee halvaksi, kun kuljette kuin mustalaiset kylällä ruokaa kerjäämässä!

Alkoholin käyttö ei ollut häiritsevän suuressa roolissa kylän elämässä. Isä-Andrei sanoi, että kolme ryyppyä hän tarjoilee, ja sitten pontikkapurkki pannaan sivupöydälle, ja kukin jatkaa oman harkintansa mukaan. Alkoholistejakaan ei näkynyt kylänraitilla muutamaa enempää.

Porukka teki reissun

Renkimatkaa muistellessaan Terjo kiteyttää sen annin nasevasti: – Porukka tekee hyvän reissun, eivät kulissit. Nyt kemiat toimivat erinomaisesti niin renkien kesken kuin paikallistenkin kanssa, joten seuraavat reissut ovat jo suunnitteilla – sekä tällä porukalla että Ljuban ja Andrein vieraaksi.

Tekstin koonnut: Tuija Mäkinen

Kuvat: Milka Pääkkönen

Teksti julkaistu Tampereen Tiima-lehdessä syyskuussa 2014.

PS. Onko sinulla vastaava seikkailuhenkinen porukka, joka ei pelkää työtä, lattiareikäkäymälää, heräämistä kukonlauluun aamukolmelta tai ympärivuorokautisena näyttelyeläimenä oloa. Ota yhteyttä Riku Savoseen riku.savonen@venajaseura.com