Englannin pääministeri Neville Chamberlain (1869-1940) palasi kotimaahansa huiskutellen paperia, jonka piti taata rauha heidän eliniäkseen., ”peace for our time”. Jälkiviisaasti voisi sanoa, että jos pääministeri olisi puhunut yksikössä, olisi julistus pitänyt melkein paikkansa. Syöpä vei Chamberlainin 1940. Euroopassa sen sijaan roihusi toiseksi maailmansodaksi kutsuttu ennen näkemätön teurastus, jonka sivutuotteena sikisi – ei ehkä mittaluokaltaan, mutta systemaattisuudeltaan – ennen näkemätön kansanmurhateollisuus, holocaust. Noin kuusi miljoonaa juutalaista murhattiin. Kaikkiaan tapettiin ehkä 19 miljoonaa systeemiin sopimatonta tai sitä vastustavaa ihmistä. Toisessa maailmansodassa menehtyi noin 62 miljoonaa ihmistä. Valtakunnankansleri Adolf Hitler (1889-1945) oli niitä miehiä, jotka helposti ottivat kaikki tekemänsä lupaukset ja sopimukset uudelleentarkastelun kohteeksi ja hylkäsi ne, mikäli ne haittasivat hänen suunnitelmiaan.
Materiaalisessa suhteessa eivät asiat olleet kovinkaan paljoa paremmalla tolalla, sillä totaalinen sota oli hävittänyt Eurooppaa melkein yhtä totaalisesti kuin 30-vuotinen sota 1618-1648. Tuona aikakauden raakuudet ja uhrit ovat jääneet enemmän historian hämärään, mutta osansa rähinään toivat myös suomalaiset Hakkapeliitat, jotka osasivat hekin tehdä niin sanoaksemme selvää jälkeä. Taustalla oli katolisten ja protestanttien välinen kiistely. Outoa, vaikka molempien kirkkokuntien päähenkilö Jeesus (0-33) opettikin lähimmäisenrakkautta ja kehoitti tekemään muille vain sitä, mitä itselleenkin toivoisi tehtävän.
Oikeastaan tällaisia sotakertomuksia voisi jatkaa ensyklopedian verran, mutta kuvaavammin asian voisi ehkä esittää niin, että kaikkien eurooppalaisten peltojen ja metsien kätköissä on edelleen sotavainajien luustoa ja jokaisen joen, järven ja meren pohjasta löytyy uponneita sota-aluksia sekä niiden miehistöjen jäänteitä.
Ilahduttavaa kyllä, kaikki sodat ovat aina jossakin vaiheessa päättyneet, mutta valitettavasti uusille sodille on aina lopulta löytynyt jokin tekosyy. Outoa sekin, kun suuri osa niin sanotuista tavallisista ihmisistä kuitenkin haluaisi elää elämäänsä kaikessa rauhassa. Silti yhteiskuntien murroksissa ja yleensä taloudellisten katastrofien seurauksena viha on aina alkanut etsiä kohdettaan. Kaikupohjaa on ollut helppoa löytää kurjistuneesta väestöstä tai yleensä ihmisistä, joiden tulevaisuuden usko on huono, mutta huoli toimeentulosta suuri.
Tällaisia itsestäänselvyyksiä on tietenkin turhanpäiväistä sivistyneelle ja valistuneelle lukijakunnalle ladella. Emmekä me toisaalta ole mitään median kristuksia, jotka kykenisivät ottamaan maailman syntejä niskoillemme. Maailma on jo tulessa ja sota sen kun eskaloituu, sanokaa minun sanoneen. Pahin on vielä edessä. Lyövätkö liekit meihin saakka, niin se on epävarmaa ja uskallan sanoa, että epätodennäköistä. Tätä en perusta toiveisiin tai lukijoita rauhoittavaan lässyttämiseen, vaan Suomen tekemiin sotilassopimuksiin. Armeijamme on kunnossa ja littolaisemme on merkittävä. Lisäksi sen intresseissä on turvata omat arktisen alueen intressinsä. Olemme puolemme valinneet ja maaperällämme tulee olemaan vieraiden maiden joukkoja joka tapauksessa. Nyt olemme itse tehneet asiassa valintamme.
”Käypä tänne, emme pelkää! Oothan meille vanha tuttu, puuhkalakki, karvanuttu. Tääll´ on myöskin kiltit lapset, kirkassilmät, silkohapset.” Legendaarinen HeSarin pilaprofessori Kari Suomalainen (1920-1999) hiukan muunteli sanoja ulkopolitiikan intrigeitä 1970-luvulla paremmin kuvaavaksi: ”Käypä tänne emme pelkää, isoveli antaa selkään.”
Molempi parempi. Mehän olemme tavanneet olla aina tilanteesta vaarin ottavia mallioppilaita liitossa kuin liitossa. Olemme osanneet sopeutua ja olleet aika-ajoin valtioviisaitakin. Jälkeenpäin olemme voineet päivitellä alttiuksiamme pyllistellä herrojen kanssa marjassa, mutta aina olemme selvinneet, vaikka on vähän pitänyt kumarrellakin. Ja historia toistaa itseään; onneksi ja valitettavasti. Siksi olisi valtioviisasta nytkin ryhtyä pohtimaan aikanaan koittavaa ja pelottavaa rauhan aikaa. Miten silloin suut pannaan ja kuinka toimitaan?
On surullista huomata, miten vähän enää on venäjän kielen osaamista saatikaan Venäjän tuntemusta. Yleisradion Moskovan-kirjeenvaihtaja Heikki Heiskanen on mieltä ylentävä ilmestys aina ruutuun ilmestyessään, mutta näitä heiskasia tarvitaan ehdottomasti lisää. Tarvitaan osaajia, jotka pitävät meidät kotiseudun olijat ajan tasalla, mutta tarvitaan myös tutkijoita ja tulkitsijoita. Erikseen tarvitaan myös niitä kulttuurin ja talouden osaajia, jotka säilyttävät kontaktipintaa naapuriin.
Nyt on vaarana muodostua tilanne, jossa Venäjän suhteita arvioivat sotilaspoliittiset analyytikot tai rumasti sanottuna, mutta kuitenkin kuitenkin itseään V. I. Leniniä (1879-1924) siteeraten, ”hyödylliset idiootit”. Nämä kaksi ääripäätä joko tarkastelevat Venäjää ja venäläisiä sotilaallisena uhkana tai kritiikittömästi vanhaan aikakuplaansa jumittuneina perässähiihtäjinä.
Koska toimiva ja aikaansaava diplomatia tarvitsee työvälineekseen analyyttistä tietoa ja kontakteja, näen erityisesti suomalaisen journalismin olevan tässä suhteessa täysin avainasemassa. Suomalaisten toimittajien osaamisella ja koulutuksella voidaan rakentaa uudelleen niitä asiallisia, kultturellisia ja taloudellisia siltoja ja kontakteja, jotka nyt näyttävät iäksi romuttuneen.
Tämäkin sota päättyy joskus, mutta sitä pelottavampi haaste on edessämme: kykenemmekö lopulta toimimaan sellaisten yhteyksien rakentajina, että rauha ei ala hautoa taas uutta sotatilaa vuosien tai vuosikymmenien kuluttua?
Toisen maailmansodan kauheuksienkin jälkeen kyettiin rakentamaan uutta maailmaa, joskin kehkeytyi niin sanottu blokkijako ja kylmä sota. Pääasiassa mentiin eteenpäin, mutta noin puolet maanosaa juuttui diktatuuriin. Siitäkin selvittiin hivuttamalla ja ennen kaikkea siksi, että tiedon kulku syövytti rautaesiripun paksuimmatkin panssarit. Ihmiset alkoivat tiedostaa maailman todellisuuden propagandan valheista huolimatta. Syntyi kontakteja, jotka herättivät ihmisiä molemmissa ilmansuunnissa, niin idässä kuin lännessä.
Kyynikko voi kuitata tämän toteamalla, että sotia ja tyranniaa on aina ollut ja on aina oleva, mutta se on hengen velttoutta. Ihmiskunnan tietoisuus ja ymmärrys on historian aikana kasvanut ja – uskokaapa huviksenne – maailma on monin mittarein myös tullut paremmaksi. Siksi rauhaankin kannattaa yhä uudelleen ja uudelleen panostaa ja koettaa korjata sitä, mikä nyt särjetään. Kaikesta huolimatta. Se on vapaan tiedon välityksen ammattilaisten suuriarvoinen tehtävä tässä elämässämme.
Jaakko Ojanne
