Pietari on läheisyydestään huolimatta hiukan normaalia eksoottisempi luokkaretkikohde. Miltä kaupunki ja keväinen voitonpäivän juhlinta näyttää lukiolaisen silmään? Se selviää Tamperelaisen TYK:in lukiolaisen matkakertomuksesta
Pietari 7.-10.5.2014 |
Tavarat kasaan, seuraavana aamuna sängystä ylös ja liikkeelle. Sinä hetkenä, kun TYKin (Tampereen yhteiskoulun lukio) pihassa odotteli bussia, joka veisi Pietariin, ei uskonut matkustavansa toiseen valtioon. Tuntui kuin olisi palannut yläasteelle ja valmistautunut lähtemään Korkeasaareen. Oikeastaan vasta rajan tuntumassa venäjänkieliset kyltit tekivät tilanteen todeksi: matkaa taitettiin Venäjän toiseksi suurimpaan kaupunkiin, ei omalle takapihalle. Yhtäkkiä tullimuodollisuuksien jälkeen huomasimmekin vaihtaneemme kokonaan aikaa, valuuttaa ja puhelinverkkoa.
Ennen Pietaria näimme ikkunasta Suomen vanhat alueet. Huonokuntoiset tiet ja ränsistyneen oloiset kylät vetivät ainakin minut mietteliääksi, mutta yritin pitää ajatukset mahdollisimman positiivisina, koska luvassa olisi varmasti uskomattomia kokemuksia. Pikkuhiljaa saavuimme ensin Pietarin esikaupunkialueelle, jossa neuvostoarkkitehtuuri kulminoitui varsinaisessa merkityksessään. Viimein maisemat muuttuivat siistimmiksi, historiallisemmiksi ja rikkaammiksi. Lopulta pitkä bussimatka päättyi. Olimme perillä hotellilla.
Majoittumisen jälkeen lähdimme tutustumaan kaupunkiin. Saimme esimakua metrosta sekä lukuisista kohteista, joita torstaina pääsisimme tarkastelemaan lähemmin. Aluksi kaupungin vilinä ja ravintolassa asioiminen järkytti, jopa pelotti, mutta iltaan mennessä totuttelu oli hyvässä vauhdissa. Olonsa tunsi myös turvalliseksi. Katuelämä Helsingin keskustassa illalla on paljon karumpaa.
Torstaista muodostui kulttuuripäivä. Kymmenen aikoihin aamulla tapasimme hotellin aulassa oppaamme kanssa ja aloitimme kiertoajelun Pietarissa. Katsastimme Vasilin saaren, Pietari-Paavalin linnoituksen, Verikirkon sekä ylipäätään sivusimme monenlaisia kohteita. Suurimman osan ajastamme vei valtavassa Eremitaasissa vierailu, joka todella oli vaikuttava kokemus. Tuhannet taideaarteet tuntuivat käsittämättömältä. Historiatietoa Eremitaasissa ja kiertoajelulla tosin tulvi niin paljon, että vain tärkeimmät jäivät mieleen. Katsaus Pietarin historiaan joka tapauksessa avarsi. Kiertoajelun jälkeen saimme viettää vapaa-aikaa keskustassa. Tässä vaiheessa kaupunki alkoi enemmänkin hahmottua. Niin, että melkein tunsin olevani osa sitä.
Illalla katsoimme Marinski-teatterissa Pähkinänsärkijä-baletin. Oli mielenkiintoista tutustua itselleni outoon taidemuotoon, vieläpä venäläisellä laadulla.
Perjantaina juhlistimme voitonpäivää, joka on merkittävä merkkipaalu vuodenkierrossa. Ihmisiä oli liikkeellä sankoin joukoin ja kansallishurmos suorastaan leijui ilmassa. Huomasin, että venäläiset suhtautuvat historiaansa arvostavalla asenteella. Tästä kertoivat myös lukuisat paraatit, jotka kylläkään eivät saaneet aikaan hämmästystä. Odotin enemmän mahtipontisuutta. Paraatien seuraamisen jälkeen suuntasimme neuvosto-Pietariin, jossa tutustuimme Pietarin ainoaan jäljellä olevaan Lenin-patsaaseen sekä Leningradin piirityksen muistomerkkiin. Laitakaupunkin juhlahumu näyttäytyi ehkä aidompana kuin keskustassa. Sanoisin, että vierailu neuvosto-Pietarissa rikasti matkaa.
Iltaohjelmana vietimme unohtumatonta aikaa jokiristeilyllä, johon sisältyi myös hymyilyttäviä sattumuksia risteilyn järjestäjien osalta. Joka tapauksessa nautimme ohjelmasta täysin siemauksin. Meille esitettiin venäläisiä kansantansseja ja -lauluja, joihin pääsimme itsekin osallisiksi.
Lauantaina aikaa ei riittänyt kuin viimeisten ostosten tekemiseen, Aleksanteri Nevskin luostarissa käymiseen ja hyvästien heittämiseen kaupungille, johon olin jo ehtinyt kolmen päivän kuluessa rakastua. Takaisintulomatkasta siitäkin syntyi ikimuistoinen, joskin ajatus Suomesta tuntui ankealta sen jälkeen, kun oli tottunut ihmisvilinään ympärillä. Mutta Pietari ei suinkaan ollut pelkästään kiireinen kaupunki, eikä lainkaan kasvoton, kuten voisi luulla. Hengellisyydelle ja rauhoittumiselle ihmisillä oli tilaa. Luostarit ja kirkot osoittivat ortodoksikulttuurin voimaa.
Jos jotakin kokonaisvaltaista opin matkalla, niin sen, että vaikka kulttuuri on toisenlainen, ihmiset elävät täysin tavallista elämää kuten suomalaiset. Sain positiivisen kuvan venäläisistä, Pietarista ja Venäjästä. Vaikka esimerkiksi kielen kanssa ilmeni ajoittain vaikeuksia, matka vain kasvatti nälkääni oppia, tutkia ja ymmärtää. Luulen, että myönteisten kokemusten ja ryhmähenkemme vahvistumisen myötä se on mahdollista niin koulussa kuin koulun ulkopuolellakin.
Antti Rinta-Filppula
Lukiolainen Tampereen Yhteiskoulun lukiosta