Teksti ja kuvat: Pekka Lehtonen
Monista sadoista ulkomaanmatkoistani on varmaan parhaiten jäänyt mieleen vuonna 1968 tehty kiertomatka Neuvostoliitossa Volgogradista Mustanmeren rannan Gelendžikiin. Matka ei ollut luxusmatka mutta nuorelle 22-vuotiaalle siinä oli paljon ihmeteltävää. Matkassa oli yksi todellinen erikoisuus, enkä kusko, että kovin moni suomalainen olisi kokenut saman: Pääsin mukaan neuvostoliittolaiseen turistiryhmään, jonka jäsenet oli koottu eri puolilta maata.
Tällainen mahdollisuus avautui, koska oli tuolloin töissä Tallinnan radiossa, sen suomenkielisessä toimituksessa. Minulla oli kaikki edellytykset ryhmään pääsemiseksi. Olin neuvostoliittolaisen työnantajan palveluksessa ja ammattiliiton jäsen. Koska olin Suomen kansalainen, minun piti kuitenkin hankkia kaikkiin pysähdyspaikkoihin matkustuslupa. Radiokomitealta saamaani kirjettä näyttämällä se onnistui helposti.
Ammattiliitto järjestää
Lomasta ei Neuvosstoliitossa puhuttu sodan jälkeen aivan samassa merkityksessä kuin Suomessa. Työ- ja asuinolot olivat yleensä sellaiset, että lomalla keskityttiin työkyvyn palauttamiseen. Parhaiten tässä onnistuttiin terveyskylpylöissä. Kun olot 1960-luvulla alkoivat muutenkin hieman parantua, alettiin järjestää työläisille myös lomamatkoja, joiden sisällössä kotimaahan tutustuminen ja rentoutuminen yhdistettiin. Tätä lomatoimintaa alkoivat järjestää ammattiliitot ja lomakohteen valinta sekä kaikki muut hoidettiin työpaikoilla.
Vuonna 1968 katselin vaimoni Maisun kanssa Tallinnan radiotalon ilmoitustaulun listaa, jossa lueteltiin ammattiliiton lomakohteita ja aloimme miettiä, voisimmeko päästä mukaan. Pian mielikuvituksella leikittely muuttui matkavalmisteluiksi. Risteily Volgalta Mustallemerelle tuntui niin eksoottiselta, että valitsimme sen.
Ostimme matkapaketin, eli putjovkan ”reitille numero 805 Volga – Mustameri.” Se oli kolmen viikon matka Volgaa ja Donia pitkin Mustallemerelle, käytännössä Volgogradista Donin Rostovin kautta Mustanmeren rannalle Gelendžikiin.
Kävi kyllä mielessä, että ikäviä yllätyksiäkin voi sattua. Hieman arvelutti se, että matkalla puhutaan tietenkin vain venäjää, jota me osasimme hyvin vähän. ”Kyllä sinne tulee mukaan aina joitakin virolaisiakin, jotka voivat auttaa”, opasti konekirjoittajamme Lembi. Mietimme muutaman päivän, mutta sitten voitti uteliaisuus ja varmuus siitä, että ellemme tee tällaista matkaa nyt, emme tee sitä koskaan.
Vuonna 1968 ammattiliittojen järjestämät ryhmämatkat eri puolille Neuvostoliittoa olivat jo melko suosittuja. Suosion takana oli se, että yksityisesti matkailu oli vaikeaa. Valtiovalta suosi kollektiivista matkailua, johon sisältyi aina myös annos isänmaallista kasvatusta. Meidän matkallamme tämä isänmaallisuus korostui varsinkin ensimmäisinä päivinä, kun tutustuimme Stalingradin taistelujen kaupunkiin Volgogradiin.
Loma ei ollut luksuslomaa, emmekä me sellaista etsineetkään. Majoituimme yksinkertaisissa lomakodeissa, joista Venäjällä käytettiin nimitystä ”Turbaz”, turistibaasi, eli matkailumaja. Ruoka oli tavallista neuvostoliittolaista ruokalaruokaa, joka ei tavoitellut makuelämyksiä.
Alku aina hankalaa
Vähäisestä kielitaidosta ja neuvostokäytäntöön tottumattomuudesta johtuen sattui kommelluksia, mutta haastavinta oli kuitenkin päästä Tallinnasta loman lähtöpisteeseen Volgogradiin ja takaisin päätepisteestä Gelendžikistä Tallinnaan.
Ostimme junaliput Tallinnasta Moskovan kautta Volgogradiin. Saimme makuuvaunupaikat Moskovan yöjunaan mutta sieltä Volgogradiin meillä ei ollut paikkavarausta, eikä sitä ollut Tallinnassa edes mahdollista saada. Odotimme vähän pelonsekaisina, miten meidän käy. Joudummeko seisomaan koko yön jossain junavaunun nurkassa?
Ratkaisu tuli yllättäen pian Tallinnasta lähdön jälkeen. Junassa kuulutettiin, että kaikkia, joilla oli jatkoyhteys Moskovasta eteenpäin, pyydetään tulemaan tiettyyn vaunuun varaamaan jatkoyhteyden paikka. Siellä istui junavirkailija ja varasi meille makuupaikat yöjunaan Moskovasta Volgogradiin. Ilmeni, että moniin juniin oli jätetty osa paikkoja vapaaksi turisteja varten. En tuntenut systeemiä, jolla asia hoidettiin.
Moskovassa on kolmen aseman aukio, jonka virallinen nimi on Komsomolin aukio. Siellä ovat yhdessä ryppäässä ovat Leningradin asema, Jaroslavlin asema ja Kazanin asema. Tallinnan juna tuli Leningradin asemalle ja Volgogradin juna lähti kadun toiselta puolelta Kazanin asemalta. Pitkien matkojan junat lähtevät tavallisesti illalla ja ovat aamulla perillä.
Matkustimme siis melko leppoisasti Volgogradiin, entiseen Tsaritsyniin, joka välillä oli nimeltään myös Stalingrad. Perillä menimme taksijonoon ja sanoimme kuljettajalle turistimajatalomme osoitteen. Siellä alkoi jo vähän jännittää miettiessämme, miten hyvin vajavainen venäjän taitomme riittäisi. Meillä oli kuitenkin voutserit, venäjäksi putjovka. Henkilöllisyystodistuksen, eli neuvostoliittolaisittain kotimaan passin asemesta annoimme Suomen passin ja oleskelulupamme, eikä siinä paljon puhetta tarvittu.
Sivistävä isänmaallinen
Koska ”valtio huolehti kansalaisistaan”, se sääteli myös ihmisten lomanviettoa. Loman piti antaa sekä terveyttä että voimaa mutta lisätä myös kansalaisen sivistystä ja isänmaanrakkautta. Kun tultiin 1960-luvulle, sanatorioiden terveyspainotteisen ohjelman rinnalle tuli ryhmämatkailun sivistävän puolen korostus. Turistiryhmien ohjelmissa painottuivat isänmaallisuus ja Neuvostoliiton suurten rakennushankkeiden esittely.
Me emme tätä tajunneet, vaan ajattelimme, että olemme vapaita tekemään matkakohteissa mitä halusimme. Periaatteessa näin olikin, mutta… Ryhmämme matkaohjelma oli laadittu selvästi niin, että isänmaallisuus ja Neuvostoliiton taloussaavutukset tuotiin heti alussa korostetusti esille. Oli poliittisesti epätoivottavaa, että niistä pinnattiin. Mutta emmehän me sitä tajunneet.
Ensimmäisenä varsinaisena lomapäivänä oli kiertoajelu sankarikaupunki Volgogradissa, joka ”peittyy Suuren Isänmaallisen sodan lakastumattomaan kunniaan.” Kiertoajelun ja valtavan vesivoimalan rakennustyömaahan tutustumisen asemesta me päätimme viettää kauniin päivän Volgan hiekkarannalla. Syynä ei ollut halveksunta Volgogradin historiaa tai Stalingradin taistelujen kauhuja kohtaan vaan yksinkertaisesti se, että venäjän kielen taidon puuttuessa emme olisi kuitenkaan ymmärtäneet oppaan selostuksesta juuri mitään.
Kun ryhmän johtaja seuraavana aamuna moitti meitä, hän ei kuitenkaan paheksunut isänmaallisuuden puutetta vaan sitä, ettemme ilmoittaneet pois jäämisestämme hänelle. Moite oli ansaittu, sen myönsimme. Olimme mukana, kun ryhmä seuraavana päivänä kävi tutustumassa vasta muutama vuosi aikaisemmin avattuun Stalingradin taistelujen muistomerkkiin Äiti Venäjään. Sillä kierroksella olikin paljon nähtävää ja vähemmän puhetta.
Volgogradin turistimajatalossa oli siistit huoneet mutta ruoka ei ollut kovin maittavaa. Jauhelihapihvi tattariryynien kanssa tuntui todella mauttomalta. Suolaa oli pöydällä sitä varten, että sai makua lisää mutta siitä oli aika vähän apua. Yhtenä päivänä kävimme rautatieaseman lähellä sijaitsevassa Inturistin hotellissa syömässä ja viiniä maistelemassa. Annokset olivat monipuolisempia mutta eivät mielestämme kovinkaan maukkaita. Neuvostoliitossa oli totuttu ruokapulaan ennen toista maailmansotaa ja myös sen jälkeen. Herkutteluun kansa ei ollut tottunut, emmekä mekään olleet asennoituneet kulinarismiretkelle osallistumiseen.
Volgogradista on mukavana muistona jäänyt mieleen kaupungin keskustan puisto, jossa lapset ajelivat polkuautoilla ja polkupyörillä keskikäytävän hiekoitetulla alueella. Ilmeisesti läheinen lasten päiväkoti oli viettämässä aikaa ulkona.
Hieman kummalliselta tuntui Stalingradin taisteluissa kuolleiden sotilaiden muistomerkillä se, että nuorilla, ehkä 15 – 18 -vuotiailla kunniavartiossa seisovilla pojilla oli edessään oikeat konepistoolit. Kun vuonna 2013 kävin samalla paikalla, vartiossa oli ilmeisesti jo aikuisiän saavuttaneita tyttöjä ilman aseistusta.
Siipirataslaiva
Matka Volgogradista Volga-Donin kanavalle ja sitä myöten kohti Donia ja Mustaamerta oli mieleenpainuva. Suurin yllätys matkan alkaessa oli se, että jokilaiva oli vanha siipirataslaiva. Mieliin tuli elokuvissa joskus nähdyt siipirataslaivat Missisipi-joella, mutta että mekin matkustaisimme sellaisella…
Alkumatkan katselimme Volgan rannan maisemia mutta pian saavuimme kanavalle, jonka sulkuportit olivat Stalinia ylistäviä luomuksia. Näin matkaesitteemme kuvasi tätä osuutta: ”Seitsemäntenä päivänä turistit matkustavat höyrylaivalla Leninille omistettua Volgan – Donin kanavaa myöten Tsimljanskin kaupunkiin. Volga – Donin kanava on yksi suurimmista vesiteknisistä rakennuksista maassamme. Yhdeksän sulkua antavat mahdollisuuden nostaa laiva sata metriä yli Volgan pinnan ja neljä sulkua laskea se Donin tasolle, joka virtaa 40 metriä Volgan pintaa korkeammalla.”
Sululta sululle kulkemista emme kuitenkaan kovin kauan katselleet, sillä uuteen päivään valmistautuminen edellytti kunnon yöunia. Laivan hytit olivat suuria, joten matkustajat oli jaettu miesten ja naisten hytteihin. Jossain vaiheessa päätin käydä vessassa ja katsella samalla vähän öisiä maisemia. Olimme tulleet jo Tsimljanskin tekojärvelle, joten vettä oli ympärillä paljon. Lähellä oli myös toinen siipirataslaiva, joka teki käännöstä melkein vieressämme. Hetken päästä se ajautui sivuttain kohti, eikä voinut estää törmäystä. Laivamme heilahti hieman ja sivulla oleva pystyparru meni poikki rytäkässä. Tilanne ei ollut vaarallinen, mutta olisi voinut olla. Huomasin, etteivät siipirataslaivat ainakaan kovin ketteriä olleet. Olisiko naapurilaivan kapteenilla ollut sillä hetkellä jotain muuta tekemistä kuin laivan ohjaaminen.
Tsimljansk on pieni kaupunki kanavan rakentamisen yhteydessä muodostuneen tekojärven rannalla. Perillä ryhmämme vietiin leirintäalueelle, jossa majoituimme melko uuden tuntuisiin turistimökkeihin. Kun lähdimme ensimmäisenä päivänä tutustumaan kaupunkiin, huomasimme, että pääkadun nimi oli mahtipontisesti Leninin katu, vaikka vain pieni pätkä oli kestopäällystetty. Osa katua oli kuoppainen ja kurainen. Eipä siellä juuri liikennettäkään ollut.
Pääkadun varrella oli pieni kioski ja lähdimme ottamaan selvää, mitä siellä oli myytävänä. Ajattelimme, että ostamme pullon limonadia, kun jano alkoi yllättää. Kioskin lähelle päästyämme pääsimme todistamaan tapahtumaa, joka myöhempien kokemusten perusteella ei ollut kovin harvinainen. Keski-ikäinen mies nojasi kioskin myyntiluukkuun ja tilasi 200 grammaa (noin juomalasillinen) votkaa. Mutta täytyihän jotain ostaa myös kyytipojaksi. Siihen tarkoitukseen kelpasi limonadi. Mies selitti vielä jotain ja pian huomasimme, mistä oli kysymys. Votka kaadettiin tietysti juomalasiin ja limonadi pieneen viinapikariin. Molemmat lasilliset mies heitti vuoron perään suuhunsa, nielaisi ja röyhtäisi. Sitten matka jatkui hieman horjuen eteenpäin.
Tsimljanskin kaupunki on vanha 1700-luvulla perustettu kasakkakylä (alkuperäiseltä nimeltään Tsimlja. Kylä siirrettiin 1950-luvun alussa nykyiselle paikalleen kanavan vuoksi rakennetun tekojärven alta. Vuonna 1961, eli vain 7 vuotta ennen meidän vierailuamme, se sai kaupunkioikeudet.
Viinisovhoosi
Ehkä koko matkan paras tapahtuma oli seuraavan päivän talkootyö viinisovhoosissa. Neuvostoaikana oli melkein traditio, että lomalaiset auttoivat viljelijöitä sadonkorjuussa. Yleensä matkalaiset pantiin perunan nostoon mutta nyt olimme viinin viljelyn alueella, joten pääsimme viinirypäleiden korjuuseen. Työhön innosti sekin, että talkoolaiset saivat työn päätyttyä ottaa mukaansa pienen määrän rypäleitä.
Tämän palkkion tunnistaa suureksi, kun muistaa, ettei Neuvostoliitossa viinialueiden ulkopuolella juuri rypäleitä kaupoissa tai torilla myyty, Venäjän federaation ainut viinialue oli nimenomaan Donin Rostovin ympäristössä, jossa matkailimme.
Tsimljanskin viinisovhoosilla olikin perinteitä. Alueella oli arkeologien todisteiden mukaan viljelty viiniä yli tuhat vuotta. Tsaarin vallan aikana oli muutama suuri viinitila, joiden sadosta valmistettiin etupäässä kuohuviiniä.
Neuvostovalta kansallisti nämä viinitilat ja perusti kaksi kolhoosia. Vuonna 1932 ne yhdistyivät yhdeksi viinisovhoosiksi, eli valtiontilaksi, jolla oli yli sata hehtaaria viiniviljelyksiä. Meidän talkootilamme oli alkanut tuottaa kuohuviiniä 1962 ja ensimmäinen pullo oli lähtenyt markkinoille vuonna 1966, eli pari vuotta ennen meidän vierailuamme. Se ei ollut pikamenetelmällä tuotettua Sovetškoje šampanskojetta, jota olimme tottuneet ostamaan Tallinnan kaupoista tai ravintoloista.
Ryhmämme tuotiin suureen rypäletarhaan. Saimme työkaluiksemme sinkkiämpärin ja rypälesakset ja aloimme täyttää ämpäriä. Pellon laitaan ajettiin suuri kuorma-auto, jonka lavalle kävimme tyhjentämässä poimimamme rypäleet. Kun lava täyttyi, lopetimme työt ja teimme vielä pienet ”eväspaketit” mukaamme.
Sarjassa ”Taloussaavutuksia” tutustuimme Tsimljanskin vesivoimalaitokseen, joka oli rakennettu vähän niin kuin Volga-Donin kanavan kylkiäisenä. Sähköä Neuvostoliitto tarvitsi ja voimalaitoksia, suuria ja pieniä, syntyi eri puolille maata. Niitä myös esiteltiin mielellään. Ryhmämme kävi voimalaitoksella ja ihaili suurta patoa ja laitteita. Kovin paljon siitä ei mieleen jäänyt.
Tekojärven rannalla tutustuimme myös Volgodonskin kaupunkiin. Se oli perustettu kanavan rakentamisen johtokaupungiksi ja oli esimerkki Stalinin aikaisesta rakennustyylistä, jossa antiikin muodot, pylväät ja koristeet loivat juhlallista mutta ei kovin uudenaikaiselta näyttävää tunnelmaa.
Vuosisatojen viiniperinteet
Tsimljanskin viinisovhoosi oli yllättävä hyppy tavallisesta erikoiseen. Rostovin alue ja Krasnodarin aluepiiri Mustanmeren tuntumassa ovat Venäjän suurimpia viininviljelyseutuja. Kaiken lisäksi perinteet ulottuvat satojen vuosien taakse, ilmeisesti jopa yli tuhannen vuoden. Kerrotaan, että alueella 600-luvulla eläneet kasaarit valmistivat viiniä omalla menetelmällään.
Myöhemmin alueen asukkaat olivat etupäässä kasakoita, jotka osasivat myös perinteisen viininvalmistuksen. Suuren harppauksen Venäjän viinintuotantoon sai kuitenkin aikaan Pietari Suuri, joka käynnisti viiniteollisuuden juuri tällä alueella. Yksi alueen viinikeskuksista oli vuonna 1786 perustettu Tsimljanskin kasakkakylä, jossa perustettiin yhtiö Tsimljanskoje vino..
Kun tsaarin Venäjällä puhuttiin hyvästä kotimaisesta viinistä. tarkoitettiin yleensä Tsimljanskin viiniä tai kuohuviiniä. Runoilija Aleksandr Puškin ylisti viiniä, samoin Nekrasov ja Turgenjev. Vuonna 1887 Anton Tšehov kirjoitti kotiväelleen Mustan meren rannalta: ”Söin juuri aamiaista: kaviaaria, voita, ihmeen hyvää tsimljanskilaista ja mehevää paistia sipulin kera.”
Venäjän viininviljelyalue oli kuitenkin melko pieni, eikä parhaita viinejä juuri yleiseen myyntiin tullut. Neuvostoliitossa viiniä valmistettiin etupäässä Gruusiassa ja Moldovassa ja sitä tuotiin sosialistisista maista: Bulgariasta, Unkarista ja Romaniasta.
Tsimljanskin alueella kasvatettiin myös aivan omaa rypälelajiketta, Tsimljanskin mustaa. Se oli parhaiden viinien raaka-aineena. Alueen viinejä vietiin myös kansainvälisiin kilpailuihin ja ne voittivat joitakin palkintoja sosialistisissa maissa. Huippusaavutus oli kuitenkin Brysselissä vuonna 1958 Tsimljanskoje igristoje -kuohuviinille annettu Grand-prix -palkinto.
”Traktoriteatteri”
Matka jatkui laivalla alueen suurimpaan kaupunkiin, Donin Rostoviin. Teimme kaupunkikierroksen, jonka ällistyttävin muisto minulle oli 1930-luvulla rakennettu teatteri. Ehkä voisi sanoa, että se oli arkkitehtuuriltaan aidointa neuvostofunkkista. Se oli koko alueen ja koko aikakauden symboli ja se palvelee edelleen kaupungin teatteriväkeä.
Koska alue oli Neuvostoliiton tärkeintä ja viljavinta maatalousaluetta, teatterirakennuksen tehtävänä oli symbolisoida juuri tätä. Siitä tehtiin hyvin tunnistettavasti telaketjutraktorin muotoinen. Traktori oli uusi ja edistyksellinen kone Neuvostoliitossa ja symbolisoi siirtymistä yksityisviljelystä suuriin kollektiivitiloihin. Ottamassani valokuvassa näkyy täysin sattumalta ero toiveiden ja todellisuuden välillä. Vaikka uutta tekniikkaa otettiin käyttöön, hevonen oli kuitenkin edelleen vuonna 1968 käyttökelpoinen.
Rostovissa meillä oli kiertoajelun jälkeen jonkin verran aikaa ja ajattelimme Maisun kanssa, että täällä viinialueella voisi juoda lasillinen viiniä. Lähdimme etsimään paikkaa, jossa idean olisi voinut toteuttaa. Varmasti kaupungissa oli hotelli, jossa toiveemme olisi toteutunut, mutta emme sitä löytäneet. Aloimme etsiä kahvilaa, josta saisimme ainakin jotain juotavaa.
Melko pitkään etsittyämme jostain kauempaa tuli näkyviin kyltti ”Kafe”, Kahvila. Sinne kiiruhdimme toiveikkaana. Kahvilassa ei ollut asiakkaita ja pettymyksen tunne alkoi hiipiä mieliimme. Kysyimme kuitenkin tarjoilijalta, saisiko täältä lasillisen viiniä. ”Juomana meillä on vain kefiiriä,” tarjoilija vastasi ykskantaan. Olimme Tallinnassa tottuneet siihen, ettei palveluja ollut läheskään niin paljon kuin Suomessa. Täällä Venäjän sydänmailla tilanne oli todella huono. Kun suuren kaupungin uudessa kahvilassa ainoa juoma oli kefiiri, jotain oli pielessä.
Seuraava matkakohde oli Novorossijsk. Kaupungin nimi on suomeksi Uusi Venäjä ja tämä nimi on ollut esillä taas 2000-luvulla. Novorossijaksi on kutsuttu tsaarin aikana Ukrainan eteläosia, joita Venäjä pitää venäläisinä. Se on siis valloitusmaa, jonka ikuista kuuluvuutta Venäjään nimi symbolisoi.
Vuonna 1838 perustettiin Mustanmeren rannalle Novorossijskin laivastotukikohta entisen turkkilaisen linnoituksen paikalle. Kaupungista tuli erityisen kuuluisa toisen maailmansodan aikana, kun neuvostojoukot puolustivat kaupunkia 225 päivän ajan saksalaisten valloitusyritystä vastaan. Saksalaiset valloittivat kaupungin vuonna 1942.
Novorossijan kuvernementti perustettiin Venäjän keisarikuntaan Mustanmeren pohjoisille alueille, jossa asui enemmistönä ukrainalaisia. Neuvostoliiton alueellisessa jaossa Nororossija kuului vuodesta 1922 Ukrainaan. Kun Itä-Ukrainan kapinalliset alkoivat vuonna 2014 Venäjän tuella pyrkiä itsenäiseksi, he muodostivat Novorossijan kansantasavallan, joka kuitenkin myöhemmin purettiin.
Uusi lomakaupunki Gelendžik
Kuusi viimeistä lomapäivää vietimme Mustanmeren rannalla Gelendžikissä. Kaupungista puhuttiin tulevaisuuden lomakaupunkina ja silloin piti kovasti painottaa sanaa tulevaisuus. Meille kaupunki oli pienoinen pettymys. Emme kaivanneet luksusta mutta Gelendžikistä puuttui oikeastaan kaikki. Asuimme ilmeisesti väliaikaisiksi tarkoitetuissa lomamökeissä, joissa oli kuitenkin tällaisille ”kotimaan loman” viettäjille nuorille ihan mukavat tilat.
Pahinta oli ranta. Vesi ja ilma olivat kylläkin lämpimiä, vaikka syyskuu oli jo lopuillaan. Myös kiviseen rantaan Sotšissa aikaisemmin tutustuttuamme hiekkaranta olisi voinut olla luksusta. Näin ei ollut. Rantaveden pohjassa oli siellä täällä teräviä kiviä, joihin helposti satutti jalkansa.
Kun olen myöhemmin katsonut kuvia 2000-luvun Gelendžikistä, huomaan, että se on hienoksi turistikaupungiksi rakennettu. Se sai kuitenkin vasta 1970 Neuvostoliiton kotimaan turismikaupungin statuksen ja me kävimme siellä jo pari vuotta aikaisemmin. Majapaikalla oli joka tapauksessa totuudenmukainen nimi ”Solnetšnaja”, aurinkoinen. Aurinkoa siellä oli jo silloin. Kaikki muu tuli myöhemmin.
Kävelimme muutaman kerran keskikaupungilla ja poikkesimme myös torilla. Siellä myytiin alueen hedelmiä kuten tomaatteja ja luumuja sekä tietenkin auringonkukan siemeniä. Osa torista oli kirpputorina. Siellä näimme konkreettisesti, miten köyhää Neuvostoliiton syrjäseudulla silloin oli. Ihmiset myivät hiekalle levittämiään käytettyjä vaatteita ja tarve-esineitään. Kun otin pari valokuvaa, yksi naisista tuli itku silmässä pyytämään, ettemme vain julkaisisi kuvia missään.
Sellaista oli Mustanmeren pikkukaupungissa lähes kymmenen vuotta sen jälkeen, kun Neuvostoliiton johto oli julistanut saavuttavansa 20 vuodessa yltäkylläisen elämän kommunismin ja ohittavansa jopa USA:n elintasossa. Todellisuudessa ero kasvoi suuremmaksi vuosi vuodelta.
Paluu Moskovan kautta Tallinnaan ei tuottanut enää suuria vaikeuksia. Katselimme vähän kaupunkia ja junaliput Tallinnaan saimme kätevästi Leningradin aseman Inturistin toimistosta. Elämyksiä oli paljoon ja ne ovat säilyneet muistissa nyt jo lähes 60 vuotta. Tallinna tuntui taas melkein kodilta, eikä vähään aikaan tehnyt mieli etelän aurinkoon.
PEKKA LEHTONEN
Pekka Lehtonen on tamperelainen tietokirjailija ja toimittaja, joka teki työuraansa mm. kirjeenvaihtajana Neuvostoliitossa ja Venäjällä.