Ajatus kielikurssista suurkaupungissa Pietarissa jännitti minua etukäteen aika paljon. Miten löydän Smolnaan? Miten metrossa liikutaan? Onko liikenteen vilinässä turvallista liikkua?
Olen opiskellut venäjää 1990-luvun alkupuolella jonkin aikaa ja työssäni toimittajana haastatellut muutaman kerran turisteja venäjäksi. Kielikurssille lähdin syventämään kieltä sekä näkemään ja kokemaan nyky-Venäjää.
Kesäisessä Pietarissa minut yllättivät värit ja iloisuus, sillä mielikuvissani kaupunki oli harmaa, kiireinen ja hymytön. Kävin kaupungissa edellisen kerran 1980-luvun lopussa. Silloin nimi oli Leningrad ja ajankohta oli marraskuinen pimeys, johon valoa toivat lähinnä Berjozkassa loistavat kristallit. Tosin olen käynyt myös neuvostoajan Tallinnassa ja Kiovassa, joihin mielikuvat saattavat sekoittua.
Oppitunnilla Smolnassa opettaja kysyi, mikä oli mielestäni kaupungin suurin ero verrattuna Leningradiin. Kerroin, että värit ja ihmisten yleinen olemus. Kuljin paikallisliikenteen busseissa, trollikoissa ja metroissa ja kävin usein syömässä stolovajoissa. Lähiöön matkalla olleet ihmiset näyttivät olevan tyytyväisen oloisia, vaikka liikenne puuroutui ja minuutit kuluivat odotellessa liikkeellelähtöä virran mukana. Kohteliaaseen tapaansa miehet antoivat istumapaikkansa naisille. Joku yritti maksaa matkansa rahastajalle turhan isolla setelillä ja ympärillä olijat alkoivat etsiä pienempää rahaa rikottavaksi. Kun äidit nousivat bussiin pienten lasten kanssa, kanssamatkustajat huolehtivat heille yhdessä rahastajan kanssa istumapaikat ja juttelivat lapsille. – Hei, hyvä nuorimies, sinulta on pusero tippumassa lattialle, huusi vanhempi mies nuorukaiselle, joka seisoskeli ja nojasi huolettomasti penkkiriviin. Stolovajassa perheenäiti huolehti, että sirkeäsilmäisellä koulutytöllä ystävineen oli varmasti tarpeeksi mehua ja leipäsiä edessään. Elämä oli mallillaan.
Kulttuurinnälkäiselle Pietari on hengästyttävä paikka. Oppituntien jälkeen halusin nähdä ja kokea paljon, joten jalat ja kengät olivat kovilla. Pietarin kohteista sytytti esimerkiksi Aleksandr Pushkinin kotimuseo, jossa Pushkin menehtyi kaksintaistelun jälkeen helmikuussa 1837. Kuuntelin suomenkielistä nauhoitusta ja kuljin Pushkinin huoneissa omaan tahtiini. Kun pääsin työhuoneeseen nahkasohvan äärelle, tuli tippa linssiin. Kävin kuin tervehtimässä suurta runoilijaa, muiden kaupunkilaisten tungeksiessa vieressä, hänen viimeisillä hetkillään.
Viimeisenä aamuna, ennen bussikuljetusta juna-asemalle, otin kartan käteen ja lähdin vielä kerran kävelemään metroasemalle. Kartan reunassa oli käsinkirjoitettuna osoite, jossa isoisoisäni asui jonkin aikaa lapsena. Talon alaovella tuli vastaan vanha pariskunta. Rappukäytävässä oli raikkaan vihreät seinät ja koristeelliset metallikaiteet. Ovi pysyi kiinni, sillä olihan aikaa kulunut niin kauan.
Oppitunneilla oli sopivasti haastetta, joten vireys säilyi tunneilla koko ajan. Myös valmius puhua enemmän kehittyi päivien myötä. Suosittelen lämpimästi venäjän kielikurssia Pietarissa. Kielioppia kannattaa jonkin verran kerrata ja lukea vinkkejä käyntikohteista jo ennen kurssia. Pietari on mukavan lähellä, melkein kuin kotona, mutta sopivan erilainen ja todella kiinnostava. Syvennys kieleen ja kulttuuriin oli todella mielenkiintoista. Paljon nähtävää jäi seuraavaan kertaan, joka on toivottavasti jo pian. Do vstretši!
Teksti: Katimari Partanen
Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja, jonka motto on, että jotain uutta voi oppia jokaisena päivänä. Hän osallistui VenäjänMatkojen kielikurssille Pietarissa heinäkuussa 2017.
Kuvat: Anastasia Rayes
