Kesäkuussa ilmestyi odotettua jatkoa Dmitri Gluhovskin maailmanmaineeseen nousseelle Metro-sarjalle. Edelliset osat, Metro 2033 ja 2034 on suomennettu (Like 2010 ja 2011), ajatuksiani ensimmäisestä osasta olenkin jo Venäjän viemässä jakanut. Kesällä ostin Pietarissa käydessäni trilogian viimeisen osan, nimeltään Metro 2035 (Izdatelstvo AST, 2015) ja syksyn aluksi pääsin viimein syventymään kirjaan.
Edelleenkään tällainen apokalyptinen scifi ei ole ihan sellaista kirjallisuutta, mitä yleensä lukisin, mutta tämä kyllä vei mennessään! Edellisten osien lukemisesta on jo näköjään kolmisen vuotta, joten aika harmittavan paljon olin jo niistä unohtanut. Teos toimii kuitenkin myös erillisenä, kuten aiemmatkin osat.
Kirja jatkaa trilogian ensimmäisen osan päähenkilön Artjomin tarinaa. Tapahtumapaikka on edelleen Moskovan metro. Kolmas maailmansota on tuhonnut elämän maan pinnalta parikymmentä vuotta aiemmin, metron uumenissa elää ydinkatastrofilta pelastunut 40–50 000 ihmisen eristäytynyt yhteisö. Artjom käy lähes joka päivä maan pinnalla, kiipeää pilvenpiirtäjään ja yrittää saada radioyhteyden muuhun maailmaan. Hän on varma, että ensimmäisen kirjan lopussa hänen ottaessaan radioyhteyttä aseveljeensä, kuului radiosta jonkun muunkin ääni.
Metrossa kulkee huhuja, että yhteyksiä muihin Venäjän kaupunkeihin olisi saatu. Artjom uskoo huhut ja lähtee matkaan kohti Moskovan keskustaa ja Teatralnaja-asemaa, mistä pitäisi yhden radistin löytyä. Matka ei tietenkään ole helppo. Yleisesti uskotaan, ettei henkiinjääneitä ole metron ulkopuolella, tietoja muista ihmisistä tihkuu kuitenkin huhuina sieltä ja täältä. Valtaapitävät tuntuvat pyrkivän peittelemään ja/tai vääristelemään näitä huhuja. Miksi ihmeessä? Tietävätkö johtajatkaan, mikä on totta? Kuka päättää, mitä tietoja kenellekin annetaan? Entä mitkä asiat ovat vain Artjomin oman, välillä houreisenkin, mielikuvituksen tuotetta…
Voisi kuvitella, että kun keskikokoisen kaupungin kokoinen porukka on jumissa maan alla ankeissa oloissa, niin yhteishenki tiivistyy ja kaikki on yhteistä. Kirjassa kuitenkin ihmiset ovat jakaantuneet omiin pieniin yhteisöihinsä (tärkeimpinä metron kaupankäyntiä hallitseva rikas Hansa, natsit eli Neljäs Valtakunta, keskustan Polis sekä kommunistit eli Punainen Linja), joiden välit ovat kiristyneet ja aina välillä leimahtavat taisteluihin. Ihmisiä, myös sivullisia, kuolee joukoittain eri ideologioiden ottaessa yhteen. Miksi näin käy, vaikka sisimmässään ihmiset kuitenkin ovat melko samanlaisia? Ideologioiden vuoksi joku joutuu näkemään nälkää, raatamaan orjana tai tappamaan muita. Onko asioiden oikeasti oltava näin?
Kirjassa kuvataan, miten yhteiskunnan vastakkainasetteluja voidaan suunnitella ja antaa tavalliselle kansalle ylhäältäpäin. Hyvänä esimerkkinä Neljäs Valtakunta, jonka johtaja (führer) on linjapuheessaan todennut, etteivät vihollisia enää olekaan ei-venäläiset, vaan säteilyn vuoksi epämuodostuneet ihmiset. Uusi tieto otetaan vastaan mukisematta ja riemumielin. Kun yhteisössä uskotaan oman asian oikeellisuuteen, on mahdotonta tai hyvin vaikeaa ottaa vastaan jonkun muun kertomaa vastakkaista tietoa, vaikka hän pystyisi todistamaan sen oikeaksi. Helpointa on mennä porukan mukana, vaikka omassa takaraivossa heräisikin pieni epäilys. Artjom itsekin joutuu miettimään, miksi juuri hänen edustamansa taho olisi oikeassa jonkin muun sijaan. Onko vastustajia oikeasti edes olemassa, vai onko ne luotu vain oman porukan yhteishengen ylläpitämiseksi?
Kirjan venäjänkielisen Wikipedia-artikkelin (16.9.2015) mukaan kirjailija on kertonut haastattelussaan saksalaiselle lehdelle (ikävä kyllä en osaa saksaa tarpeeksi hyvin lainatakseni suoraan artikkelia) kirjan kuvaavan mm. Venäjän tämänhetkistä poliittista todellisuutta. Tarinasta voikin vetää monta yhtäläisyysmerkkiä todelliseen elämään ja kansainväliseen poliittiseen ilmapiiriin.
Itselleni kirjan yhteiskunnallinen sanoma jäi mieleen päällimmäisenä, mutta toimii se toki scifi-jännärinäkin! Juoni on rakennettu hienosti, ja pari isointa käännettä sai ainakin tämän lukijan haukkomaan henkeään. Kirja on tällä hetkellä saatavilla vain venäjänkielisenä, toivottavasti pian päästään lukemaan myös suomennosta. Tekstissä on käytetty paljon puhekieltä, lisäksi siinä vilisee mm. teknisiä ja armeijatermejä, joten itsekin saan siitä varmasti enemmän irti sitten suomenkielisenä versiona. Venäjällä kirjaa ei suositella alle 18-vuotiaille.
Tiia Moilanen
@MoilanenTiia