En ollut koskaan käynyt Sotšissa. Matka Olympialaisiin oli loistava mahdollisuus tutustua tähän kuuluisaan rantalomakohteeseen, vaikkakin sitten helmikuussa.
Venäjällä on viime vuosina kritisoitu paljon sitä, että talviolympialaiset päätettiin järjestääsubtropiikissa. Voin nyt kuitenkin varmuudella sanoa, että Sotši on ihanteellinen kohde vastaavien suurten tapahtumien järjestämiseen. Ilmasto on miellyttävä, kaupunki kaunis, Krasnaja Poljanan hiihtokeskukset upeita, eli on mitä esitellä muulle maailmalle. Vuorilla on lunta vuoden ympäri, eikä sitä rannemmassa tarvitakaan, sillä nykyaikaiset jäähallit toimivat missä tahansa ilmanalassa. Kaikki eivät halua palella kilpailuja seuratessaan, kylmä voi karkottaa jopa kaikkein innokkaimmat penkkiurheilijat, mutta lämpimämpi ilma houkuttelee jopa urheilua vähemmän seuraavaa väkeä.
Olympialaisten avajaisiin päätettiin perheen edustajana lähettää vain minut, sillä lippujen ostaminen koko perheelle olisi tullut hyvin kalliiksi. Päällimmäisenä Olympialaisten avajaisista jäi mieleen jatkuva taistelu kylmää vastaan. Minua palelsi niin paljon, että kaikki muut tuntemukset jäivät taka-alalle. Mekin katselimme tapahtumia suurilta näytöiltä, kuten televisionkatsojat. Yläpuolellani kuitenkin kulki mielenkiintoinen ja mukaansatempaava tapahtumien ketju. Aivan pään yllä leijui pieni saari, jolla oli laiduntava lehmä, poroja ja kirkko, savua puhkuva höyryveturi, jättimäiset tehdastyöläisen ja kolhoosinaisen päät, sirppi ja vasara sekä television kautta näkymättömissä olleet, välkkyviä hevosia liikutelleet laitteistot. Aivan vierestä lipuivat ilmalla täytetyt kupolit, dymkovolaiset lelut, sirkuskarhut ja ilveilijät, hevoslauman äänien saattelemina kiisivät hohtavat rullaluistelijat. Ihan kuin olisin istunut valtavan soittorasian sisällä ja seurannut, miten sen mekanismit kilisevät, kolisevat, naputtavat ja liikkuvat. Kaikesta huolimatta jäi muisto siitä, että olin osa tapahtumaa, jota seurasivat miljardit ihmiset ympäri maailman.
Venäläisissä ja ulkomaisissa tiedotusvälineissä on kirjoitettu paljon siitä, miten paljon olympiakohteiden rakentaminen aiheutti hankaluuksia paikallisille asukkaille. Kyselin asiasta sotšilaisilta. Kaikki vastasivat suunnilleen näin: olympiarakentamisen aikoihin me tosiaankin kärsimme, se oli yhtä painajaista. Mutta nyt se on ohi ja meille jäi suorastaan satumainen kaupunki! Suur-Sotšiin, johon kuuluu Adlerin lisäksi muitakin lähikaupunkeja, on rakennettu nykyaikaiset tiet, liittymät, asemat, tunnelit ja uusi meren rantaa seuraileva rautatie.
Mieheni kävi katsomassa joitakin kilpailuja, joihin olimme ostaneet liput etukäteen: mäkihyppyä, ampumahiihtoa ja maastohiihtoa. Minä en ollut kiinnostunut kovin paljon Olympialaisten urheilupuolesta, tykkäsin enemmän katsella itse Sotšia ja kisojen järjestelyjä yleisesti.
Mieheni, itsekin urheilijana ja penkkiurheilijana oli haltioissaan tapahtumista. Hänen mukaansa kisoja on mukavampi tietenkin katsoa televisiosta, missä kuulet selostuksen, näet eri kuvakulmat ja tilastot, mutta katsomoon houkuttavat yhtenäisyyden ja riemun tunteet muun yleisön kanssa. Katsomossa oli paljon myös vähemmän urheilua seuraavia ihmisiä, kuten naisia, jotka olivat tulleet katsomaan kilpailuja ensimmäistä kertaa paikan päälle ja näkemään sitä, minkä äärestä heidän miehiään ei saa kotona revittyä millään.
Sotšiin on rakennettu kaksi olympia-aluetta, jotka ovat Adlerissa rannalla ja Krasnaja Poljanassa vuorilla. Ranta-alueella on upeita stadioneja ja jäähallit Fišt, Iceberg ja Šaiba. Adleriin on rakennettu myös Veliki Ustjugissa asuvan Pakkasukon väliaikainen residenssi sekä konserttilavoja. Siellä on valtava olympiasoihtu, joka näkyy kaikkialle kaupunkiin. Olympiapuistossa on aloitettu myös Venäjän Disneylandin rakennustyöt. Nyt valmiina on jo muutama huvipuistolaite, kaunis hotelli, joka on Lumikin linnan näköinen. Linnahan on jokaisen Disneylandin tunnusmerkki. Puistossa komeilevat vihreät palmut, ja sen ympärillä kohoavat vuorten lumivalkeat huiput.
Korkealle vuoristoon, Krasnaja Poljanaan on rakennettu hiihto- ja ampumahiihtokeskukset, hyppyrimäet ja kelkkamäet.
Varasimme kaksi päivää siihen, että kävelimme Sotšin keskustassa ja muodikkaissa Krasnaja Poljanan ja Roza Hutorin hiihtokeskuksissa. Sotši on hurjan kaunis kaupunki, ja helmikuu oli siinä mielessä hyvä aika käynnille, että silloin ei ole uuvuttavaa hellettä, ja on varsin miellyttävää kävellä palmujen reunustamilla kaduilla ja istua merenrannan katuravintoloissa antaen auringon paistaa kasvoille.
Kaduilla oli turisteja kaikista maailman maista. Muutamissa paikoissa kaupungilla oli konserttilavoja. Sotšin keskustassa, Adlerissa ja hiihtokeskuksissa tuli jatkuvasti vastaan sinisiin vaatteisiin pukeutuneita vapaaehtoisia. Heidän tehtävänään oli auttaa Olympialaisten vieraita. Yleisin kysymys heille oli se, miten ja millä kaupungissa pääsee liikkumaan paikasta toiseen. Joka puolella oli päivystäviä poliiseja ja liikennepoliiseja. Järjestyksenpidossa auttoivat myös kasakat, jotka toivat Sotšiin omaa erityistä kansallisväriään. Jotkut heistä jopa suostuivat mielellä valokuvattaviksi halukkaiden kanssa.
Krasnaja Poljanan ja Roza Hutorin kylät ovat ihan uskomattoman hienoja! Olin tietenkin kuullut niistä ja nähnyt jotain televisiosta, mutta kaiken kauneuden näkeminen omin silmin oli ihan eri juttu. Roza Hutorin keskustaan oli asennettu suuret näytöt, joilta pystyi seuraamaan kisoja, sekä konserttilava, jonka luona vieraita tervehtivät olympiamaskotit. Vuoristokohteisiin pääsee Suur-Sotšin ranta-alueelta olympia-expressillä.
Jutun seuraava osa julkaistaan pian, siinä päästään seuraamaan itse kisoja.
Ilona Lipatova
Kirjoittaja on kuopiolaistunut, Pitkärannasta kotoisin oleva toimittaja
Teksti on suomennos venäjän kielestä
