Venäjälle vaihtoon lähtemistä harkitsevia haluan kannustaa matkustamaan rohkeasti venäjän rajaseuduille, tiettymättömien taipaleiden ja pitkien rautatiekilometrien päähän. Pois pääkaupunkien, Pietarin ja Moskovan huminasta. Uskon, että näissä pikkukaupungeissa ja kylissä rohkea ja silmät auki pitävä seikkailija voi löytää sellaisia asioita, jotka hautautuvat suurkaupunkien ihmis- ja tapahtumatulvaan.
Oman vaihtoaikani suoritin Arkangelissa, Pohjois-Venäjällä syksyllä 2009. Kohdetta valitessani sain venäjän opettajaltani hyvän neuvon: “Mene mihin tahansa muualle paitsi Pietariin, siellä on liikaa suomalaisia.” Tarkoitukseni kun oli vahvistaa venäjäntaitoani shokkihoidolla. Ja todellakin, aikamoinen kuuri se olikin. Olin kuullut tarpeeksi niistä vaihto-opiskelukausista, missä aikaa vietetään muiden ulkomaalaisten tai oman kansallisuuden kanssa, ja kosketus paikalliseen kulttuuriin ja väestöön jää ohueksi. Arkangelissa en moneen vaihto-opiskelijaan, tai edes moneen ulkomaalaiseen törmännyt. Yhteensä meitä oli vain 7 norjalaista kurssiakaveria, 2 puolalaista ja yksi suomalainen vaihto-opettaja. Erikoista ryhmällemme oli se, että kaikille lopulta muodostui omat, erilliset, venäläiset kaveripiirit.
Kaupungissa, jossa jokainen ulkomaalainen on tapaus, sain nauttia aika paljon ulkomaalaisuuden mukanaan tuomasta huomiosta. Eräs lukiolaistyttö johon tutustuin, kertoi minulle ujosti “Olet ensimmäinen ulkomaalainen jonka olen tavannut.” Tavallaan yllättävää oli myös se, että länsimaalainen maailma tuntui todella olevan kauempana kuin vaikkapa Pietarissa. Esimerkiksi edes kaikki ikäiseni nuoret eivät osanneet englantia rock-lyriikoiden kliseitä enempää. Venäjän puhuminen oli siis pakollista. Joka oli tietenkin loistavaa minun näkökulmastani, välillä vaikeaa, mutta antoisaa. Vaihtoaikani loppupuolella eräs ystävä sanoi mitä kauneimman kohteliasuuden: “Kun saavuit, puheestasi ei ymmärtänyt paljon mitään, nyt ymmärrämme jo mitä yrität sanoa.” Edistystä oli siis tapahtunut. Vaikka aluksi oli itsellekin järkytys, miten huonosti kieltä osasin kahden vuoden venäjän kursseista huolimatta.
Alkuun auttoi tutorikseni asetettu suomenkielenopiskelija Dasha. Hänen kauttaan tutustuin moniin loistaviin persooniin ja sain kokea paljon sellaista mistä on jäänyt loistavia muistoja: monet pitkät illat venäläisten ystävien kanssa keikoilla musiikkiklubi Kolesossa, vierailut ystävien koteihin, juhlat paikallisella moottoripyöräklubilla, seikkalut keisarinajan puutaloalueilla, päivä- ja yökävelyt kaupungilla, elokuvakerhot, kesämökki, autoajelut, venäläiset diskot ja paljon muuta. Oli todella ihana huomata, miten hyvin venäläinen ystäväpiiri otti minut vastaan ja piti huolta. Opin, että kunhan vain pääsee yli enimmästä suomalaisesta juroudesta ja ujoudesta, kavereita saa aina.
Monet haaveileivat vaihto-opiskelusta jossakin lämpimässä ja eksoottisessa paikassa. Mutta venäjässä on oma kiehtova eksotiikkansa, ja lämpö löytyy ihmisistä. Viime kesänä matkustin takaisin Arkangeliin lomalle, ja tuntui, kuin en olisi poissa ollutkaan.
Norjalainen Barents Observer kirjoitti vastikään vaihto-opiskelijoiden kokemuksista Arkangelissa. Sieltä löytyy myös omia, ja vaihtokavereideni kaihoisia muisteluksia ikimuistoisesta vaihto-opiskeluajasta.
Barents Observerin juttu (englanniksi)
http://barentsobserver.com/en/society/arkhangelsk-attracts-foreign-students
Sama käännettynä venäjäksi
http://inosmi.ru/europe/20120507/191689521.html
Oma vaihtoaikainen valokuvablogialbumini jossa lisää kuvia ja pikku tarinoita:
https://picasaweb.google.com/kamelerontti/Arkangeli?authuser=0&authkey=Gv1sRgCL3ovvqk_rmOgwE&feat=directlink
Kaisa Vainio
Kirjoittaja opiskelee kulttuuriantropologiaa Oulun Yliopistossa sekä Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimusta VIE-maisterikouluverkostossa, pyrkii pääsemään perille siitä mystisestä “venäläisestä kansanluonteesta” ja matkustaa mielellään venäjän syrjäisiin kolkkiin katsomaan, miltä elämä siellä näyttää.
