Suomi, Viro ja
Venäjän sukukansat
Suomalaisten suhteiden hoitaminen Venäjällä asuviin kielisukulaisiin on ollut vaikeaa Venäjän Ukrainaan aloittaman hyökkäyksen vuoksi. Aikaisemminkaan kontaktit eivät olleet kovin tiheitä, koska neuvostoaikana niiden hoitaminen oli lähes mahdotonta. Perinteitä suhteille kuitenkin on. Suomalaisia innokkaita sukukansatutkijoita 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa olivat M.A. Castren ja Kai Donner.
Virolaisilla oli toisen maailmansodan jälkeen kuitenkin mahdollisuus käydä sekä lähimpien kielisukulaisten, vatjalaisten ja inkerikkojen että kaukaisimpien hantien ja mansien luona. Viron korkeakoulut, varsinkin Tarton yliopisto ja Tallinnan taidekorkeakoulu ottivat ainakin 1960-luvulta alkaen oppilaita myös Venäjältä. Neuvosto-Viron sukukansakontaktit ovat jatkuneet ja nyt Virossa asuu myös monia Venäjän sukukansojen edustajia pysyvästi.
”Oikea suomalainen”
Minun ensimmäinen tapaamiseni Venäjän sukukansan edustajan kanssa oli vuonna 1967 Tartossa oloissa, joihin liittyi myös hauskoja piirteitä. Matkustin Tallinnan radion suomenkielisten lähetysten toimittajana Tarttoon haastattelemaan kuuluisaa professoria Paul Aristea. Ongelmana oli majapaikan järjestäminen, sillä ulkomaalaisten yöpymiset olivat Tartossa tuolloin lähes täysin kiellettyjä. Syynä oli kaupungin liepeillä sijainnut suuri sotilaslentokenttä.
Radiossa keksittiin kuitenkin, että voisin majoittua yliopiston asuntolassa ja pujahtaa sisälle radiotalon lupalappua näyttämällä. Piti vain järjestää, että pääsen nukkumaan jonkun radion toimittajan tuttavan huoneeseen. Näin tehtiin ja ystävieni mukana astuin myöhään illalla sisään asuntolaan vartijamummon huomaamatta, ettei lupalappu ollut yliopistolta. Oli sovittu, että yöpyisin erään mordvalaisen opiskelijan vieraana hänen huoneessaan.
Seuraavana aamuna tapasin professori Paul Aristen, joka heti ilmoitti hymyssä suin tietävänsä, kenen luona yövyin. Tämä opiskelija oli aamulla juossut Aristen luo ja kertonut innoissaan: Professori, professori! minä nukuin viime yönä samassa huoneessa oikean suomalaisen kanssa. Hänelle se oli mieliinpainuva juttu.
Yhteinen kieli
Kymmeniä vuosia myöhemmin, vuonna 1999 sattui toinen mielenkiintoinen tapaus suomaisugrilaisten kanssa. Koska Venäjällä silloin saattoi ulkomaalainen toimittaja matkustella melko vapaasti, suunnittelin matkaa Viron itäpuolelle vatjalaisten asuinalueille. Tiesin, että Tarton yliopiston opiskelijaryhmä tekee sinne kesällä opintomatkan ja otin yhteyttä ryhmän johtajaan Heinike Heinsoohon päästäkseni mukaan. Se järjestyi. Matkustin Leningradin läänin Kingiseppin kaupunkiin, jossa oli sovittu tapaaminen. Sieltä mentiin vielä muutama kymmen kilometriä pohjoiseen Jogoperan (Joenperän) kylään, jossa asui vielä monia vatjalaisperheitä. Majoituimme kesällä tyhjänä olevaan kouluun.
Mukana tarttolaisessa ryhmässä oli virolaisten lisäksi japanilainen suomalaisugrilaisten kielten professori ja bulgarialainen jatko-opiskelija. Me kolme olimme autonkuljettajan lisäksi ryhmän ainoat miehet ja majoituimme samaan luokkahuoneeseen. Ensimmäinen kysymys oli, mitä kieltä käytämme keskusteluissamme, ettei siitä tulisi kovin sekakielistä. Kaikki eivät osanneet englantia, eivätkä kaikki venäjää. Suomea ja viroa osasimme kaikki. Valitsimme yhteiseksi kieleksi viron, koska se oli kaikille vieras kieli. Tavoittelimme tasa-arvoa.
Kun ryhmänjohtaja pistäytyi huoneessamme, hän ihmetteli, että japanilainen, bulgarialainen ja suomalainen puhuvat keskenään viroa. Totesimme pientä ylpeyttä rinnoissamme, että viro on erinomainen kansainvälisen kanssakäymisen kieli.
Viimeiset vatjalaiset
Matka Tarton yliopiston ryhmän kanssa vatjalaisten ja inkerikkojen asuinseuduille oli minulle työmatka, jonka jälkeen piti lukijoille kertoa, millaista näiden pienten kansojen luona oli. Koska tästä matkasta on kulunut jo yli 20 vuotta, eivät haastattelemamme 70 – 80-vuotiaat ihmiset ilmeisesti enää ole elossa. Kokonaan Suomenlahden etelärannikko ei kuitenkaan ole suomensukuisista tyhjentynyt.
Kirjoitin tuolloin, että ennen vatjalaisia oli koko Joenperän kylä täynnä, muisteli Ljola Tshykalo, joka silloin oli 73-vuotias. Venäläisiä oli vähän. Sitten rakennettiin tehtaita ja rajavartijat tulivat. Nyt vanhoja vatjalaisia kuolee joka vuosi, eikä viimeisillä vatjalaisilla ole edes juttukumppaneita. Onneksi viime vuosina on ilmaantunut näille seuduille nuorempia, jotka haluavat säilyttää oman kielensä, vaikka eivät sitä lapsena puhuneetkaan. Kun kesällä 1999 kävin Jogoperän kylässä, suosittu sanonta vatjalaisten keskuudessaan oli: Ma ja pud leväd, meid eb le – Maa ja puut jäävät mutta meitä ei enää ole.
Samoissa kylissä vatjalaisten kanssa asui myös inkerikkoja. Vatjan kieli ja inkerikkojen puhuma izhorin kieli ovat jo osittain sekoittuneet keskenään mutta eron kuulee selvästi suomalainenkin. Izhorin kieli on lähempänä suomea. Se muistuttaa paljon karjalan murretta. Sieltä inkerikot ovat lähtöisinkin. Vatjan kieltäkin suomalainen ymmärtää mutta se on jo lähempänä viron kieltä.
Vatjalaiset ja inkerikot eivät yleensä käytä itsestään oman kansansa nimiä. Mutta kun joenperäläiseltä kysyy, pajattaako hän vai läkkää, ero selviää. Vatjalaiset pajattavat, inkerikot läkkäävät. Tarttolainen opiskelijaryhmä kävi inkerikko Lena Gavrilovan luona. Hän oli silloin jo 82-vuotias ja muisteli pirteänä nuoruuttaan. Nuorena naisena hän kävi miesten kanssa merellä kalassa ja teki kaikkia maataloustöitä. Myöhemmin hän ansaitsi rahaa meijerissä.
Lena muisteli, että lapsena leikittiin puissa kiipeilemällä ja katon päällä juoksemalla. Leikkikaluja oli vähän, eikä aikaa leikkimiseen lainkaan. Lasten piti auttaa kaikissa kotitöissä. Hauskaakin sentään pidettiin. Kylän tytöt ja pojat kokoontuivat sillalle tanssimaan ja laulamaan. Leenan silmät kirkastuvat, kun hän muistelee näitä aikoja. Vanhan ajan juhlista hän muistaa erityisesti Miikkulan päivän. Silloin laitettiin olutta, juotiin viinaa, laulettiin ja tanssittiin.
Sukukielimatka Viroon
Nämä muistot tulivat mieleeni, kun aloitimme Tampereen Suomi-Venäjä-seurassa valmistella Viroon matkaa, jonka päätarkoituksena on lisätä tietoamme Venäjällä asuvista kielisukulaisistamme. Virossa tapaamme sinne Venäjältä muuttaneita sukulaisiamme, ainakin marilaisia ja udmurtteja. Siellä pääsemme tutustumaan myös laajemmin suomalaisugrilaiseen kulttuuriin, varsinkin musiikkiin, kun vierailemme Tallinnan musiikkiviikon suomalais-ugrilaisessa konsertissa.
Matka on erikoinen siinä mielessä, että virolaisten avustuksella pääsemme viettämään yhteistä aikaa Venäjän kielisukulaistemme kanssa, joiden kotiseuduille ei tällä hetkellä ole mahdollista matkustaa. Onhan Suomi-Venäjä-seuran yksi päätavoitteita tutustua Venäjällä asuviin sukulaisiimme. Tähän tämä seuran 80-vuotisjuhliin liittyvä matka keskittyy.
Matka on siis täysin uniikki. Tällainen mahdollisuus toteutuu nykyoloissa vain harvoin. Siksi odotamme innokasta osallistumista. Ennakkoilmoittautuminen on alkanut. Sen voi tehdä sähköpostilla tampereen.svs@gmail.com. 15. tammikuuta 2024 asti. Matkan alustava hinta on kahden hengen huoneessa 480 euroa.
Elävät ja uhanalaiset kielet
Venäjällä asuvat suomalais-ugrilaiset kansat voidaan jakaa ryhmiin kielen perusteella mutta myös esimerkiksi elävien ja uhanalaisten kielten puhujiin. Vaikka elävienkin kielten käyttäjien määrä vähenee, osa kielistä on selvästi uhanalaisia. Näitä uhanalaisia kieliä ovat ainakin Suomenlahden etelärannalla asuvat vatjalaiset ja inkerikot. Myös Kuolan niemimaalla asuvat Venäjän saamelaiset ja Taimyrin niemimaalla asuvat nganasanit ja enetsit ovat vaarassa kuolla sukupuuttoon.
Suuremmista kielistä erityistä huolta herättävät mordvalaiset, jotka jakautuvat erzän ja moksan kielen puhujiin. Heitä oli vielä hiljattain yli miljoona mutta määrä on nopeasti kutistunut. Ne kansat, jotka ovat hajautuneet laajalle monikieliselle alueelle, ovat erityisessä vaarassa. Kaupungistuminen ja pienten kansojen äidinkielen opetuksen väheneminen kouluissa vaikuttavat myös kielteisesti.
Tallinnassa asuu aika suuri marilaisten ja udmurttien vähemmistö, jonka jäseniä huhtikuun matkallamme tapaamme. Heidän värikkäät kansallispukunsa ja kauniit laulunsa ovat matkamme kohokohta. Siksi tälle ”sukulaismatkalle” kannattaa tulla mukaan.
Pekka Lehtonen
