Jos kieli sammuu, niin kansa katoaa. Näin uhkaa käydä monille Venäjän pienille kansoille, jos Putinin kansallisuuspolitiikka jatkuu. Näiden kuolevien kielten joukkoon kuuluu myös monia suomalaisten sukukieliä. Kysymys on kulttuurisesta hätätilasta. Jokaisen kansan katoaminen merkitsee ihmiskunnan kulttuurin köyhtymistä. Kysymys on myös lasten oikeudesta omaan äidinkieleensä.
Vuonna 1997 kävin ensimmäisen kerran Venäjällä asuvien kielisukulaistemme marilaisten luona. Heitä oli silloin noin 450 000, eikä heillä ollut vaaraa sukupuuttoon kuolemisesta. Vuoden 2021 väestötutkimuksessa marin kielen ilmoitti äidinkielekseen noin 260 000. Vaikka väestönlaskennassa ei saada selville tarkkoja lukuja, muutos on joka tapauksessa valtava. Marilaiset olivat silloin, noin 30 vuotta sitten sukukansoista hyvässä asemassa. Sitä korosti sekin, että monissa maalaiskylissä koululaiset saivat alaluokilla omakielistä opetusta. Tätä oikeutta ja mahdollisuutta ei enää ole.
Pienillä kansoilla on vaarana kuihtua kokonaan ja jäädä historiaan muistoksi menneestä ajasta. Näin tapahtuu, jos alaluokkien opetuskieli ei ole lasten kotona oppima äidinkieli. Ikävä totuus on, että pelkkä äidinkielen tuntiopetus ei takaa kielitaidon säilymistä. Venäjän valtiojohto pyrkii tietoisesti hävittämään pienet kansat raroittamalla oman kielen opetusta. Venäläistäminen tapahtuu osana kansan identiteetin muuttamista suurvaltavenäläiseksi. Lapsia ei kasvateta kunnon kansalaisiksi vaan kunnon venäläisiksi.
Tutustuin silloin kyläkoulun toimintaan Marinmaan Ivansolinskin kylässä. Koulussa ei opetettu pelkästään kyläläisten käyttämää marin kieltä, vaan myös marilaista kulttuuria ja perinnettä. Vieraille laulettiin ja tanssittiin. Historian opettaja oli koonnut yhteen luokkahuoneeseen näyttelyn koulun historiasta.
Marin kieli ja kulttuuri olivat säilyneet maaseudulla silloinkin, kun kaupungit olivat hiljaa venäläistyneet. Silloin marilaiset luottivat taas itseensä. Ivansolinskin kyläkoulu oli esimerkki uudelleen nousseesta oman kielen arvostuksesta. Koulun rehtori Valerjan Kuznetsk oli marilaisen opetuksen uranuurtaja. Hän oli opiskellut Tarton yliopistossa mutta pysynyt kuitenkin uskollisena maaseudulle. Hänen koulussaan oppilailla oli monipuolisia harrastuksia, laulua, musiikkia ja kansantanssia.
Tällä seudulla oli annettu marin kielen opetusta jo 1896, kun eräs sotilas opetti lapsia lukemaan ja kirjoittamaan. Vuonna 1897 perustettiin Zemstvon hallitsema maalaiskoulu, joka toimi kuitenkin vain kolme vuotta. Varsinainen kansakoulu perustettiin vasta vuonna 1914.
Uusi koulurakennus valmistui vuonna 1929 yksikerroksisena. Toinen kerros rakennettiin vuonna 1936. Niissä tiloissa opetus tapahtui edelleen 1997, eikä koulurakennus näyttänyt enää sellaiselta, jossa lapset voisivat opiskella turvallisesti . Koulun opettajat toivoivat määrärahaa uuden koulun rakentamiseksi. Siitä oli suunniteltu koko seudun kulttuurikeskusta, jossa iltaisin voisivat käydä myös aikuiset.
Omakielinen opetus
Vuonna 1999 Joshkar Olassa järjestetysså seminaarissa pidettiin omakielisen opetuksen säilymistä edellytykssenä kansan säilymisenä. Joshkar Olan yliopiston marin kielen professori Ivan Ivanov oli tyytyväinen marin kielen silloiseen asemaan kouluopetuksessa. Nuoret alkavat nyt ymmärtää, ettei ilman kieltä ole kulttuuria eikä kansaakaan, hän sanoi. Silloin marin kieli oli kansallisissa kouluissa opetuskielenä ensimmäiset neljä vuotta. Tavoitteena oli laajentaa sitä yhdeksänteen luokkaan asti. Venäjää opetettaisiin oppiaineena.
Noihin aikoihin Venäjän johto alkoi kuitenkin painostaa kouluja lopettamaan omakielinen opetus kokonaan. Kansallisten kielten opetusta annettaisiin vain yksi tai muutama tunti viikossa. Vaikka joillakin alueilla protestoitiin päätöstä vastaan, valtiovalta toteutti suunnitelman. Seminaarissa otsikkona oli: Suomalais-ugrilainen maailma 21. vuosisadalla. Marinmaan silloinen varakulttuuriministeri Vasili Janalov julkaisi vähän aikaisemmin kirjoituksen, jonka keskeinen sanoma oli: Vapaaehtoisuus ei pelasta pieniä kansoja kuolemalta.
Seminaarissa pohdittiin kielilakien muutosten vaaroja ja järjestettiin jopa mielenosoitus kyläkoulujen omakielisen opetuksen takaamiseksi. Tavoitteena oli, että marilaisten asuttamissa kylissä alaluokilla annettaisiin kaikki muu, kuin venäjän kielen opetus marin kielellä. Vetoomukset eivät auttaneet. Nyt marin kielen opetusta annetaan vain yksi tai muutama tunti viikossa, eikä äidinkielen taito sillä tavalla säily.
Venäjän vuoden 2021 virallisisen väestölaskennan tuloksissa oli mainittu kaikkiaan 145 kansaa, joista alle 1000 henkilön kansoja oli 32 ja 1000 – 10 000 henkilön kansoja 45. Kaikki alle 1000 henkilön kansat ovat vaarassa lähivuosina kuolla sukupuuttoon. Todellisessa vaarassa on nyt ainakin 32 kieltä. Näiden kielten kuoleminen sukupuuttoon merkitsisi myös 32 kansan kuolemaa.
Pieniä kieliä puhuvien kansojen koululaisten vanhemmat eivät usein myöskään vaadi omakielistä opetusta ala-asteella. He pelkäävät, että heidän lapsensa menestyvät vänäjänkielisiä huonommin, elleivät aloita venäjän kielellä heti alusta alkaen.
Omakielinen opetus on nyt lopetettu myös Marinmaalla. Vaara äidinkielen unohtamiseen on suuri ja varsinkin kaupunkeihin tai Venäjän muihin osiin muuttavat kadottavat helposti marilaisen identiteetttinsä. Kansoja kuolee ja se merkitsee aina iskua kulttuurille. Monikulttuurisuus on rikkaus, jota ei pitäisi halveksia.
Tietoista venäläistämistä
Venäjän pienten kansojen kieliin suhtautumisessa oli varsinkin 1990-luvulla aika, jolloin oman kansallisen kielen opetukseen kiinnitettiin taas entistä enemmän huomiota. Suomalais-ugrilaisten kansojen keskuudessa marin, udmurtin, komin ja ersän kielen opetusta tehostettiin. Marinmaalla ja Udmurtiassa joissakin kyläkoulussa alimmilla luokilla oli myös omakielistä opetusta. Komin tasavallassa hyväksyttiin ohjelma, jonka mukaan vuonna 2005 ensimmäisten luokkien opetus olisi kansallisissa kouluissa kominkielistä. Suunnitelma jäi toteutumatta.
Venäjän keskusvalta esti suunnitelman toteutumisen ja pian lopetettiin omakielinen opetus myös muissa suomalais-ugrilaisissa tasavalloissa. Yhden tai muutaman viikkotunnin opetus sallittiin. Tällä tavalla varmistettiin, että oman äidinkielen opetus jää taka-alalle ja kieli häviää vähitellen puhuttujen kielten luettelosta.
Päätöksiä perustellaan sillä, että väitetään äidinkielen opiskelun häiritsevän venäjän kielen opiskeelua. Ajatellaan, että ”yhteen päähän mahtuu vain yksi kieli”. Kielitieteilijät korostavat, ettei tämä pidä paikkansa. Äidinkielen taidon häviäminen johtaa välttämättä toiseen tulokseen. Jos kieli hiipuu niin kansa katoaa. Niin maailman kulttuurin monimuotoisuus köyhtyy.
Tunti viikossa ei riitä
Kysymys ei ole pelkästään kielitaidosta. Kieli on myös osa identiteettiä. Se on osa kulttuuria, todiste siitä, mistä henkilö on peräisin. Mikä on hänen taustansa. Äidinkielen säilyttäminnen on kulttuuriperinteen jatkamista. Mitä paremmin kulttuuiperinne säilyy, sitä rikkaamppi on tulevaisuuden ihmisten elämä. Tätä perinnettä ei pitäisi tuhota.
PEKKA LEHTONEN
Artikkelin kansikuvaa on käytetty Creative Commons Attribution 4.0 International (CC BY 4.0) -lisenssin mukaisesti. Tietoa kuvassa käytetyistä menetelmistä, aineistoista ja lähteistä löytyy alkuperäisestä julkaisusta: Rantanen T., Tolvanen H., Roose M., Ylikoski J., Vesakoski O. (2022). Best practices for spatial language data harmonization, sharing and map creation—A case study of Uralic. PLoS ONE, 17(6): e0269648. https://doi.org/10.1371/journal.pone.0269648