Lapsuuteni kieli oli pohjoissaame. Koulussa kieli vaihtui suomeksi. Kukaan ei kysynyt, haluanko vaihtaa kieltäni. Saamea käytin kotona, mutta pitkät kuukaudet suomalaisperheissä ja asuntolassa taannuttivat kielitaitoa. Koulussa oli saamenkielen opetusta vain yhtenä vuonna. Isosiskoni toimi opettajana. Myöhemmin hän julkaisi pohjoissaamenkielisen aapisen.
Kanssani opiskelevat olivat kaltaisiani. Kotikieli oli saame, koulussa ja asuntolassa suomi. Suomalaistamisen paine oli kova. Vasta aikuisena tulin tietämään, että tuo ja tuo koulukaverini on saamelainen. Niin tarkkaan saamelaisuus pidettiin suomalaismaailmassa piilossa. Muutamaa vuotta vanhempi veljeni opasti ekaluokkalaista pikkusiskoaan: Koulussa ei saamea puhuta!
Tänä päivänä, kolmen aikuisen lapsen äitinä, kolmen lapsenlapsen ahkuna (isoäitinä), tunnustan olevani kielivammainen. Minun on vaikea uskaltaa puhua äidinkieltäni. Puutteellisen kielitaitoni vuoksi olen haavoittunut vuosien mittaan lukemattomia kertoja. Tiedän, että meitä on muitakin. Syyllistäminen satuttaa. Miksi et ole opiskellut äidinkieltäsi? Oletko voinut unohtaa äidinkielesi? Palautetta tulee saamelaisilta ja suomalaisilta.
En ole ainoa kielivammainen lapsuusperheessäni. Vanhimmat puhuvat kieltä hyvin, nuorempien tilanne on huonompi. Onneksi kehityskin kehittyy. Ymmärrän nyt paremmin äidinkieltäni, mutta kielen puhujana olen yhä pahasti torso. Radio, televisio, some ovat parhaita opettajiani. Olen joskus puolileikilläni kysynyt, että millaisen terapeutin tarvitsisin, että tulisin sinuiksi kieleni ja itseni kanssa.
Onneksi identiteetti on muutakin kuin kielitaito. Saamelaisuus elää perheessäni. Citysaamelaisena iloitsen siitä, että yksi lapsistani on opiskellut kanssani pohjoissaamea, toinen opiskelee kieltä parasta aikaa ja kuopus haluaa ensi kesän häihinsä ensimmäisen saamenpukunsa. Kolmasluokkalaisen lapsenlapseni toive on, että hänen metsätarinansa käännetään saameksi.
Rita Magga-Kumpulainen
Toimittaja, kirjailija, runoilija
