Yksi näkökulma Venäjän aloittamaan sotaan Ukrainaa vastaan on presidentti Putinin väite, että Nato uhkaa Venäjää. Siksi Venäjä vaatii Yhdysvalloilta takuita, ettei Ukrainaa oteta Naton jäseneksi. Ukrainan jäsenyystoive ei edisty, mutta Nato ei ole myöskään luvannut, ettei jäsenyys koskaan voisi toteutua. Venäjä vaatii myös, että Nato sitoutuisi olemaan laajenematta itään.
Ovatko Venäjän ja Naton suhteet siis niin kireät, että sota syttyi Naton laajenemisen uhasta? Uhkaako Nato todella Venäjää? Uhkaako USA Venäjää? Onko kysymys vain Putinin lavastamasta myytistä, joka kelpaa kansalle sodan aloittamisen syyksi?
Historiasta voidaan ainakin yrittää löytää vastauksia näihin kysymyksiin, jotka tulevaisuuden arvioinneissa ovat tärkeitä. Ovatko Venäjä ja Nato tuomitut olemaan ikuisia vihollisia ja mahdollisen sodan uhkia? Eivätkö ne voisi yhdessä toimia tulevaisuudessa turvallisuuden edistäjinä ja takaajina?
Stalinin uhkaa vastaan
Pohjois-Atlantin liitto (Nato) perustettiin vuonna 1949, kun länsieurooppalaiset valtiot tunsivat olevansa liian heikkoja vastustamaan Neuvostoliiton mahdollista laajenemista länteen. Olihan Stalinin lopullisena päämääränä koko maailman vallankumous. Stalin oli tosin saanut toisen maailmansodan jälkeen laajennettua aluettaan ja vaikutusvaltaansa huomattavasti, mutta se ei riittänyt hänelle.
Stalin uhkasi jatkaa sotaa ja saada ainakin antautuneesta Saksasta paremman otteen. Länsieurooppalaisten maiden pelko oli aiheellista. Amerikkalaisten saaminen mukaan länsieurooppalaisten turvaksi vastasi kaikkien Natoon liittyneiden maiden etua ja samalla USA:n geopoliittisia tavoitteita.
Naton perustaminen varmisti sen, ettei Neuvostoliitto voinut tehdä aluelaajennuksia länteen mutta samalla sen tarkoitus oli estää tehokkaasti neuvostoideologian, kommunismin, leviäminen. Kun Neuvostoliitosta tuli USA:n lisäksi ydinasevalta, se merkitsi myös ydinpelotteen, eli kauhun tasapainoa.
Tämä asetelma särkyi 1980-luvun lopulla ja seuraavan vuosikymmenen alussa. Berliinin muuri murtui vuonna 1989 ja toisen maailmansodan jälkeen tehty ”väliaikaisratkaisu” Saksan jakamisesta sai lopullisen ratkaisunsa Saksan yhdistyessä.
Vuonna 1991 Neuvostoliiton imperiumi hajosi ja Stalinin väkivalloin toteuttama vaikutusalue pirstoutui. Samalla loppui Stalinin ajan kommunistinen hallinto, joten ideologinen vastakkainasettelukin päättyi.
Hetken saattoi näyttää siltä, että Euroopassa oli alkanut uusi yhteisymmärryksen ja sopusoinnun aika. Se oli kuitenkin harhaa. Kommunismin ideologiasta luopunut Venäjä ei halunnut luopua imperiumistaan. Se alkoi nopeasti vaatia itsenäistyneiden neuvostotasavaltojen palauttamista Venäjän helmaan, joko samaan valtioon tai ainakin liittosuhteisiin.
Tässä tilanteessa olemme edelleen vuonna 2022. Euroopassa raivoaa sota, jossa Venäjä pyrkii palauttamaan naapurinsa omaan määräysvaltaansa. Naton laajeneminen itään on jo ennakolta pannut rajan tälle tavoitteelle ja palvellut siis rauhaa ja vakautta Euroopassa.
Liennytysvuodet
Väliin mahtui kuitenkin muutama liennytysvuosi, joista olisi voinut alkaa aivan uusi myönteinen aikakausi Euroopan historiassa. Venäjä ja Nato alkoivat etsiä jo 1990-luvun alussa yhteistyön mahdollisuuksia. Venäjällä uuden liennytyksen arkkitehtina toimi presidentti Boris Jeltsin.
Jo vuonna 1991 perustettiin Venäjän ja Naton yhteistyöneuvosto ja pysyväksi neuvostoksi se muutettiin vuonna 1997. Silloin Naton päämajaan avattiin myös Venäjän edustusto. Tätä samaa liennytystä jatkoi presidenttikautensa ensimmäisinä vuosina Vladimir Putin. Vuonna 2002 neuvoston toimintaa tehostettiin entisestään.
Liennytystä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Vuonna 2007 Putin piti Münchenissä kuuluisan puheensa, jossa hän moitti länsimaita Venäjän huomiotta jättämisestä ja sanoi Venäjän toimivan vastaisuudessa, niin kuin haluaa. Liennytys ei siis päässyt kunnolla alkamaan, kun Putin jo lopetti sen.
Yhtenä osoituksena tästä oli nationalistina ja imperiumin palauttamisvaatimuksistaan tunnetun Dmitri Rogozinin nimittäminen Venäjän Nato-lähettilääksi. Kun Venäjän suhteita pantiin hoitamaan maan tunnetuin Nato-vastustaja, ei tavoitteena voinut olla suhteiden kehittäminen.
Venäjän ja Naton asialliset suhteet lopetti vuonna 2008 sota Georgiaa vastaan ja lopullisesti Krimin valtaus vuonna 2014.
Tulevaisuuden malli?
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen toteutettu Venäjän ja Naton suhteiden parantamisen malli on kuitenkin uudelleen käyttökelpoinen, jos Venäjä Putinin jälkeen haluaa normaalit suhteet muuhun maailmaan. Luottamuksen rakentaminen ei varmaan tule olemaan helppoa, mutta jos Venäjä sitä haluaa, se on mahdollista.
Yritykset 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa osoittavat, ettei Venäjän ja Naton välillä todellisuudessa ole sellaista sovittamatonta ristiriitaa, joka estäisi luottamuksen rakentamista. Naton laajeneminen uhkakuvana on ennemminkin Venäjällä luotu myytti kuin todellisuutta.
Ei Venäjän johtokaan heti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen pitänyt Naton laajenemista uhkana. Jeltsinin kauden ulkoministeri Andrei Kozyrev totesi myöhemmin virolaiselle Postimees-lehdelle antamassaan haastattelussa, ettei Nato Venäjää uhkaa. Uhkakuvaa tarvittiin vain maan oman demokraattisen kehityksen estämiseksi.
Itse Putin vakuutti vielä ensimmäisen presidenttikautensa lopulla helmikuussa 2004 Saksan liittokanslerille Gerhard Schröderille, ettei Venäjä koe uhkaa Naton laajenemisesta. Samaan aikaan hän kuitenkin omalle kansalle puhuessaan pelotteli Neton vaaroilla kovasti.
Venäjälle uuden linjan ottaminen kansainvälisissä suhteissa merkitsisi kuitenkin täyskäännöstä vuosisatoja noudatetusta laajentumisen ja voimapolitiikan perinteistä, jotka ovat sen ajaneet vastakkain muun maailman kanssa. Onko Venäjä siihen Putinin jälkeen valmis? Sen näkevät tulevat sukupolvet.
