Ajan ja paikan taju katoaa – vain liike tuntuu kaiken aikaa
Teksti ja kuvat: Pekka Lehtonen
Artikkelin otsikkokuvassa Irkutskin rautatieasema Angara-joen vastarannalta kuvattuna vuonna 1985.
Oli vuosi 1985. Neuvostoliitossa oli tapahtunut jotain yllättävää ja samalla toiveita herättävää. Pitkään jatkunut pysähtyneisyyden kausi oli vaihtunut optimismiksi. Maan johtoon oli valittu aikaisempiin johtajiin verrattuna nuori mies, 54-vuotias Mihail Gorbatšov ja kansa odotti uudistuksia. Olin silloin ollut vuoden kirjeenvaihtajana Moskovassa ja luonnollisesti myös minä odotin jotain uutta.
Loppukesällä päätin toteuttaa yhden haaveistani. Ryhdyin valmistelemaan junamatkaa Siperiaan. Kun kerran näin pitkälle matkalle olin menossa, päätin jatkaa sitä vielä Nahodkasta Japaniin. Matkasta tuli monessa mielessä elämys. Viikko junassa ja kolme vuorokauden pysähdystä matkan aikana oli jännittävä kokemus.
Siihen liittyi myös tunne, että olin aivan kuin siirtymässä planeetalta toiselle. Ajan ja paikan tunne katosivat. Niiden tilalle tuli jatkuva liike. Oli helppo kuvitella olevansa avaruudessa matkalla tuntemattomalle planeetalle. Viikko vierähti junavaunussa maisemia katsellessa, ihmisten kanssa jutellessa ja seuratessa, miten muut matkustajat viettivät samoja tunteja ja vuorokausia. Näiden elämysten lisäksi minua odottivat sopimani haastattelut kolmessa kaupungissa: Novosibirskissä, Irkutskissa ja Habarovskissa.
Kansainvälisesti junaradasta, joka kulkee Moskovasta Vladivostokiin, käytetään yleensä nimitystä Trans-Siperian rata. Se korostaa, että rata vie matkustajat nimenomaan Siperian halki. Vuonna 1985 ulkomaalaisilla ei kuitenkaan ollut pääsyä Vladivostokiin, joka oli Neuvostoliiton Tyynen valtameren laivastoasema ja siksi ”erityissuojelun” kohde. Pieni satamakaupunki ilman sotalaivoja oli Nahodka ja sinne Japaniin matkustavat kuljetettiin erikoisjunalla Habarovskista.
Moskova, Jaroslavin asema
Jaroslavin asema Moskovassa. Sieltä lähtevät Siperian junat ja asemalaiturilla on vilskettä, kun matkatavaroita viedään junaan.
Koska matkan päämäärä oli Japani ja se kesti noin kaksi viikkoa, mukaan tarvittiin kaikenlaista. Siksi minulla oli kaksi matkalaukkua ja vielä pieni kassi. Lähdin Moskovan Jaroslavin asemalle hyvissä ajoin ja pian huomasin, että juna numero 2 Rossija oli jo laiturilla odottamassa matkustajia. Oli parasta nousta junaan, vaikka aikaa oli vielä puoli tuntia.
Olin ostanut lipun kahden hengen hyttiin, eli ensimmäiseen luokkaan, joten hyttitovereita oli vain yksi. Ensimmäisen etappini toveriksi osui ranskalainen Etienne, jonka päämääränä, niin kuin minunkin oli Tokio. Hän ei osannut venäjää, mutta hyvin hänkin pärjäsi. Vaunupalvelijat osasivat tehtävänsä, eikä siinä monia sanoja tarvittu.
Kun juna lähti liikkeelle, huomasin muidenkin olevan jotenkin juhlallisella tuulella. Edessä oli matka, jota en ollut aikaisemmin tehnyt, enkä ehkä tulisi myöhemminkään tekemään. Odotukset olivat suuret, tunnelma juhlava.
Junan käytävällä maisemia katsoessani huomasin pian, mikä erottaa neuvostoliittolaiset matkustajat länsimaalaisista. Kun juna nytkähti liikkeelle, neuvostoliittolaiset sulkeutuivat hyttiinsä vaihtamaan vaatteita. Miehet tulivat käytävälle verkkareissa, naiset kotitakeissa. Minä ja Etienne emme vaatteita vaihtaneet. Vähän myöhemmin tajusin, mistä oli kysymys. Neuvostoliittolaisilla miehillä oli jalassa prässihousut ja naisilla aika juhlava asu. Minä ja Etienne matkasimme farkuissa.
Novosibirsk – Siperian suurin
Novosibirskin historia liittyy olennaisesti Siperian rataan, jota alettiin rakentaa vuonna 1891 ja saatiin valmiiksi vuonna 1916. Kaupungin perustamisvuodeksi on vahvistettu 1893, mutta aluksi se oli ennen kaikkea rautatien rakentajien tukikohta. Kaupungin paikaksi valikoitui kohta, johon suunnittelijoiden mukaan oli helpointa rakentaa Ob-joen ylittävä silta.
Rautatie toi kaupunkiin kauppiaat ja vähän myöhemmin teollisuuttakin ja se kasvoi varsin nopeasti. Aluksi kaupunkia kutsuttiin uudeksi kyläksi, sitten tsaarin mukaan Novo-Nikolajevskiksi. Asukkaita oli vuonna 1903 jo 22 000 ja vallankumousvuotena 1917 jo 70 000. Kun kaupunki sai vuonna 1926 uuden nimen Novosibirsk, Uusi Siperia, siellä oli asukkaita 120 000. Miljoonan raja rikkoutui vuonna 1963. Vuonna 1985, kun piipahdin kaupungissa, kerrottiin, ettei asukasluvun toivota nousevan yli 1,5 miljoonan. Tämä toive onkin toteutunut.
Kuvaavaa kaupungin historialle on, että ensimmäinen kivirakennus valmistui vuonna 1910. Tämä rakennus on edelleen pystyssä ja hyvässä kunnossa. Nyt siinä toimii Siperian paikallishistorian museo. Kaupunki on kasvanut ja se on nyt Siperian ainoa miljoonakaupunki, kuuluisa teollisuudestaan ja tieteellisistä tutkimuslaitoksistaan. Vaikka olin Neuvostoliitossa nähnyt monenlaisia Lenin-patsaita, Novosibirskin monumentti ällistytti. Se esitti Leninin lisäksi tieteen ja kulttuurin sekä vallankumouksen toteuttajien hahmoja, työläistä, talonpoikia ja sotilaita.
Haastattelin Novosibirskin kaupunginhallituksen varapuheenjohtajaa Stanislav Oleinikovia, joka sanoi heti aluksi, että kaupunkilaisten huomio keskittyy nykyään metron rakentamiseen. Siperian ensimmäisen metron avajaisten pitäisi olla marraskuun alussa Lokakuun vallankumouksen vuosipäivän tienoilla. Työ on ollut suururakka mutta rata on tarpeellinen. Novosibirsk on alueeltaan laaja kaupunki ja kasvaa Ob-joen kummallakin puolella. Liikenteen järjestäminen olisi ilman metroa vaikeaa.
Novosibirskissä pitää tietysti käydä myös Akatemiakaupungissa. Se on Siperian ylpeys. Siellä sivummalla keskikaupungista luonnon rauhassa kauniisti rakennetussa pikkukaupungissa asuvat ja tekevät työtä tiedemiehet ja heidän apulaisensa. Ja vaikka Novosibirskin korkeakoulut ovatkin keskittyneet paljolti Siperian ongelmiin, sieltä kuuluu usein tiedemiehen painava sana myös koko Neuvostoliiton tai koko maailman asioihin.
Irkutsk – Siperian keskus
Siperian ensimmäinen pääkaupunki oli Tobolsk, mutta myöhemmin sellaiseksi muodostui Irkutsk. Sielläkin vesireitti oli ratkaiseva. Angara-joki kulki Irkutskista pohjoiseen ja tarjosi yhteydet turkisten metsästäjiin. Hyvää reittiä länteen ei ollut ja itä oli vielä 1500-luvulla valloittamatta, kun Irkutsk sai tärkeän kauppakaupungin ja myöhemmin hallintokaupungin aseman.
Majoituin hotelliin Angara-jen rannalle ja katselin komeaa auringonlaskua joen vastarannalla. Siellä näkyi myös kaupungin rautatieasema. Kävely seuraavana aamuna oppaan kanssa keskikaupungilla antoi jonkinlaisen käsityksen siperialaisesta rakennustyylistä. Opas näytti, millaiset talot olivat siperialaisten ja millaiset alueelle muuttaneiden venäläisten rakentamia.
Talot oli rakennettu hirsistä mutta eron näki ikkunoiden sijoituksesta. Siperialaistaloissa ne olivat hyvin alhaalla. Sillä tavalla saatiin asumukset suojattua kylmältä, kun Siperian talvi koetteli kovine pakkasineen. Lumi peitti ikkunoiden alaosan ja esti siten kylmän pääsyä sisätiloihin. Irkutsk oli Siperian tärkein kauppapaikka, johon tuli tavaraa Kiinasta ja Mongoliasta ja joka välitti turkiksia sekä Eurooppaan että Aasiaan. Kiinasta tuli ennen muuta teetä, jota jalostettiin ja myytiin edelleen.
Kaupunkioikeudet tämä Angara-joen rannalle rakennettu puulinnoitus sai vuonna 1686. Silloin hyväksyttiin myös kaupungin vaakuna, joka kuvaa soopelia suussaan kantavaa Siperian tiikeriä. Irkutsk on Itä-Siperian pääkaupunki, jossa matkani aikoihin oli noin 700 000 asukasta. Asukasluku on sen jälkeen vähentynyt, niin kuin monissa muissakin Siperian kaupungeissa. Se on 2000-luvulla vähän alle 600 000. Irkutsk on edelleen kauppakeskus mutta myös teollisuuskaupunki ja koulutuskeskus. Se on myös Siperian tärkein turismikeskus, josta järjestetään retkiä Baikalille tai uusiin Siperian kaupunkeihin Bratskiin ja Ust Ilimskiin.
Irkutskin vanhimmat rakennukset ovat 1700-luvulla rakennetut kirkot kaupungin keskustassa. Ne sijaitsivat aikoinaan puulinnoituksessa ja ovat ainoat, jotka tulipalojen jälkeen ovat säilyneet. Toisessa on nyt historian museo ja toisessa taidemuseo arvokkaine ikonikokoelmineen.
Irkutskin historiaan ovat vaikuttaneet monet ulkomaalaiset. Jälkipolville näkyy parhaiten 200 000 puolalaisen karkotus Siperiaan kapinayrityksen jälkeen vuonna 1864. Heistä tuli Irkutskiin niin suuri osa, että he vaikuttivat näkyvästi kaupungin kehitykseen.
Irkutskiin virtasi karkotettuja eri puolilta Venäjää. Kuuluisimmat heistä olivat vuoden 1825 dekabristikapinaan Pietarissa osallistuneita aatelisia ja upseereja, joista 121 karkotettiin Siperiaan. Pakkotyökautensa jälkeen he joutuivat jäämään Siperiaan ja monet asettuivat Irkutskiin. Siellä he opiskelivat ja opettivat, neuvoivat paikallisia ihmisiä maataloustöissä ja antoivat lääkärin apua.
Irkutsk ei ole vain kaunis kaupunki kauniin joen rannalla. Se on myös suuren ja rikkaan alueen keskus, epäilemättä Siperian tärkeimmän alueen hallintokeskus. Tällä alueella sijaitsevat mahtavat Bratskin ja Ust-Ilimskin voimalaitokset. Sieltä saadaan hiiltä ja sieltä saadaan öljyä. Tältä alueelta alkaa uusi Baikalin-Amurin rautatie.
Baikalia suojellaan, vai suojellaanko ?
Eräänä huolen aiheena on valtavien luonnonvarojemme suojelu, kertoi NKP:n aluekomitean sihteeri Stanislav Tsurikov. Baikal-järvi on suurimman huolemme kohteena, koska se on ainutlaatuinen koko maailmassa. Baikalin vesiä likaa vielä jonkin verran selluloosatehdas mutta siellä on ryhdytty suodattamaan jätevesiä, eikä tilanne enää ole kriittinen, hän vakuutti.
Tsurikov kertoi, että NKP:n keskuskomitean sihteeri Boris Jeltsin kävi hiljattain Irkutskissa ja keskittyi erityisesti luonnonsuojelun kysymyksiin. Selluloosatehtaan jätepäästöjä päätettiin vähentää minimiin ja taata järven puhtaus myös tulevaisuudessa, hän sanoi haastattelussani. Tämä tapahtui siis vuonna 1985. Päästöjä vähennettiinkin ja uuden puoluejohtajan Vladimir Putinin tultua valtaan, tehdas päätettiin lakkauttaa.
Näin ei kuitenkaan heti tapahtunut. Tehdas oli pikkukaupungille lähes ainoa työnantaja ja sillä perusteella Putin antoi sille lisäaikaa. Lopullisesti sen toiminta pysähtyi vuonna 2013. Luonnonsuojelijat protestoivat monta kertaa tehtaan toiminnan jatkumista mutta se ei auttanut. Jäteveden päästöt Baikaliin loppuivat siis vasta 28 vuotta sen jälkeen, kun ongelma oli johtotasolla huomattu ja sen syyt päätetty poistaa.
Meillä on kaikkea
Irkutskin ja Habarovskin välisellä matkaosuudella hyttikumppaninani oli eläkeläisnainen, jonka päämääränä oli Nahodkasta paljon pohjoisempana sijaitseva Magadan. Se on Tyynen valtameren satamakaupunki, joka tunnetaan myös Stalinin ajan pahamaineisista vankileireistä.
Kun matkakumppani sai kuulla, että olen Suomesta, hän alkoi kehua kotikaupunkiaan ja toivotti minut tervetulleeksi sinne. Erityisesti hän kehui, miten hyvin varustettuja kaupungin kaupat ovat. Neuvostoihmisen tärkein matkustusmotiivi oli tuolloin tutkia vieraan kaupungin kaupat. Olisiko myytävänä jotain sellaista, jota oman paikkakunnan kaupoissa ei koskaan ollut. Magadania matkakumppanini kehui lauseella, joka Neuvostoliitossa oli yleinen tällaisissa tilanteissa: U naš vsjo jest, Meillä on kaikkea.
Sain tietää,mitä tämä lause todellisuudessa tarkoittaa, kun matkatoverini pitkän poissaolon jälkeen palasi hyttiin. Hän kertoi olleensa ravintolavaunussa ja ostaneensa tarjoilijalta paketin voita. Magadanin kaupoissa ei ole pitkään aikaan ollut voita myytävänä, hän selitti.
Habarovsk – villiä Kaukoitää
Niillä tienoin, missä Ussuri-joki laskee Amuriin lähellä Kiinan rajaa, sijaitsee Habarovskin kaupunki. Se on Neuvostoliiton Tyynen valtameren rannikkoalueen tärkein keskus. Habarovsk ei ole hallinnollisesti Siperiaa, vaan Kaukoitää. – Tekisi mieleni sanoa Villiä itää, kirjoitin lokakuussa 1985 Kansan Uutisiin.
Habarovsk on saanut nimensä venäläisen tutkimusmatkailijan Jerofei Habarovin mukaan. Hän saapui vuonna 1651 Amur-joelle ja toi tullessaan Venäjän vallan näille kaukaisille seuduille. Kun 1800-luvun puolivälin jälkeen Venäjä alkoi vahvistaa aluetta sotilaallisesti, perustettiin vuonna 1851 Amurin rannan kukkuloille sotilastukikohta. Se sai nimekseen Habarovka ja kun siitä vuonna 1890 tehtiin kaupunki, nimeksi annettiin Habarovsk.
Vielä enemmän kuin Siperiassa, Kaukoidässä aistii olevansa tekemisissä villin luonnon kanssa. Niillä alueilla saattaa liikkua vielä pelottava Siperian tiikeri ja myös leopardi. Hyvin havainnollisesti villiä luontoa esittelee Habarovskin luonnontieteellinen museo, joka avattiin jo viime vuosisadan lopulla.
Museon isä oli kuuluisa venäläinen tutkimusmatkailija Vladimir Arsenjev, joka kuitenkin on jäänyt maailman tietoisuuteen oppaansa Dersu Uzalan varjoon. Museon eräs kuva esittää näitä miehiä valmistautumassa 1900-luvun alussa eräälle tutkimusmatkalleen.
Olin astunut Moskovassa junaan maanantaina puolelta päivin. Habarovskin aseman kello näytti 0.40 Moskovan aikaa seuraavan viikon tiistaina, kun laskeuduin asemalaiturille. Paikallinen aika oli kuitenkin 7.40 ja aurinko paistoi jo kauniisti.
Olimme juuri ylittäneet Amurin ja nähneet, miten se tulvi. Amur oli todellisuudessa sillä hetkellä kymmeniä kilometrejä leveä. Mutta Habarovsk on rakennettu kukkuloille, eivätkä tulvavedet saavuta sen katuja.
Kaupunkia voisi pitää minä tahansa venäläisenä kaupunkina mutta sen asukkaat ovat erilaisia. Siperian alkuperäiskansojen olemassaolo näkyy Habarovskin katukuvassa paremmin kuin esimerkiksi Novosibirskissä tai Irkutskissa.
Minulle näytettiin myös tuolloin 1985 esimerkki kaupungin yhteistyöstä Suomen kanssa. Kaapelitehtaalla oltiin hyvin tyytyväisiä Nokian toimittamaan automaattilinjaan, joka asennettiin vuonna 1978.
Habarovskissa oli aikaa yksi päivä ja illalla uusi juna lähtisi kohti Nahodkan satamaa. Tämä Nahodkan juna palveli vain Japaniin matkustavia. Kun matkaan päästiin, vietettiin taas yksi yö – nyt jo seitsemäs – ja aamulla oltiin Nahodkassa. Vaunuosastossa oli taas uusi matkatoveri. Hän oli amerikkalainen John, maailman ympäri matkustaja. Hän oli tullut laivalla Tukholmasta Helsinkiin ja viettänyt siellä muutaman tunnin. Very interesting, hän sanoi ja lupasi palata sinne vielä uudelleen. Nyt hän jatkoi Japanin kautta Kiinaan ja sitten kotiin San Franciscoon.
Laivapikajunan lähtö Habarovskista Nahodkaan on aina juhlallinen ja vaikuttava tapahtuma. Aseman kovaäänisissä kajahtavat Amurin aaltojen sävelet jäähyväisiksi. Matkustajat kuljetetaan Nahodkan satamaan Tiho-okeanskajaan, josta laiva kuljettaa heidät kymmenen päivän väliajoin Jokohamaan.
Satamassa oli vielä aikaa odotella laivan lähtöä. Odotussalissa oli lähtijöitä palvelemassa myös valuuttakauppa, josta voi ostaa pientä suuhun pantavaa ja matkamuistoja. Minun silmiini osui kivennäisvesipullojen rivi. Tarjolla oli suomalaista Vichy-vettä, hinta puoli dollaria. Tein tämän harvinaisen ostoksen ja mietin, miksi vettä hankittiin tänne maapallon toiselle puolelle nimenomaan Suomesta. Eikö lähempänä ollut vastaavaa saatavissa?