Tämä oli Katjušan ensimmäinen esityskerta, mutta pian laulu kiiri ympäri Neuvostoliiton ja kahden sotavuoden kuluttua se nousi hitiksi myös Suomessa.
Vähäisiä muutoksia lauluun toki tarvittiin. Katjuša oli nyt Karjalan Katjuusa ja maisemaa sulostuttivat suomalaisille mieluisat kasvit.
”Kauniisti kukkii syreenit ja ruusut. Tuoksuu tuomi joen rannalla. Joen rannalla kaunis Katjuusa, joen korkealla rannalla”, meikäläiset täysin palkein päästelivät.
Alkuperäisissä sanoissa ei mainita kuitenkaan syreeneitä, ruusuja tai tuomia – jotka kukkivat sitä paitsi eri aikoihin – vaan kaihoisaa tunnelmaa luovat jabloni i gruši, omena- ja päärynäpuut.
On helppo ymmärtää, miksi sanoittaja Sauvo Puhtila hylkäsi talvenarkuuttaan harvinaiset päärynät, mutta omenoita meillä kasvaa Oulun korkeudella saakka ja Kuningas Kristofferin maanlain suomennoksessa (1548) mainittiin jo omenavarkaatkin.
Puhtilan karjalaiseen Katjuusaan omenapuut olisivat sopineet hyvin, sillä Kannaksella ja Inkerinmaalla, Venäjän vaikutusalueella, rehevöi uuden ajan alusta lähtien omenatarhoja ja myöhemmin Käkisalmi tunnettiin kukkivien omenapuiden kaupunkina.
Käkisalmen omenapuut olivat kotoisin Pietarista, mistä rahdattiin 1800-luvun mittaan taimia ja siemeniä itäiseen ja läntiseen Suomeen. Vanhoissa suomalaistarhoissa – keisariajan elävissä muistomerkeissä – kasvaakin kymmeniä venäläisiä lajikkeita.
Täällä kotokulmilla, Hyvinkään Kasöörinmäellä, tapahtui 1870-luvun lopulla niin, että siirtolaisasiamies Matti Snygg kylvi maahan Harlamovskin siemenen ja käynnisti prosessin, jonka tuloksena oli kauniin punaviirullisia omenoita.
Valtion pomologi August Heickell tutki asemakylän suurenmoisia hedelmiä ja antoi uudelle lajikkeelle nimen Snygg.
Kasöörinmäen rinteessä harmaantuu kaksi alkuperäistä puuta, mutta Hyvinkään taidemuseon seinustalla kulkee kokonainen omenapuukuja, venäläishenkinen jäänne tai peräti pyhäinjäännös VR:n keskustaimistosta.
Vaikka maallikko ei kuhmuraisia puita toisistaan erota, jotkut niistä ovat Antonovkia, jotkut Astrakaaneja ja jotkut Venäjältä yhtä lailla tuotuja Sokerimironeita.
Kolmannessa kohteessa, Parantolan puistossa, kasvaa siperialaisia koristeomenapuita ja ikivanhoja tarhaomenapuita, joista on tunnistettu yksi lajike, Tartossa venäläisaikaan jalostettu Tsaarin kilpi.
Omenapuut ovat kuuluneet kiinteästi venäläiseen huvilamiljööseen ja myös venäläiseen kirjallisuuteen.
Myöhempi nobelisti Ivan Bunin laati Antonovkille, suosituille kansanomenoille, oodin, mutta Aleksandr Kuprinia tekele – Antonovskie jabloki – ärsytti ja hän parodioi sitä sepittämällä ylistyslaulun sienipiirakoille.
”Siell’ on kauan jo kukkineet omenapuut, siell’ on siintävät seljät ja salmien suut”, V. A. Koskenniemi tahollaan herkisteli ja osoitti, että omenoista saattoi runoilla myös suomeksi, mitä Sauvo Puhtila ehkä epäili.
Tietokirjailijoista on syytä mainita venäläistaustainen Alexandra Smirnoff, joka asui kreivitär Helena Steven-Steinheilin kasvattina ja seuraneitinä Saarelan kartanossa lähellä Viipuria ja ihastui siellä ylelliseen hedelmätarhaan.
Alexandrasta tuli venäläisten omenalajikkeiden erikoistuntija: hän julkaisi useita tutkimuksia ja perusti Kaswitarha-lehden. Uutterasta pomologin urastaan Alexandra sai valtioneläkkeen ja VR:ltä nipun ilmaislippuja.
