Taimyr – poron jälkien maa?
Viime vuoden lokakuussa Suomea ihastutti nganasan-kansan folklore-ryhmä Dentedie (Revontulet). Kuusihenkinen nganasaninkielistä musiikkia ja perinnettä esittävä yhtye esiintyi Helsingissä, Tampereella ja Oulussa. Musiikin lisäksi puhetta riitti kielen tilanteesta, elinkeinoista ja kulttuurista.
Kiertue oli onnistunut ja maaliskuussa seuraan tuli vastakutsu Taimyrille Dudinkan kaupunkiin osallistumaan arktiseen ”Profi 2019” – tapahtumaan 3.-5.4.2019. Pääosassa olivat ArcticSkills-kilpailut, joissa kisattiin muun muassa perinnekäsitöissä,luun- ja sarven veistossa sekä poronhoitotaidoissa. Kilpailujen lisäksi järjestettiin asiantuntijakonferenssi, jossa keskustellaan esimerkiksi alkuperäiskansojen kielten tilanteesta. Vuosi 2019 on YK:n julistama alkuperäiskansojen kielten vuosi ja se näyttää olevan huomioitu ohjelmassa. Taimyrilla puhutaan viittä pientä alkuperäiskieltä: etäisesti suomensukuisia samojedikieliä nenetsiä, enetsiä ja nganasania sekä turkkilaiskieli dolgaania ja tunguusi-mongolislaisen ryhmän evenkiä.
Itse lähdin Taimyrille kertomaan Suomi-Venäjä-Seuran menneistä ja tulevista sukukansaprojekteista. Vuonna 2016 päättyneissä suurissa projekteissa ”Kansalaisjärjestöt suomalais-ugrilaisia kieliä ja kulttuureja säilyttämässä” sekä ”Suomalais-ugrilaisia kielet varhaiskasvatuksessa” oli osallistujia myös Taimyrilta. Jälkimmäisessä hankkeessa syntyi nganasanin kielen kielipesiä, jotka toimivat tänäkin päivänä Taimyrin sisämaan kylissä. Tällä hetkellä suomalais-ugrilaisuus näkyy Seurassa vahvimmin syksyisin Suomessa järjestettävissä Sugrifesteissä. Tälle syksylle etsimme kilpailun kautta Venäjän suomalais-ugrilaisia sometähtiä kiertämään Suomea kouluihin ja tapahtumiin. Samoin haussa on musiikkiesiintyjä. Katsotaan, saadaanko tänä vuonna Taimyrinkin edustusta Suomeen.
Raportoin tässä blogissa Taimyrin matkasta. Kaksi päivää kului tien päällä ja kolme perillä. Minulle on kerrottu, että sana Taimyr tarkoittaisi nganasanin kielessä poronjälkien maata. Selvitetään samalla tämäkin asia.
Tie Taimyrille
Taimyrille ei mennä noin vain, vaan sinne meno on luvanvaraista. Normaalien passin ja viisumin lisäksi tarvitaan Venäjän turvallisuuspalvelu FSB:n erityislupa. Tapahtuman järjestäjä Taimyrin ammattikoulu haki luvan minulle toimitettuani passi- ja viisumikopiot sekä passin venäjännöksen. Minulle lupa tuli kahdessa viikossa, mutta muistan parin vuoden takaa, että Suomi-Venäjä-Seuran Hervannan osaston turistimatkalla Dudinkaan lupien saamiseen piti varata yli kuukausi.
Matkareittini kulki Helsingistä Moskovan kautta Norilskiin, josta on kuljetus Dudinkaan. Helsingistä lähdettäessä keli oli nollan tuntumassa, joten Moskovan kymmenen astetta ja auringonpaiste pääsivät yllättämään. Hiki pääsi nousemaan lentokenttäjunissa ja metrossa surffaillessa. Taksillakin olisi toki päässyt Sheremetjevolta Domodedovon lentoasemalle, mutta päätin mennä kaupungin läpi Moskova-tuntuman palauttamisen nimissä. Aeroekspress-junalla Belorusskin (Valko-Venäjän) asemalle ja siitä metron ympyrälinjaa Paveletskin asemalle. Siitä toisella aeroekspressillä Domodedovolle. Metro-matkalla tapahtui ensimmäinen Venäjän matkoille tyypillinen ventovieraan kanssa tutustuminen. Brjanskilainen eläkeläismies erehtyi kysymään minulta tietä asemarakennukseen. Huomattuaan, että olen vielä häntäkin enemmän pihalla, sukeutui lämmin keskustelu kotipaikoista, matkakohteista ja elämästä yleensä. Erotessamme aseman pihalla mies neuvoi minulle hyvä Hlebnitsa-leipäkaupan kulman takaa.
Vaikka yritin kuluttaa aikaa Moskovassa, Domodedovolle jäi vielä odoteltavaa ennen Norilskin koneen lähtöä klo 21.45. Ulkomaalaisen lähtöselvitykseen meni tavallista pidempään, kun Taimyrin erityislupaani tarkistettiin. Kunnossa oli. Lentokoneisiin rekisteröintiä oli hilpeä seurata. Asiakaspalvelija kiljui keskellä odotussalia matkustajien nimiä, joita odotettiin kiireesti lähtöportille. Kun nämä mattimyöhäiset lopulta ilmestyivät, asiakaspalvelija nuhteli tulijat äänekkäästi ja nimeltä mainiten satojen silmäparien edessä.
Lento Norilskiin kestää neljä tuntia. Aikaeron vuoksi perillä saapumisaika on kuitenkin kello kuusi aamulla.
Keskiviikko 3.4.
Uni ei ottanut tullakseen lentokoneessa. Alkumatka sujui jutellessa penkkinaapurien kanssa. Molemmat olivat norilskilaisia: Zhenja oli asunut Norilskissa koko 45-vuotisen elämänsä ja nuorempi kaveri taas oli kansallisuudeltaan kumykki ja saapunut töihin Norilskiin Kaukasukselta. Molemmat jaksoivat ihmetellä, miksi ulkomaalainen viitsii matkustaa Taimyrille. Juttelun aikana yötaivaan horisonttiin ilmestyi pikkuhiljaa vaalea raita, joka ensin kasvoi ja sai sitten aamuruskon punertavat sävyt. Kun laskeutuminen pilviverhon läpi alkoi, silmien eteen levittäytyi loputon lumiavaruus, jota satunnaiset mustat jokirotkot halkoivat.
Norilskin lentokenttä Alykel sijaitsee keskellä tyhjyyttä ja sieltä on vajaa viisikymmentä kilometriä niin Norilskiin kuin Dudinkaan. Alykel on alkuperäiskansojen kieltä (ilmeisestikin dolgaania) ja tarkoittaa kutakuinkin kuolleita vesiä. Paikalliset kertoivat, että lentokenttä vajoaa hiljalleen. Paikannimen merkitystä kuuntelemalla olisi jo rakennusvaiheessa voinut selvitä, onko paikka hyvä rakentamiseen.
Taimyrilla etäisyydet saavat uudet mittasuhteet. Niemimaa on pari-kolme kertaa Suomen kokoinen. Sisämaan kaivoskeskus Norilsk on isoin kaupunki ja Jenisein satamakaupunki Dudinka toinen merkittävä keskus. Näitä kahta kaupunkia yhdistää tavaraliikenteen junarata, sekä erinäinen määrä maastossa mutkittelevia putkistoja. Muualle ei junalla tai autoillakaan pääse, vaan kauemmas liikuttaessa on lennettävä. Taimyrilla on Norilskin ympäristössä pienempiä kaivoskeskittymiä sekä kaukaisella tundralla sijaitsevia kyliä, kuten Volotšanka, Ust-Avam, Novaja ja Hatanga. Niihin päästäkseen on käytettävä helikopteria. Välillä arktiset myrskyt aiheuttavat päivien katkoksia lentoyhteyksiin. Taimyrin asutuskeskukset ovat tiiviisti rakennettuja, mutta niiden välissä ei ole talon taloa.
Dudinkassa on joitakin kymmeniä tuhansia asukkaita. Se sijoittuu kompaktisti Jenisein ja tundran välissä ollen kuitenkin kaupunkimainen. Kaupungin kaksi hotellia, Viktoria ja Severnoje Sijanie sijaitsevat vierekkäin. Itse majoituin Viktoriaan ja se osoittautui ihan mukavaksi hotelliksi. Ehdin torkahtaa noin vartiksi, jonka jälkeen oli lähdettävä Profi 2019 – Inhimillisen potentiaalin kasvuvektoreja. Arktisten alkuperäiskansojen osaaminen ja kielet – foorumin avajaisiin Taimyrin ammattikoululle.
Taimyrin ammattikoulu (Таймырский колледж) on jo parin vuosi kymmenen ajan tehnyt aktiivisen johtajansa Vera Tšerkasovan johdolla kansainvälistä yhteistyötä, Suomessa erityisesti Saamelaisalueen koulutuskeskuksen (www.sogsakk.fi) kanssa. Nyt paikalla oli kansainvälisinä vieraina lisäkseni Arktisen yliopiston presidentti Lars Kullerud ja neuvoston puheenjohtaja Liisa Holmberg sekä Saamelaisalueen koulutuskeskuksen edustajia. Yksi opiskelijakin oli lähtenyt Inarista osallistumaan ArcticSkills-kisoihin. Avajaisistunnossa kuultiin puheenvuoroja arktisesta yhteistyöstä niin paikallistasolta, Krasnojarskin piirin hallinnosta (Taimyr kuuluu Krasnojarskin piiriin), Moskovasta kuin kansainvälisestä yhteistyöstä. Suomalaisvieraat toivat terveisiä alkuperäiskansojen elokuvayhteistyöstä sekä saamelaisten kielipesäasioista. Itsekin olin päätynyt avajaisten presidiumille pitämään puheenvuoron kansalaisjärjestöyhteistyöstä.
Avajaisten jälkeen oli työryhmätyöskentelyä koulutuksesta, elokuvista, kieliasioista, kulttuuriperinnöstä ja alkuperäiskansojen ikiroutaosaamisesta. Lisäksi nuorille oli samaan aikaan omia tapaamisia: erona vastaaviin suomalaisiin tapahtumiin oli ehkä se, että nuorten työpajojen joukossa oli myös isänmaallisen kasvatuksen paja sekä ortodoksipappien vetämä henkisen kasvun paja.
Itse olin puheenjohtajana alkuperäiskansojen kulttuuriperinnön työryhmässä. Nostin avauspuheenvuorossani esiin nykyteknologioiden tuomia mahdollisuuksia ja kielten merkitystä osana aineetonta kulttuuriperintöä. Toin myös esiin Suomessa ajankohtaista keskustelua siitä, kenellä on oikeus kulttuuriperinnön käyttöön. Kerroin viimesyksyisestä tapauksesta, kun lastenohjelma Herra Heinämäestä poistettiin intiaanipäällikkö Punanatan hahmo seurauksena kulttuurista omimista käsitelleestä mediakeskustelusta. Asiasta virisi vilkas keskustelu, vaikka Venäjällä vastaavaa debattia ei vielä käydäkään. Alkuperäiskansojen vaatteiden ja esineiden käyttö esimerkiksi turismissa on tavallista, eikä siihen liittyvä arvokeskustelu ole vielä oikein käynnistynyt. Eräs mielenkiintoinen esimerkki työryhmässä oli Nenetsian autonomisesta piirikunnasta: Nenetsi Ljudmila Bobrikova oli 1960-luvulla tallentanut ison määrän nenetsinkielistä perinnettä. Aineistot löytyivät muutamia vuosia sitten arkistoista. Kymmenen nenetsisatua muutettiin videoaineistoksi, joka on nyt netissä nenetsin opetuksen saatavilla. Mielenkiintoista on, että suuri ja pitkälti vapaa-ehtoisvoimin tehty työ saikin ristiriitaisen vastaanoton. Moni nenetsiyhteisön jäsen valitti, että satujen kieli on ”väärä”. Nenetsissäkin on useita
murteita ja Bobrikovan kieli edusti 1960-luvun Jamalin niemimaan nenetsien kieltä. Yleisempänä ongelmana pidettiin sitä, että monet valittavat herkästi toisten tekemästä työstä, mutta toisaalta eivät ole itse valmiita tekemään mitään kielitilanteen eteen.
Ensimmäinen päivä päättyi Taimyrin Dolgano-Nenetsian piirin (Таймырскый Долгано-Ненецкий муниципальный район) vt. johtajan Galina Gavrilovan vastaanottoon Dudinkan hallintokeskuksessa. Alkuun näytettiin Taimyrin virallinen esittelyfilmi ja tämän jälkeen Gavrilova vastaili osallistujien kysymyksiin. Itse kysyin ekologisen turismin näkymistä Taimyrilla, sillä suurella niemimaalla on hienoja luontokohteita, kuten Jenisei-joki ja UNESCOn maailmanperintölistalle päässyt Putoranan ylänkö, jolla on upeita vuoristojärviä (esim. Lama-järvi) ja eräitä Venäjän korkeimmista vesiputouksista. Gavrilovan mukaan matkailu on yksi Taimyrin kärkihankkeita. Jenisei-joen risteilyjen ja tundramatkailun kehittäminen on alueen kärkihankkeita. Matkailun kehittämisen tiellä on kuitenkin muutamia haasteita, erityisesti kulkuyhteyksien puute ja Taimyrin alueelle pääsyn rajoitukset.
Liki 40 tunnin yhtämittaisen valvomisen jälkeen uni tuli välittömästi sänkyyn päästyä.
To 4.4.
Seuraavana aamuna oli aikainen herätys, sillä lähtö Taimyrin sisämaahan oli kello 7 aamulla. Marshrutka-ekskursiolle lähtivät foorumin kansainväliset vieraat oppaanaan Taimyrin ammattikoulun johtaja Vera Tšerkasova. Pääkohteena oli tutustuminen Norilskin kaivosteollisuuteen. Kaivosteollisuuteen tutustumista on toivonut Arktisen yliopiston presidentti Lars Kullerud, jolla on myös geologin koulutus. Norilskiin on matkaa Dudinkasta vajaat 100 kilometriä. Päätie on ilmeisesti suolauksen seurauksena kohtalaisen hyvässä kunnossa. Muita teitä ei sitten olekaan.
Taimyr on silmänkantamattomiin jatkuvaa tundraa. Silloin tällöin suojaisemmissa notkoissa on matalakasvuista metsää, pääasiassa lehtikuusia. Vain pylväät, putket ja johdot tuovat vaihtelua valkeaan maisemaan. Joitakin kymmeniä kilometrejä ennen Norilskia vastaan tulee ensimmäinen hylättyjen kerrostalojen alue.
Jonkin matkan päästä on Kaierkanin pahamaineinen kaivoslähiö. Vaikka sää on kirkas, kaupungin kohdalla höyrypilvet peittävät taivaan. Kaierkanissa on sulattotoimintaa keskellä ihmisten asuintaloja. Kaierkan tarkoittaa dolgaanin kielessä mustaa vuorta. Nimitys on harvinaisen osuva. Tällä matkalla Taimyrin nimi muuten käännettiin rikkaaksi, anteliaaksi. Tämä on melko tyypillistä, että sama paikannimi käännetään tapauskohtaisesti useammalla tavalla. Tässäkään tapauksessa ei paikalla ollut alkuperäiskielten osaajia kertomassa, miten asia todellisuudessa oli.
Norilskissa asuu 180000 asukasta ja se on maailman pohjoisin tämän kokoluokan kaupunki. Alueen metalliesiintymät ovat olleet tiedossa jo ilmeisesti pitkään: Jenisein toisella puolella aikoinaan sijainneesta Mangasein muinaiskaupungista on löydetty runsaasti metalliesineistöä. Norilskin ympäristön ensimmäiset koekaivaukset teki K. Sotnikov 1800-luvun lopussa ja niitä jatkoi N. Urbantsev 1921-26. Tällöin Taimyrin esiintymät havaittiin monipuolisiksi ja rikkaiksi. Norilskin kaupungin virallisena perustusvuotena pidetään vuotta 1935. Kaupungin ja sen kaivosten historia on synkkä, sillä ne on rakennettu pitkälti vankityövoimalla. Historiaa vasten kaupungin karkinväriset rakennukset muodostavat rajun kontrastin.
Jatkamme Norilskista vielä vajaan tunnin matkan Talnahin kaivoskaupunkiin, Putoranan ylängön laitamille. Täällä tasainen tundra muuttuu hetkessä jyrkästi kumpuilevaksi maisemaksi. Talnah muistuttaa aiemmin esiteltyä Kaierkania. Pienellä alueella runsaasti suuria kerrostaloja. Talnahin ympäristössä on viisi erillistä kaivosta (рудник): Komsomolski, Majak, Oktajbrski, Skalisti ja Taimyrski.
Maan alla
Meidät viedään Komsomolskin kaivokseen. Tässä vaiheessa loppuu kuvaaminen, sillä mobiililaitteita ei kaivokseen viedä. Saamme kaivosmiesten varusteet: takit ja housut, saappaat, kypärät, suojalasit, korvatulpat, hengityssuojat, taskulamput ja vyölle kiinnitettävä hengissäselviytymispakki. Ennen lähtöä katsomme turvallisuusvideon. Tärkeimmät ohjeet ovat, että lamppu on pidettävä päällä koko ajan ja kaivoksessa ei parane sooloilla. Keulassa ja perässä kulkee koko ajan kokenut kaivosmiestä.
Komsomolskissa on yhdeksän kaivosaukkoa, jotka samalla toimivat tuuletuskanavina. Syvällä kaivoksessa voikin kapeissa oviaukoissa tuntea navakan tuulen. Me laskeudumme vuoren rinteessä olevassa rakennuksessa olevasta aukosta kaivoshissillä reiluun 400 metriin. Komsomolskin syvin kohta olisi 900 metrissä, mutta Skalisti-kaivoksessa pääsisi aina kahteen kilometriin asti. Hissiltä jatketaan kaivosbussin kyydissä pitkin käytäviä. Matka on pomppuisa ja mutkittelee ylös alas. Välillä ajetaan lammikoista, joihin kallion läpi tihkuva vesi on päätynyt. Pääosin käytävissä on pimeää, mutta myös valaistuja osuuksia löytyy.
Teemme pysähdyksiä ja tutkimme kivenpalasia. Oppaamme sanovat, että kivistä löytyy koko Mendeleevin alkuainetaulukko. Kupari ja nikkeli ovat kuitenkin pääkaivannaiset. Tutustumme kaivostyön perusvaiheesшшn. Kiviaines irrotetaan seinästä, malmi erotellaan tavallisesta kivestä, lastataan kaivosvaunuihin ja nostetaan malmihissillä maanpinnalle edelleen kuljetettavaksi jatkokäsittelyyn. Komsomolskin kaivos on rikas ja raaka-ainetta on arvioitu riittävän 150 vuodeksi eteenpäin. Käytäviä risteilee joka puolelle ja kaivaustyötä tehdään samaan aikaan useassa eri tasossa. Kun meille myöhemmin näytetään kaivoksen karttaa, toteamme, että parin tunnin reissun aikana olemme nähneet vain murto-osan pinta-alasta. Kaivoksen läpi käveleminen kestäisi kuulemma tunnin ja kaivostoimintaa tapahtuu siis samaan aikaan useassa korkeustasossa maan alla. Ihailua herättää, että oppaamme Aleksei Anatoljevitsh sanoo käyneensä kaikki kaivostunnelit läpi ja että hän hahmottaa sijaintinsa koko ajan maan alla kulkiessaan. Komsomolskin kaivos on vain yksi Talnahin viidestä kaivoksesta ja Talnah vain yksi Norilskin kaivosalueista. Yhdessä kaivoksessa on samaan aikaan vuorossa useita satoja kaivostyöläisiä. Geologit keräävät joka vuorolta kivinäytteitä ja suunnittelevat kaivostoimintaa useaksi vuodeksi eteenpäin.
Kaivosreissulta ylös noustessa porukkamme valtaa yhdenaikainen väsymys. Kaivoksessa olo tuntui normaalilta, mutta happipitoisuus on maan alla alhaisempi. Vaikka maan alla oli melua ja pölyä, porukkamme kaivoskonkari Lars Kullerud kertoo, että muihin vierailemiinsa kaivoksiin (esim. Etelä-Afrikan timanttikaivokset) verrattuna Norilskin kaivoksessa vaikutti siistiltä ja turvalliselta. Itsekin yllätyin, että tarvetta hengityssuojalle tai korvatulpille ei kaivoksessa tuntenut. Taskulampun valokeilassa toki leijui monennäköistä hiukkasta. Suurin turvallisuusriski vaikutti olevan seinissä näkyvät irtolohkareet. Hallintorakennuksen seinällä oleva taulu kertoi onnettomuuksilta säästytyn yhtäjaksoisetsi jo 507 päivän ajan.
Vierailu kaivoksessa herättää porukassamme luonnollisesti moraalis-eettisiä kysymyksiä. Kaivostoiminnan mittakaava on Norilskissa häkellyttävä ja auton ikkunasta katsomalla voi silmällä havaita, mitä kaivokset ja niihin liittyvä jalostus tekevät luonnolle. Norilsk on tiettävästi maailman suurin yksittäinen saastuttaja. Punavalkeat piiput puskevat solkenaan sankkaa savua ilmaan. Lumi on mustaa. Valtavia keinotekoisia kivivuoria näkyy matkan varrella. Putkia ja johtoja risteilee pitkin tundraa. On selvää, että alueen alkuperäisasukkailla on hyvin vähän sanottavaa kaivostoiminnan jatkosuunnitelmiin. Kaivosyhtiö Norilsknikel samanaikaisesti rahoittaa ja tukee alueen kansoja ja kulttuuria, kun työntyy yhä syvemmälle maankuoreen. Herkällä arktisella alueella kaivostoiminta eittämättä tuhoaa luonnon tasapainoa. Tämän nähdessään täytyy kysyä itseltään, onko kaivoksessa vierailu siis ylipäätään eettisesti oikeutettua.
Kuitenkin vierailu kaivokseen pakottaa miettimään myös omia valintojaan ja siksi se on hyvä nähdä omin silmin. Ilman kaivosten tuotteita läppärini tai kännykkäni tai moni muukaan arkinen asia tuskin toimisivat. On helppo arvostella kaukana olevaa Norilskin kaivoskompleksia, mutta mitä jos sitä ei siellä olisi. Luultavasti se olisi jossain muualla ja luultavasti se aiheuttaisi sielläkin vahinkoa ympäristölle, vaikka suhtautuminen ympäristöasioihin olisikin toisenlainen. Kaivostoiminnassa on myös se inhimillinen puoli, että se tuottaa suurelle määrälle ihmisiä työtä. Norilskin ympäristössä suurin osa ihmisistä saa leipänsä suoraan tai välillisesti kaivosteollisuudesta. Kaivoksessa tapaamani ihmiset olivat kaikki kovan luokan ammattilaisia, jotka ovat ylpeitä omasta työstään. He myös näyttivät ymmärtävän ympäristön ja kestävän kehityksen ongelmat, joten paras tapa vaikuttaa kaivoksiinkin lienee keskusteluyhteyden ylläpito. Itse asiat nähtyään on helpompi ottaa kantaa asioihin ja siksi ajattelen, että käynti kaivoksessa oli hyödyllinen.
Paluumatkalla oli hetki aikaa kierrellä Norilskissa. Kaupunki vaikutti keskustassa samanlaiselta kuin mikä tahansa venäläinen saman kokoluokan kaupunki. Olen Venäjällä käyntivuosieni aikana havainnut kehityksen, että nykyään syrjäisessäkin kaupungissa löytyy samoja palveluja kuin Moskovassa tai Pietarissa. Niinpä Norilskissakin oli kiva kauppakeskus, jossa oli viihtyisä macaron-leivoksia ja trendikahveja tarjoava kahvila.
Pe 5.4.
Alkuperäiskielten tilanteesta Taimyrilla
Viimeinen päivä Dudinkassa alkoi vierailulla Taimyrin Informaatio- ja metodikeskukseen. Paikkoja esitteli pitkäaikainen tuttuni, nganasanin kirjakielen äiti Svetlana Zhovnitskaja sekä keskuksen johtaja Anna Kartashova.
Informaatiokeskuksen keskeinen tehtävä on tuottaa oppimateriaaleja alkuperäiskansojen kielillä. Talossa olikin kirjahyllyllinen dolgaanin, enetsin, nenetsin ja nganasanin oppikirjoja. Pääasiassa kirjat olivat aapisia ja ensimmäisten luokkien luku- ja tehtäväkirjoja. Niitä arvioitaessa on huomattava, että kirjakielet ovat näissä kielissä hyvin nuoret ja kirjoittajien määrä on hyvin pieni. Myöskin kirjakielen käyttölajit ovat toistaiseksi kapeat rajoittuen oppimateriaaleihin, kansanperinteeseen ja Raamatun osittaisiin käännöksiin. Esimerkiksi nganasanin ensimmäinen aapinen on vuodelta 1999 ja lähes kaikkien kirjojen taustalta löytyy sama nimi, Svetlana Zhovnitskaja-Turdagina (s. 1955). Hän on syntyisin Ust-Avamin kylästä ja tunnettua Turdaginien nganasansukua. Kuuluisin suvun edustaja oli taidemaalari Motjumjaku Sotšuptejevitš Turdagin (1939-2002), joka on kuvannut laajasti tuotannossaan Taimyrin luontoa ja elämää.
Nganasanin kieleen voi tutustua kolmasluokkalaisille suunnatun Ditaraku-lukukirjan avulla.
Kävimme johtaja Anna Kartashovan kanssa keskustelun siitä, miten ainutlaatuisia oppimateriaaleja voisi saada laajempaan levitykseen. Nyt kirjoista tehdään paikallishallinnon rahoituksella tietyn suuruinen painos, joka on laskettu oletettujen oppilasmäärien mukaan. Kerroin, että minulla – ja mahdollisesti muillakin – olisi halua tukea pienten kielten eteen tehtävää työtä esimerkiksi ostamalla kirjoja, jos niitä olisi vapaasti saatavilla esimerkiksi kirjakaupoissa. Monien muidenkin kielten kohdalla olen havainnut saman, että kielimateriaaleja voi saada käsiinsä ainoastaan lahjana. Kartashovan mukaan tällä hetkellä myyminen ei ole mahdollista, sillä julkisella rahoituksella tehtyjä kirjoja ei voi myydä. Ylimääräisen painoksen tekeminen vaatisi myös riskinottokykyä, sillä valmiita markkinoita pienten kielten materiaaleille ei ole. Kartashova kuitenkin jäi pohdiskelemaan asiaa, joka voisi toteutuessaan laajentaa pienten kielten näkyvyyttä yhteiskunnassa.
Kuitenkin alkuperäiskielillä tapahtuu myös uusia asioita. Taimyrin kylissä toimii edelleen päiväkodeissa kielipesiä, joissa lapsille puhutaan nganasania ja dolgaania. Minulla oli kunnia toimittaa matkani aikana Taimyrille ensimmäinen nganasanin kielinen sähköinen oppimateriaali. Volotšankan kyläkoulun rehtori Denis Terebihin otti ilolla vastaan Tampereen yliopiston tutkimusmateriaalin koulun oppilaiden testattaviksi. Mukana oli kolme tablettia, joissa oli demoversio nganasanin kielen aakkos- ja sanastosovellukseen. Nyt käynnistyy tutkimusvaihe, jossa rajoitetulla määrällä opettajia ja oppilaita testataan sähköisten menetelmien soveltuvuutta nganasanin kielen opetusta. Palautteen perusteella sovellusta kehitetään edelleen. Tutkimus on osa Suomen Akatemian rahoittamaan Digitaalinen kielitypologia 2016-2019 – hanketta, jossa on mukana useita eri kieliä.
Alkuperäiskielet eivät juurikaan katukuvassa näy. Ainoat tekstipätkät olivat Taimyrin ammattikoulun sisääntulossa valotaululla pyörivät erikieliset tervehdykset.
Poroseminaarissa
Perjantain pääohjelma oli poronhoitojärjestö BEBOn seminaari ”Poronhoidon paluun puolesta”. Vaikka en poronhoidossa sinänsä asiantuntija olekaan, oli mielenkiintoista seurata, miten monipuolista kansainvälistä yhteistyötä tälläkin alalla tehdään. Seminaari pohti, miten poronhoito voitaisiin saada palautettua Taimyrin niemimaalle, jossa alkuperäiskansat ovat sitä vuosituhansia harjoittaneet. Tällä hetkellä poronhoitoa on lähinnä Jenisein länsirannalla, kun taas pääosassa Taimyrin aluetta elinkeino on loppunut. Esimerkiksi nganasanien laajamittainen poronhoito loppui vuonna 1982, ilmeisestikin pororuton seurauksena.
Seminaarissa poronhoitajat ja asiantuntijat kertoivat, että Jenisein länsirantaa ja etenkin Jamalin niemimaata vaivaa ylilaidunnus, kun taas Taimyrin niemimaalla jäkälämaita olisi runsaasti. Saamelaisalueen koulutuskeskuksen asiantuntijoiden mukaan Suomen Lapissa porojen määrä on moninkertainen Venäjän pohjoisosiin nähden, vaikka pinta-ala on monta kertaa pienempi. Haluja poronhoidon palauttamiseen Taimyrille on, sillä kaikki elämä ja perinteet ovat olleet sidoksissa poroihin. Kuitenkin tehtävä on hyvin haasteellinen. Ensinnäkin porojen siirrosta uusille elinalueille on epäonnistuneita kokeiluja. Ravinto ja elinympäristö eivät välttämättä sovi toisella alueella kasvaneelle porolle. Vaikka Taimyrilla tilaa onkin, kaivokset ja erilaiset putket rajoittavat porojen liikkuma-alaa. Myös villiporot, joita Taimyrilla on tuhansittain, aiheuttavat haasteen, sillä ”kotiporoja” karkailee säännöllisesti villiporojen matkaan. Isoin ongelma on, että poronhoidossa tarvitaan osaavia poronhoitajia. Nollasta elinkeinon aloittaminen ei ole helppo tehtävä.
Seminaari osoitti samalla, että Venäjällä tieteen taso on todella korkea. Kuulimme asioista, joiden olemassaoloa en osannut kuvitellakaan. Kaksi pietarilaista tutkijaa esitteli porojen keinosiemennykseen ja alkionistutukseen liittyviä tutkimuksia. Porotutkimusta tehdään useammassa pietarilaisessa eläintarhassa. Tavoitteena on selvittää poron elinympäristön ja ravinnon vaikutuksia poron terveyteen. Ensimmäinen alkionistutus on tehty 2000-luvun alussa Inarin Kaamasessa. Toinen mielenkiintoinen esitelmä oli ”älykodasta”. Tuuli- ja aurinkoenergialla voitaisiin tulevaisuudessa tuottaa energiaa paitsi kyliin, myös paimentolaisten kotiin. Ammattikoulun pihaan tuotiin foorumin ajaksi esille puna-sininen pyörivä pömpeli, joka osoittautui minituulivoimalaksi. Lisäksi tulevaisuudessa kota voisi olla kokoon taittuva, jolloin kota olisi sateenvarjon periaatteella purettavissa ja kasattavissa sekunneissa.
Viranomaiset kuulevat paikallisia
Virallisen ohjelman päätyttyä päädyin vielä tuttavieni kanssa mielenkiintoiseen tilaisuuteen, jossa Taimyrin viranomaiset kertoivat paikallisille alkuperäiskansojen edustajille heidän oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan. Tapahtuma liittyi siihen, että seuraavana päivänä olleen Taimyrin Poron päivän seurauksena Dudinkassa oli harvinaisen paljon ympäri Taimyrilta tulleita asukkaita. Mukana oli lähes kymmenen eri sisäministeriön virkamiestä: poliisi, rajaviranomainen, turvallisuuspalvelu, tiepoliisi sekä kalastus-, metsästys-, ase- ja kulkuneuvotarkastus. Paikallisasukkaita oli paikalla kolmisenkymmentä. Tilaisuus oli tarkoitettu keskustelulle ja yllättävänkin suoraa keskustelua tilaisuudessa syntyi, vaikka ympäristö melko muodollinen olikin. Kukin viranomainen kertoi oman ammattialansa kuulumisista ja ajankohtaisista asioista.
Eniten keskustelua syntyi metsästyksen ja kalastuksen kysymyksistä. Aseluvat ovat Taimyrillakin tarkkoja ja jokaisesta aseesta on oltava asianmukaiset paperit. Viranomaiset kertoivat, että luvattomien aseiden vapaaehtoisesta toimituksesta ei rangaista, vaan päinvastoin palkitaan. Ilmeisestikin tundralla monennäköisiä aseita liikkuu, sillä yleisö koetti kautta rantain selvitellä, paljonko palautetuista aseista sitten maksettaisiin. Kalastuksen ja metsästyksen rajoitukset aiheuttivat huolta ja keskustelua. Huhtikuun lopulla oli astumassa kutuajaksi voimaan koko Jenisei-joen jokivesistöä koskeva kalastuskielto. Järvivesissä saa edelleen kalastaa. Ilmeisestikin kalojen määrä on voimakkaasti laskenut ja salakalastus rehottaa. Tietyille kalalajeille on annettu taksa, jos henkilö tavoitetaan kalan kanssa. Esimerkiksi siperiansammen pyytämisestä joutuu maksamaan yli 300000 ruplan taksan. Muksunista saa 3000, omulista vähän vähemmän ja korjushkasta 55 ruplaa kipaleelta. Viranomaiset korostivat, että kyseessä on taksa, ei sakko. Mikä näiden ero on, jäi minulle ja ilmeisesti monelle muullekin epäselväksi. Keskustelu sai humoristisia piirteitä: Yleisöstä kysyttiin, paljonko taksaa saa, jos kalastaja saa siperiansammen, yrittää vapauttaa sen, mutta sampi silti kärsii fyysisiä ja psyykkisiä vaurioita. Myös poliiseilla oli selvästi työ hymyn pidättämisessä.
Lupamenettelyistä käytiin myös keskustelua. Alkuperäiskansoilla on oikeus metsästää itselleen tietty määrä riistaa. Jos oikein muistan, määrät olivat 30 lintua, 8 poroa ja 1 karhu. Hanhien metsästyskausi kestää kaksi viikkoa toukokuun lopusta alkaen. Asukkaat kyselivät, mitä tehdä, jos kevät saapuu eri aikaan, eikä hanhia ole metsästettäväksi. Tälle ei voi tehdä mitään, sillä lupa-ajat annetaan Krasnojarskin piirihallinnosta. Poroa teurastettaessa ja kuljetettaessa täytyy olla asianmukaiset lupapaperit saatavilla. Asukkaat ihmettelivät, miten konkreettiselle teurastuspäivälle pystytään hakemaan lupaa, kun teurastustarve ilmenee välillä äkillisesti. Lisäksi pitkät etäisyydet aiheuttavat jo käytännön haasteita lupaprosessiin. Paikalliset kysyivät myös, eikö viranomaiset voisi ottaa käyttöön sähköistä menettelyä lupientarkastukseen yhdistymällä Mercury-järjestelmään (ilmeisestikin eläinlääkärien tietokanta?), jota monet poronhoitajat käyttävät. Poliisit kertoivat, että tällaisia pilottihankkeita onkin jo, mutta ongelmaksi muodostuu nettiyhteys, jonka järjestelmä vaatii ja jota tundralla ei ole.
Tilaisuuden jälkeen paikalliset sanoivat tapahtumaa hyödylliseksi. Vaikka moneen asiaan ei voida vaikuttaa, niin paikallisviranomaisilla tuntui olevan yritys ymmärtää paikallisia. Viranomaiset ovat monelle tuttuja ja kokeneita, joiden kanssa yhteistyötä kuvattiin toimivaksi. Moneen kertaan viranomaiset toistivat, että rajoitukset eivät ensisijaisesti ole suunnattu Taimyrin alkuperäiskansoihin, vaan salametsästystä ja -kalastusta vastaan. Etelästä tulevat salametsästäjät ovat todellinen ongelma, sillä he eivät metsästä elääkseen, vaan rahaa myynnillä tehdäkseen. Rivien välistä annettiin ymmärtää, että tapauskohtaisesti viranomaiset voivat ummistaa silmänsä kalakassi kädessä kulkevalta paikalliselta.
Puhuin matkani aikana paikallisten kanssa myös säästä ja ilmastonmuutoksesta. Kaikki tapaamani sanoivat suoraan, että ilmasto on muuttunut viime vuosina silmin nähden. Muutos ei välttämättä näy talven lyhenemisenä, vaan ääri-ilmiöiden, kuten myrskyjen ja lämpö- ja pakkasjaksojen lisääntymisenä. Esimerkiksi kuluneena talvena oli satanut poikkeuksellisen paljon lunta.
Poron päivän valmistelua
Viimeinen vierailukohteeni illansuussa oli poronpäivän tapahtuma-areena Dudinkan vanhalla lentokentällä. Poron päivä on vuosittainen tapahtuma, jonne poronhoitajat ympäri Taimyria kokoontuvat juhlimaan ja kilpailemaan porotaidoissa. Tapahtumaan liittyy monipuolista ohjelmaa ja markkinahumua. Valitettavasti en itse poronpäivän juhlintaa ehtinyt kokemaan, sillä lento lähti heti seuraavana aamuna.
Paikalliset näyttivät kuitenkin tapahtumapaikat ennakkoon. Oikeastaan luulen, että asioista sai autenttisemman kuvan valmisteluvaiheessa, kun muita turisteja ei vielä paikalla ollut. Alueella oli jo pystytettynä suurin osa kodista ja porolaumat oli jo tuotu paikalle. Ihmiset touhusivat puita tai vettä kantaen, kotia pystyttäen ja koristellen ja poroja hoitaen. Aukealla kävi melkoinen pyry. Itselläni oli kylmä, mutta paikalliset eivät olleet turkeissaan moksiskaan. Paikalla oli myös paljon lapsia. Hekin nököttivät tottuneesti reissään ilman kylmän tunnetta. Eräät lapset leikkivät haudaten kaverinsa kaulaa myöten metriseen hankeen. Sieltä ei ilman apua noustu. Ensimmäiset kamiinat oli jo sytytetty ja pääsin maistamaan liedellä tekeytyviä poro- ja pyylientä.
Nenetsisuku ympäröi minut yhteiskuvaa varten. Poronhoito on pääasiassa nenetsien hallitsemaan. Poronpäivän kilpa-ajot ovat vuoden kohokohta. Delegaatioomme kuuluneet saamelaiset sanoivat, että Taimyrin porot ovat vahvarakenteisempia ja lihaksikkaampia, kuin suomalaiset kollegansa.
Nganasani-ystäväni surkuttelivat, että ennen Taimyrin kuuluisimmat poromiehet, nganasanit, olivat nykyisin aivan sivuosassa poronpäivässä. Pitkäaikainen ystäväni Aleksei Tšunantšar (s. 1982) kertoi, että poronhoito oli loppunut 1980-luvulla. Hänen isänsä oli ollut vielä poronomistaja ja Aleksei sisaruksineen oli saanut vielä lapsena lahjaksi kukin omat porot. Aleksein veljien valkoiset porot ja siskon täplikäs poro olivat eläneet vanhoiksi, mutta Aleksein saama valkomusta poro kuoli susilauman syötyä valkoisen puoliskon. Aleksei on syntynyt vielä tundralla ja tuntee kielen ja kulttuurin. Hänen sukunsa on ollut kuuluisa shamaanisuku.
Shamaanius on yleensä hypännyt yhden tai kahden sukupolven yli. Shamaanit ovat saattaneet historiassa testata lastensa kykyjä jättämällä lapsen keskelle tundraa kolmeksi päiväksi. Jos lapsi selvisi kotiin omin jaloin, oli hän mahdollisesti shamaani. Ensimmäinen merkki shamaaniudesta on se, että ihminen kuolee, mutta kolmen-neljän päivän kuluttua palaa takaisin tähän maailmaan kertoen siitä, miten oli nähnyt tarkkaillessaan maailmaa ulkoa käsin. Aleksei ei väitä olevansa shamaani, mutta monet nganasanit kääntyvät hänen puoleensa spontaanisti kysyen asioita, joita perinteisesti on kysytty shamaanilta. Poronpäivillä Aleksei valmistui esittämään perinteisiä nganasanrituaaleja ja kurkkulaulua.
Aamuvarhaisella oli lähtö kotia kohti. Keli oli yön aikana parantunut ja lennot lähtivät normaalisti. Vielä edellisiltana paikalliset olivat varoittaneet, että todennäköisesti lennot perutaan. Sellaista tapahtuu Taimyrilla usein ja yhteydet saattavat olla katki monta päivää. Minua saattamaan lähti englanninopettaja Elisabet. Hän oli Tuvan tasavallasta kotoisin ja kansallisuudeltaan tuvalainen. Elisabet kertoi, että omasta taustastaan käsin hän yrittää kannustaa opettamiaan lapsia ylläpitämään omia alkuperäiskieliään yllä. Työ on haastavaa, sillä monet eivät ymmärrä oman kulttuurinsa arvoa. Lyhyen Taimyrilla olon aikana tapasin monta eri puolilta Venäjää tullutta, jotka puhuivat rohkeasti oman kielen ja kulttuurin merkityksestä. Esimerkiksi Dudinkan parhaan ravintola Tšaihonan tarjoilija Oksana kertoili oma-aloitteisesti tšuvassilais-dolgaanilaisista juuristaan ja taisi reippaudellaan ansaita suomalaisseurueeltamme elämänsä parhaat juomarahat.
Paluumatka sujui ongelmitta. Norilskin lento oli myöhässä ja oli pakko ottaa taksi kuljettamaan lentokentältä toiselle. Koska aikataulu oli hiukan tiukka, kuljettaja päätti oikaista uuden maksullisen tien kautta. Siellä tosiaankin oli väljää ajella. Kuulemma Moskovan muutamat maksulliset ovat niin ylihinnoiteltuja (8 kilometriä maksoi 310 ruplaa), että vain rikkaimmilla on niitä varaa käyttää. Kokemukseni mukaan taksikuskit ovat Venäjän suulain ammattikunta. Taksin suljetussa kopissa on käyty monet syvälliset keskustelut. Tätä tiukkailmeistä kuskia sai pehmitellä vartin ajan pehmitellä smalltalkilla ja ajattelin jo, että nyt poikkeus vahvistaa säännöt. Yhtäkkiä kuitenkin jää suli ja pato murtui. Kuski vuodatti loppumatkan yhtenä monologina niin politiikan, yhteiskunnan tilan, urheilun suurtapahtumat kuin maahanmuuton ongelmat. Ja hoiti vielä kuskin tehtävänsä ammattitaitoisesti minut ajoissa koneeseen johtaen.
Taimyrin reissu oli antoisa niin maisemien kuin sisällön puolesta. Pohjoisessa on yhtä aikaa esillä kauheus ja kauneus, kuten yksi matkalainen asian tiivisti. Sisällöllisesti näin käytännössä, miten kielten säilytystyö Taimyrilla voi. Suomalaisetkin ovat monen projektin kautta olleet tukemassa kielten tilannetta. Olosuhteet ovat haastavat, mutta monesta ihmisestä huomaa, että heidän sydämensä palaa kieliasioille. Pikkuhiljaa myös uusia materiaaleja ja metodeja syntyy. Tutustuin moneen uuteen yhteistyökumppaniin ja yhteisiä projekti-ideoita pohdittiin. Esimerkiksi suomalais-venäläiseen kulttuurifoorumiin todennäköisesti muutamia uusia osallistujia ilmoittautuu. Taimyrilla on vaikeina vuosinakin ylläpidetty kansainvälistä yhteistyötä ja he arvostavat kansainvälisiä vieraita paljastaen rohkeasti myös kipukohtiaan. Reissu toimi myös Suomi-Venäjä-Seuran verkostoitumiseen Suomessa ja alustavasta yhteistyöstä keskusteltiin Arktisen yliopiston, Saamelaisalueen koulutuskeskuksen ja Skabmagovat-elokuvafestivaalin kanssa. Kaiken kaikkiaan Taimyrilla tuntui vallitsevan tavallista avoimempi ilmapiiri ja esimerkiksi kaivosvierailun aikana puhuttiin hyvinkin vaikeista asioista.
Teksti ja kuvat: Riku Savonen
