Pyhimystarinat kiehtoivat keskiajan suomalaisten mieltä ja auttoivat aavistelemaan, miten värikästä elämää kaukomaiden ylimystö vietti. Vasta myöhään savupirttien harmaa kansa alkoi kuitenkin omista siniverisistään runoilla.
”Oli ennen naiskuningas, Katri kaikkein parain. Ei ollut surua Suomenmaalla, surua Suomen poikasilla: Suomen poiki ei soassa, Suomen miest ei miekka vyöllä. Mut kun kuoli kunnon rouva, katois Katrina kuningas, pääsi Paavo päälliköksi, sutariksi suuri herra, tuli suru Suomenmaalle.”
Naiskuningas Katariina ja tämän kelvoton poika Paavali hallitsivat vain Vanhaa Suomea, mutta runojen sepittäjät olivat toki kotoista väkeä, Sakkolan, Impilahden, Soanlahden ja muun suomalaisen Karjalan asukkaita.
Pohjoiset unet ja näyt ovat yhteisiä, joten tarinat ja starinat, kalevalaiset runot ja sankaribylinat elivät Suomen ja Venäjän rajamailla, ajattomassa ajassa, staattisessa välitilassa ja kahden kulttuurin unohdetussa rakosessa.
Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen viihtyivät paremmin Vienassa, kun taas bogatyrit Ilja Murometš, Dobrynja Nikititš, Djuk Stepanovitš, Ivan Godinovitš ja huijaava velikulta Aljoša Popovitš seikkailivat Aunuksen ja Arkangelin kuvernementeissa.
Suomalaisten runojen naiset olivat vahvoja ja itsetietoisia, kuten kylillä viihtyvä Kyllikki tai Pohjan nuorempi neiti, jonka Ilmarinen ryösti vaimokseen. Yöllä, majapaikassa, neiti kosti ryöstön ja karkasi vieraaseen sänkyyn.
Venäläisissä bylinoissa naiset menestyivät myös sotureina ja ratsastivat tukka liehuen ja tanner pölyten. Kaunis Vasilisa Mikulišna ja rohkea Nastasja Korolevitšna olivat amatsoneja, joiden rinnalla vellihousuiset aviomiehet vapisivat.
Kiovassa valepukuinen Vasilisa vietti häitä suuriruhtinas Vladimirin tyttären kanssa ja pelasti näin siippansa, pajari ja kanneltaituri Stavr Godinovitšin.
Bylinoiden maailmassa sukupuolten kahtiajako ei ollutkaan jyrkkä: bogatyrit olivat miehiä, mutta ratsastavat polenitsat saattoivat olla paitsi naisia myös miesnaisia, androgyynejä.
Yhtä väljä käsitys sukupuolista tulee vastaan Ksenia Pietarilaisen 1700-luvun tarinassa. Ksenia asui Petrogradskajan alueella, nykyisen Lahtinskaja ulitsan varressa, mutta hän hylkäsi ison kivitalonsa, harhaili kaupungin surkeimmilla kujilla ja käpertyi yöksi mihin tahansa nurkkaan.
Ksenia, yhteiskunnan laidalle ajautunut totuudenpuhuja, ennustaja ja transvestiitti, pukeutui upseerimiehensä vaatteisiin ja käytti tämän nimeä Andrei Petrov. Vaikka mies oli kuollut, Ksenia käänsi asian nurinpäin ja väitti kuolleensa itse.
Urbaanista Pietarista on pitkä loikka suomalaiseen metsään, mutta sielläkin, kaukana kylistä, sukupuolirooleja tulkittiin avarasti.
Tapio, metsänjumala, oli panteistinen hahmo ja hänen alamaisensa, metsänhaltijat, näyttäytyivät ihmisille milloin naisina, milloin miehinä. Identiteetiltään häilyvä oli myös Tapion vaimo Mielikki, joka pukeutui puolisonsa naavaturkkiin ja naavahattuun ja säikytteli marjanpoimijoita vanhana miehenä.
Nyrkes, pihkanokkaisten oravien johtaja, oli Tapion poika, mutta niin vain kävi, että Nyrkesistä tuli ajan mittaan Nyyrikki ja hän liittyi samaan sarjaan kuin Mielikki, Kyllikki ja Annikki.
