Jutun ykkösosan voit lukea täältä.
Päätimme loppujen lopuksi katsoa joitakin kisoja koko perheen voimin. Täällä tapahtumien keskipisteessä on mahdotonta olla heittäytymättä yleiseen tunnelmaan. Kun kaikki ympärilläsi puhuvat vain siitä, kuka on käynyt missäkin ja minne on vielä menossa, niin tahtomattaankin alkaa haluta nähdä urheilua, olenhan tullut Olympialaisiin! Onnistuimme saamaan liput Suomi-Norja-jääkiekko-otteluun.
Näin elämäni ensimmäistä kertaa jääkiekkoa ”livenä”. Mieheni olikin kertonut minulle jo aiemmin, että todellisuudessa ottelu on jotain ihan muuta, kuin televisiossa: katsojat eivät ehdi seurata ollenkaan sitä, mitä jäällä tapahtuu. Tämä olikin totta, katsomossa kannattajilla oli paljon muuta tekemistä: tehdä aaltoja, seurata kameraa, jotta olisivat päässeet kuvaan, kytätä oikeaa hetkeä vilkuttaa kuvaajalle, tanssia, kirkua, puhaltaa torveen ja viheltää. Jotkut katsojat eivät muuta tehneetkään, kuin juoksivat pitkin salia ja poseerasivat kameralle, tai tanssivat karhu- tai leopardimaskotin kanssa. Kaiken tämän kiinnittäessä huomioni, en aina tajunnut, mitä pelissä tapahtuu. Televisiossa kommentaattori selittää asiat, mutta katsomossa on ymmärrettävä asiat itse. Yksi nainen kysyi juuri pari minuuttia ennen ottelun loppua, että kummankovärisissä paidoissa Suomi pelaa. Vieressäni istui perhe, joka oli ensimmäistä kertaa katsomassa peliä paikanpäällä. Pelin loppua kohti sekä lapsi että jopa äiti alkoivat päästä perille tapahtumista ja vähitellen huutaa kannustushuutoja.
Jouduin vielä itse huomaamaan, miten raskas on penkkiurheilijan osa! Onnistuimme ostamaan kalliit liput toisilta katsojilta miesten ampumahiihdon yhteislähtöön koko perheelle. Vuorilla käytäviin kisoihin piti mennä kaupungista neljä–viisi tuntia linja-autolla, paikallisjunalla ja vielä nousta gondolihissillä. Mutta vuorillepa laskeutui sakea sumu, ja kisoja siirrettiin ensin tunnilla, sitten kokonaan seuraavaksi päiväksi klo 10.30. Kisojen peruminen on helpotus vain televisionkatsojille, kun isä viimeinkin päästää muut perheenjäsenet tv:n ääreen. Mutta oikeasti se on tosi harmi. Meillä oli edessämme pitkä paluumatka, johon tuli lisäksi tunnin ryysis hissille ja tunti siihen, kun etsimme uudet ostajat lipuillemme. Sama rumba seuraavana päivänä ei houkuttanut. Lippujen hinnan voi toki saada takaisin, mutta siihen olisi pitänyt kirjoittaa hakemus, joita otettiin vastaan vain tietyillä lippukassoilla. Joten jos haluat saada lipun hinnan takaisin, joudut tuhlaamaan vähintään puolet seuraavasta päivästä proseduuriin. Onneksi onnistuimme myymään lippumme samoin, kuin olimme ne itse hankkineet, eli lipunmyynnin luona oli halukkaita ostajia. Kyllä minun kävi sitten sääliksi näitä ostajia ja muita kisakatsojia, jotka olivat heränneet seuraavana aamuna neljän–viiden aikaan lähteäkseen vuorille, ja kisat siirrettiin taas, tällä kertaa illaksi! Luulenpa, että vain kaikista uskollisimmat ampumahiihtofanit pystyvät sietämään tällaiset koettelemukset.
Lohdutimme itseämme sillä, että saimme nähdä vuoret. Lapset pääsivät ensimmäistä kertaa hissillä pilvien ylle. Ehdimme myös sukeltaa katsomon tunnelmaan: musiikkiin, rumpaleiden ja akrobaattien esityksiin, tanssiin ja innokkaiden katsojien iloon. Ja matkan varrella ehdimme vielä antaa haastattelun televisioon.
Mieheni ehti vielä samana päivänä katsomaan miesten maastohiihtoviestiä, joten olin iloinen, että edes hänelle jäi iloinen ja tyytyväinen mieli. Kisa oli loistava, Venäjä sai hopeaa. Ja Jura kannusti niin kovasti, että sai aktiivisimman katsojan palkinnon. Hän sai pääsyn VIP-alueelle palkintojenjakoseremoniaan Olympiapuistossa, minne hän lähti yhdessä poikamme kanssa.
Urheilun juhlan lisäksi Sotšissa oli samaan aikaan Kulttuuriolympialaiset: kansainvälinen taidefestivaali, balettitanssijoiden esityksiä, näyttelyitä sekä pop- ja rock-tähtien keikkoja. Mutta ihan mahdotonta olisi ollut ehtiä joka paikkaan.
On vaikea sanoa, miten elämä Sotšissa muuttuu Olympialaisten jälkeen. Miten Olympialaisia varten rakennettuja rakennuksia käytetään ja kasvaako talvimatkailu alueelle. Toivon, että maailma kuitenkin oppi paljon uutta Venäjästä ja sai hyvän mahdollisuuden nähdä nyky-Venäjää, värikästä ja monipuolista.
Ilona Lipatova
Kirjoittaja on kuopiolaistunut, Pitkärannasta kotoisin oleva toimittaja
Teksti on suomennos venäjän kielestä
