Reissuun yli Suomenlahden
Jotenkin lähdin liikkeelle, oli jo aikakin nähdä muita maisemia erilaisia kuin kotona. Nyt olen punaisella laivalla Tallinnaan, josta jatkan heti eteenpäin Narvaan. Itämeren kevätaallot kimmeltävät, Teemu Roivaisen tangotanssimusiikki soi ja nautin kuumasta makkara-punaviiniyhdistelmästä.
Tallinnassa kävelen keskustan kautta katsellen kaikessa rauhassa pitkästä aikaa. Kaupunki on tullut tutuksi vuosikymmenien aikana. Kävelen kolmen kilometrin matkan bussijaamille eli linja-autoasemalle. Ratikalla ja bussillakin pääsisi mutta on kiva kävellä.
Olen valinnut bussiyhtiöksi tällä kertaa keltaisen Ecolinesin. Se on yleensä Lux Expressiä edullisempi, mutta bussit sekä palvelut ovat vähintään yhtä hyvät. Tällä kertaa oma vuoroni on kolme tuntia myöhässä. Yritän viihdyttää itseäni pienehkössä bussiterminaalissa eväitä syöden ja odottavia ihmisiä seuraten.
Kaksi suomalaista nuorta naista kälättää kovaäänisesti selvästi jännittyneenä etelän suuntaan alkavasta reissustaan. Virolainen kiltinnäköinen mies kuluttaa aikaansa kävelemällä käytävällä ihmisten välissä edestakaisin 20 metrin matkaa. Lopulta bussi lähtee Narvaan kohti Viron ja Venäjän rajaa.
Narvan rajakaupunki
Narvan raja on harvinainen siitä, että sieltä voi kävellä jalkaisin Venäjälle sekä pois sieltä. Ivangorodin linnoitus ja kaupunki ovat heti Narvajoen sillan toisella puolella. Nyt vielä rajalla oli koronan takia erikoisvaatimukset, että pitäisi olla menossa sukuloimaan, länsimaisiin asennustöihin tai kiireelliseen hoitoon. Joten käynti Venäjällä jää ensi kertaan.
Etsin Narvan keskustasta läheltä raja-asemaa mukavan hotelli Centralin, johon olin majoittumassa. Mennessäni hotellille näin iltapimenevässä puistossa bussissani olleen ukrainalaisen pakolaisen Alinan, joka oli Pietariin äitinsä luo matkustaessaan jätetty rajalla ulos bussista liian vanhan koronatestin vuoksi.
Pyysin Alinan huoneeseeni, koska ero yhden ja kahden hengen huoneen välillä oli vain muutaman euron, enkä olisi saanut nukuttua jos olisin tiennyt hänen hytisevän koko toukokuisen yön puistossa. Kiitollinen Alina hankki seuraavana aamuna uuden testin sekä käveli Venäjän puolelle minun jatkaessani Narvan bussiasemalta Tartoon.
Fiilistelin raja-aukiolla Narvan ja Ivangorodin linnoitusten vieressä syömällä georgialaista hatshapuria ja nauttimalla lasin punaviiniä. Siitä toivuttuani kävelin läpi narvalaisen keskustan bussiasemalle sekä ostin pienestä ruokakaupasta matkalle banaanisipsejä ja mustikka-vadelmasmoothieta evääksi.
Bussireitti Peipsijärven avarien rantamaisemien kautta Narvasta Tartoon oli todella kaunis. Oli kiva katsella maaseudulla virolaisia omakotitalojensa tonteilla kevättöissä. Huomionarvoista on, että Itä-Virossa näyttää olevan suosittua lähes jokaiselle tontille kaivaa jonkinlainen kuoppa lammikoksi.
Yliopistokaupunki Tartto
Tartosta olin varannut majoituspaikaksi edullisen hostellin Loomisin puistokadulta kävelymatkan päästä keskustasta. Tuli heti olo, että seuraavalla kerralla haluan myös asua siellä, keittiö oli hyvä ja kylpytilat siistit.
Tykkäsin myös sokkeloisesta nurkkauksestani unisex-makuusalissa, jollaisissa nykyään majoitun mielelläni. Ei häirinnyt vaikka toisessa kulmassa nukkunut arabinnäköinen mies venytteli jäseniään edessäni aamulla jotenkin showmaisesti.
Katsellessani Tartoa löysin useiden ulikooli- eli yliopistorakennusten lisäksi läheltä hostellia aivan ihastuttavan armenialaisen ravintolan Smilen. Ahmin siellä mieluisasti kaukasialaista pähkinäsalaattia, hartsho-keittoa sekä jälkiruuaksi pahlavaa. Armenialainen viini oli mainiota ja minua nauratti naapuripöydän syntymäpäiväjuhla pitkine sydämellisen ylistävine puheineen.
En löytänyt netistä sivuja, mistä varata bussilippua Tartosta Vöruun, joten ostin sen Tarton bussiasemalta. Ihmettelin mitä virolaismies pulisi minulle pihalla pysäkin vieressä. Tilanteen mentyä ohi tajusin että hän piti minulle ovea auki jotta olisin päässyt ilmaiseksi maksulliseen toilettiin.
Vörumaan pikkupääkaupunki Vöru
Bussimatka Pölvamaan maalaispaikkakuntien läpi Tartosta Vöruun kesti runsaan tunnin. Olin varannut majapaikan nimeltään Uma Kuup, joka sijaitsi lähellä bussiasemaa, Vörun keskustorin vieressä sekä pikkukävelyn päässä Tamulajärven rannalta. Selvästi virolaisaksentilla venäjää puhuva emäntä jutteli mielellään pitkät pätkät ja neuvoi paikkoja kaupungilla.
Vörumaan pääkaupungin paikat olivat kyllä nopeasti neuvottu, koska Vöru on vähän yli 12.000 asukkaan pieni taajama Kaakkois-Virossa. Ostin lähikaupasta keittiön jääkaappiin aamiais- ja muita tarvikkeita kokkaukseen. Tein peruna-porkkana-kevätsipuli-pekonipaistosta paikallisista tuotteista.
Pidin majapaikan nostalgisesta neuvostoromanttisesta tunnelmasta, vaikka varmaan vaativammat majoittujat vierastaisivat sitä. Sitä joutuu nykyään ihan etsimään entisistä Neuvostoliiton maista.
Kävelin kaupungin pikkukatuja ja Tamulajärven hiekkarannalla sekä nautin paikkakunnan hieman unisesta tunnelmasta. Ilma oli kaunis ja tuntui kuin kaupunki olisi valmistautunut tulevan kesän lomavieraisiin. Jatkoin oleskeluani Vörussa koska viihdyin siellä niin hyvin.
Kaupan edessä hymyilevä mies selitti minulle viroksi jotakin tärkeän oloista enkä ällistykseltäni tullut vastanneeksi mitään. Kun tulin ulos kaupasta sama mies tuli jatkamaan samaa juttua hymyillen pää vinossa, mistä vuodatuksesta sain ymmärrettyä kyseessä olleen jonkinlaisen iskuyrityksen. Varmaan johtui aurinkoisen kauniista kevätpäivästä.
Vaaleahiekkaisella uimarannalla noin nelivuotias lapsi juoksi luokseni innoissaan. Vironkielisestä puhetulvasta ymmärsin melko hyvin että isä oli ostanut hänelle sinisen auton ja lapsi pursui intoa kertoa siitä minulle.
Valmistin lähtöaamuna keittiöllä viiriäismunakasta sekä kuuntelin samalla pakosta parisuhdepuhelua. Nainen puolustautui linjan toisessa päässä olevalle miehelle, jonka kohonnut ääni linjaa pitkin kuului hyvin keittiöstä ruokasaliin asti. Kieli oli käsittääkseni romaniaa, mitä en juuri lainkaan ymmärrä, mutta tunteellinen kriisi tuli kyllä selväksi.
Bussiasemalla yritin ostaa lippua Antslaan, jossa vaihtaisin Viron ja Latvian rajalle Valgaan menevään bussiin. Lippuluukun rouva ei sitä minulle myynyt, vaan sanoi että saan sen bussista. Kuljettaja katsoi maksuvälineitäni ja sanoi ettei meillä myydä lippuja, koska matka on ilmainen. Skannaan vaan oman bussikorttini, bussikuski hymyili.
Olin ilahtunut ilmaisesta kyydistä, mutta huolestuin miten matka jatkuisi seuraavassa bussissa, koska epäilin ettei Antslan kokoisessa kylässä olisi bussiasemaa lainkaan. Siinä olin oikeassa. Seuraavaan bussiin menin siis samalla tavalla, ojensin rahaa ja luottokorttiani, jonka jälkeen kuljettaja nauroi, kieltäytyi maksusta ja höyläsi omaa korttiaan.
Nyt matkan jälkeen löysin Tpilet-sivuston, josta saisi ostaa lippuja paikallisbusseihin. Mutta en ole siis vielä kokeillut sivua. Teen sen seuraavalla reissulla Virossa.
Rajakaupunki Valga
Valgassa löysin Booking.comista majapaikakseni aivan ihastuttavan asunnon läheltä juna-asemaa erään mummon tilavan omakotitalon yläkerrassa. Söpö keittiö, siisti kylpyhuone, takallinen olohuone ja kolme makuuhuonetta vain minulle kahdella kympillä. Olin ihastunut.
Viivyin ylimääräisen yön Valgassa. Katselin pientä rajakaupunkia Viron ja Latvian välillä ja jatkoin seuraavana päivänä junalla Latviaan Riikaan.
Lue lisää matkablogeja entisen Neuvostoliiton alueelta
