Venäjällä on suurkaupunkien lisäksi paljon vanhoja pikkukaupunkeja, jotka voivat yllättää löytöretkeilijän, jos saapuu perille ilman vähäisintäkään tietoa matkan kohteesta. Minulle tällainen yllätys oli Uralin alueella sijaitseva noin 70 000 asukkaan Kungur, johon pistäydyin vuonna 2001 Permistä. Kungur oli perustettu jo vuonna 1648 Kungurka-joen varrelle, kun Venäjän tsaarille uusia alueita valloittaneet sotilaat olivat edenneet Ural-vuoristoon asti.
Kaupunki on ollut tärkeä kauppapaikka ja rajakaupunki, vaikkei valtiorajaa sen lähettyville ole koskaan vedettykään. Se on kuitenkin aina ollut ja on edelleen kaupunki, jota kautta usein kuljetaan, kun Ural-vuoristo halutaan ylittää.
Siperian valloittajat olivat ylittäneet Uralin jo 1500-luvulla ja tukikohdaksi oli perustettu Tjumen. Valloittajat etsivät kuitenkin sellaista kohtaa vuoristosta, jonka yli maantien rakentaminen olisi helpointa. Tällainen alue oli entisen kulkureitin eteläpuolella paikassa, jossa Iren- ja Šakva- joet liittyvät Kaman sivujokeen Sylvaan.
Kun Kungur oli perusstettu, siitä tuli suosituin reitti Euroopasta Aasiaan. Ensin rakennettiin maantie ja myöhemmin rautatie. Ne kulkevat edelleen Kungurin kautta, vaikkei siitä varsinaista rajakaupunkia tullutkaan. Siperian valloitus sujui nopeasti, vaikka vastoinkäymisiäkin oli. Kungurkin joutui hetkeksi alueen alkuperäiskansan baškiirien valloittamaksi. Kulkureitti Euroopasta Aasiaan oli kuitenkin alkanut ja liikennettä tapahtui molempiin suuntiin.
Tätä reittiä käyttivät myös kiinalaiset teekauppiaat, jotka toivat karavaaneilla teetä eurooppalaisten nautittavksi. Jo 1700-luvulla Kungur oli vilkas kauppakaupunki ja erityisesti venäläisen teekaupan keskus. Venäjällä Kungurin kautta tuotua teetä alettiin kutsua karavaaniteeksi kujetustapansa vuoksi. Kungurista tee kulki Moskovaan, jonne perustettiin hienoja teesalonkeja paremman väen viihdyttämiseksi.
Yllätyksiä turistille
Kun vuonna 2001 tein lyhyen päivämatkan Permistä Kunguriin, koin lähes joka askeleella yllätyksiä. Kungur oli aika lailla ränsistynyt, koska neuvostoaikana ei rahaa riittänyt pienten syrjäisten kaupunkien kunnossa pitämiseen. Huonoon kuntoon oli päässyt mm. teekaupasta kuuluisaksi tullut kauppahalli. Yllätyin myös lähestyessäni 1700-luvulla rakennettua Tihvinän Jumalanäidin ikonin kappelia, jonka oven yläpuolella oli suurin kirjaimin teksti: Kino Oktjaber, Elokuvateatteri Lokakuu. Suurin yllätys oli kuitenkin rautatieaseman edustalle pystytetty Lenin-patsas. Neuvostovaltion luoja komeili siinä kirkkaan keltaisena. Annoin patsaalle mielessäni nimen: Tipu-Lenin.
Kun tuosta muistosta oli kulunut jo yli 20 vuotta, aloin aavistaa, että ehkä vuodet olisivat tuoneet jotain muutosta. Näin oli tosiaan käynyt. Löytämistämi kuvista totesin, että kauppahallilla oli uusi komea ilme. Elokuvateatteri oli saanut taas entisen tehtävänsä kirkkona. Entä Lenin? Nettiin jälkipolville jääneet kirjoitukset kertoivat, että patsas oli tuntemattomasta syystä rojahtanut kasaan niin, että jalustalle oli jäänyt vain tynkä toista jalkaa.
Paikallinen kommunistipuolueen osasto oli kuitenkin vaatinut, että uusi patsas pitää saada entisen tilalle. Patsaan kopio oli joskus pystytetty lähistölle ja se päätettiin nyt tuoda rautatieaseman eteen. Keltaista väritystä uudella patsaalla ei kuitenkaan ollut, eikä sitä ole nyt keltaiseksi maalattu.
Kaupungin harvinainen nähtävyys, jääluola on turistien suosiossa. Luola sijaitsee kaupungin keskustan läheisyydessä Sylva-joen rinteessä. Se on yksi suurimmista jääluolista maailmassa ja Venäjällä ainoa, johon järjestetään turistikäyntejä. Luolan kokonaispituus on 5,6 kilometria ja siellä on järviä, joista suurin on 750 neliömetrin laajuinen.
Kungur on saanut uutta ilmettä ja on varmaan turisteillekin hyvä pysähtymispaikka, jos matkanteko suuntautuu Euroopan itärajalle tai siitä eteenpäin. Junamatka Moskovasta Kunguriin kestää noin 30 tuntia. Kungurin jälkeen ylitetään pian Ural-vuoret, jotka eivät tällä kohdalla ole kovin korkeat. Juuri siksi teekaravaanien oli helppo tulla Eurooppaan näillä seuduilla. Myöhemmin rakennettiin maantie ja sen jälkeen vielä rautatie.
Teksti ja kuvat: PEKKA LEHTONEN