Juhlamatkaryhmällemme esiintyi viimeisenä iltana marilaiset Anna Makeev ja Inga Pogonina sekä japanilainen Sakiko Ishii. Instrumentteina olivat kantele, viulu ja rumpu. Video: Leena Kakko.
Tampereen Suomi-Venäjä-seura järjesti 4.4.24 – 7.4.2024 seuran 80-vuotisjuhlamatkan Tallinnaan. Ohjelman ydin keskittyi Venäjällä asuvien suomalais-ugrilaisten kansojen tapaamiseen, ja tutustumiseen. Tavoitteeseen päästiin käymällä tulopäivänä Tallinnan musiikkiviikon ohjelmaan kuuluvassa konsertissa, kuuntelemalla Viron Fenno-Ugria-seuran neuvonantajan Jaak Prozesin luento Venäjän sukukansojemme tilanteesta ja viettämällä vielä viimeisenä iltana itämarilaisen Anna Makeevin ja kumppaneiden kanssa rattoisa hetki Tallinnan keskustassa Raatihuoneen torilla. Matkan toinen aihe liittyi myös Venäjän historiaan. Tutustuimme Kadriorgin puistoon, jonka tsaari Pietari I:n rakennutti 1700-luvulla. Kävimme myös samassa puistossa sijaitsevassa Pietarin talomuseossa, jossa tsaari asui usein Tallinnassa käydessään.
Vaikka välillä satoi lunta, matka oli täysosuma. Näin ainakin siinä mielessä, että tapasimme monia sukukansojemme edustajia, joiden kotiseudulle matkustaminen olisi nyt ollut mahdotonta. Tallinna on kuitenkin monien sukukansojemme ihmisten ja taiteilijoiden kotipaikka ja tapaamisympäristönä helppo ja vieraanvarainen kaupunki aivan lähietäisyydellä.
Sukukansojen musiikkifestivaali
Matkan ensimmäinen ilta oli odotettu Tallinnan musiikkiviikko-festivaaliin liittyvä suomalais-ugrilainen konsertti. Kuuden tunnin ajan Telliskivi-keskuksessa lavalle nousivat virolaiset, Venäjän sukukansojen sekä Suomen, Unkarin ja Saamen edustajat.
Saimme ainutlaatuisen musiikkikokemuksen perinteisen suomalais-ugrilaisen musiikin tasosta juuri tällä hetkellä. Vaikka monilla sukukansoilla menee huonosti, perinnemusiikki soi ja sen pohjalta luodaan uutta, josta hyvällä syyllä voidaan käyttää ilmaisua nykymusiikki.
Esiintyjinä olivat mm. itämarilainen Anna Makeev ystävineen, Tarton yliopiston suomalais-ugrilainen ryhmä, Cätlin Mäen 7 naisen säkkipilliryhmä, virolais-udmurtilainen AR-GO sekä maailmanmainetta niittänyt virolainen Mari Kalkun. Mari on luonut omaa musiikkiaan lähinnä etelävirolaisen kansanmusiikin pohjalta. Ulkomaalaiset esiintyjät olivat Johanna Juholan trio Suomesta, Itinera Unkarista ja saamelais-suomalais-norjalainen yhtye Vassvik/Silvola/Strype.
Lauantai-illan vietimme Tallinnan Raatihuoneen torilla Opettajien talossa, jonne ensimmäisen illan marilaisesiintyjä Anna Makeev ystävineen tuli vieraaksemme. Musiikki tempaisi mukaansa ja kun Anna lopuksi opetti ryhmällemme marilaisia tansseja, saimme panna myös jalalla koreasti.
Sukukansoilla ei mene hyvin
Virolainen Fenno-Ugria-järjestö on julkaissut hyvän tietoiskun suomalais-ugrilaisista kansoista. Siitä saa yleiskäsityksen näistä kansoista ja niiden asemasta. Tässä selostuksessa todetaan, että suomalais-ugrilaisiksi voi itseään pitää 24 kansaa, joilla on erilainen historia ja asema. Ne ovat kaikki alueittensa alkuperäisasukkaita, mutta suurimmalla osalla niistä ei ole ollut koskaan omaa valtiota.
Oma valtio on vain 15 miljoonalla unkarilaisella, viisimiljoonaisilla suomalaisilla ja miljoonalla virolaisella. Saamelaiset asuvat neljän valtion alueella. Norjassa ja Ruotsissa asuvia kveenejä ja mealaisia pidetään myös alkuperäiskansoina. Liiviläiset on Latviassa tunnustettu alkuperäiskansaksi. Romaniassa asuvat unkarilaisia lähellä olevat tšangodit eivät ole tällaista tunnustusta saaneet.
Venäjällä asuvilla sukukansoillamme ei mene hyvin. Useimpien kansojen lukumäärä vähenee, joidenkin hyvin nopeasti. Oman kielen opiskelu ja käyttö ovat vaikeutuneet. Venäläistyminen on jatkuva ilmiö. Tallinnan Fenno-Ugrian neuvonantaja Jaak Prozes kävi kertomassa ryhmällemme tilanteesta.
Kymmenessä vuodessa 2010 – 2021 monien kansojen lukumäärä on kutistunut melkein puoleen. Karjalaisten määrä oli vuonna 2010 noin 60 800 mutta kymmenen vuoden kuluttua 32 400. Komipermjakeilla vastaava pudotus oli 94 450 – 55 800, mordvalaisilla 744 200 – 484 450. Toisaalta pohjoisessa asuvat samojedikansat ovat lisänneet väkilukuaan. Nenetsien määrä on kasvanut 5 000:lla ja hantien määrä 600:lla.
Väestönlaskennan luvut eivät kuitenkaan anna täsmällistä käsitystä kansojen kehityksestä. Lukuja voi kuitenkin pitää suuntaa antavina. Epätarkkuuksia lopputuloksiin tulee monesta syystä. Väestönlaskijat eivät koskaan tapaa kaikkia asukkaita. Kaikki tavoitetut eivät myöskään kerro kansalaisuuttaan. Laskijat kirjoittavat taulukkoihinsa sen vastauksen, jonka ihmiset kertovat. Jotkut katsovat paremmaksi ilmoittaa olevansa venäläisiä, varsinkin, jos toinen vanhemmista on venäläinen.
Puistohullut Kadriorgissa
Matkaohjelmassa tutustuttiin perjantaina Kadriorgin puistoon. Päivä onnistui hienosti, vaikka ulkona satoi lunta ja viima puhalsi kasvoihin. Kun bussimme pysähtyi Kadriorgin puiston luona, vastaamme riensi puiston johtaja Ain Järve ja hän meidät nimesikin puistohulluiksi. Ei kukaan tavallinen ihminen tule tällaisella ilmalla tutustumaan puistoon, hän sanoi.
Ain Järve oli huumorimiehiä, jonka suomenkielisessä puistoesittelyssä se ilmeni usein. Siinä mielessä esittely oli erityinen, ettemme varmaan keneltäkään muulta olisi saaneet niin yksityiskohtaista ja kiinnostavaa tietoa puistosta. Kun kiitin häntä siitä, että saimme erityistä ja harvinaista tietoa, hän tokaisi: En minä kaikille näitä kerrokaan.
Kadriorgin puiston on perustanut Venäjän tsaari Pietari I, joka oli ihastunut Pariisissa käydessään Versailles´n palatsiin ja sen puutarhaan. Kadriorgin hän nimesi vaimolleen Katariinalle. Palatsin rakennustyöt aloitettiin vuonna 1718 ja valmista tuli vuonna 1725, eli samana vuonna, jolloin Pietari kuoli. Hän ei siis ehtinyt asua tässä kesäasunnossaan lainkaan.
Puisto on kuitenkin kuin pieni Versailles tai toinen tsaarin hanke Pietarhovi. Ain Järve osasi kertoa monia yksityiskohtia siitä, miten Pietarhovin ja Kadriorgin rakentaminen liittyivät toisiinsa. Erikoista Kadriorgissa on vesijärjestelmä. Puisto, kanava ja suihkulähteet saavat vetensä ja voimansa lähistöllä korkeammalla sijaitsevasta Ülemisten järvestä.
Erikoista tietoa saimme myös Kadriorgin linnan, nykyisin ulkomaisen taiteen museona toimivan rakennuksen rakennusvaiheista. Arkkitehtina oli italialainen Nicollo Michetti, joka halusi rakentaa tyylipuhtaan barokkilinnan. Pietari ei kuitenkaan ollut kovasti barokista innoissaan ja vaati linnasta yksinkertaisempaa. Valtavat ikkunat ja lasiset ovet hän kuitenkin hyväksyi, vaikka pohjoisen maan ilmasto olisi vaatinut jotain tiiviimpää.
Kurkistus muurin taakse
Tallinnassa on paljon nähtävää ja koska kaupunki on entinen kotikaupunkini, päätin viedä ryhmän sen muurin sisäpuolelle paikkoihin, joissa turistit käyvät harvoin. Kuljimme hotellilta Nunnaportista sisään ja katselimme vanhaa koulurakennusta, johon Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf perusti koulun jo 1600-luvulla. Koulun luota kuljimme kaupungin kolmannelle valtaväylälle Lai-kadulle ja katselimme päät kenossa Oleviston kirkon tornia, joka 1500-luvulla oli maailman korkein rakennus. Poikkesimme Vaimu-kadulle, jonka nimi ei tarkoita vaimoa vaan henkiä tai kummitusta. Lopuksi tulimme kaupunkimuurin vierelle Laboratorio-kadulle, jossa ei ollut paljon nähtävää mutta erikoista oli se, ettei katunäkymä ole juurikaan muuttunut viimeisen 500 vuoden aikana. Kadun nimi tulee satoja vuosia sitten sen varrella olleesta ruutilaboratoriosta.
Seuraavan päivän kävelyretkellä pujahdimme Lai-kadulta Pörssikujaa myöten Pikk-kadulle Venäjän lähetystörakennuksen eteen, jossa totesimme, että mielenosoitustaulut ja kehotukset Ukrainaan tehdyn hyökkäyksen lopettamiseksi olivat paikoillaan. Lähetystön päärakennuksen vieressä on kaunis jugendtyylinen entinen kauppiastalo. Sen kulmasta korkealta katon rajasta bongasimme patsaan, jossa mies tuijottaa lornjetin läpi vastapäiseen taloon. Kerrotaan, että talossa asui joskus mies, joka oli rakastunut vastapäisen talon neitiin. Neiti oli kuitenkin petollinen ja meni naimisiin toisen miehen kanssa. Siitä kimpaantuneena mies antoi tehdä talon seinustalle näköispatsaan, joka yötä päivää tuijottaa tämän nuoren parin makuuhuoneeseen.
Pietarin ”kesähuvila”
Tallinnan yksi mielenkiintoisimmista, joskaan ei tunnetuimmista museoista on Kadriorgin puistossa suurten palatsien takana sijaitseva Pietarin talo. Tsaari Pietari I osti kesäkartanon vuonna 1714 Pohjan sodan aikana, kun hän suunnitteli laivastohyökkäystä Ruotsia vastaan. Sieltä käsin hän alkoi myös rakennuttaa Kadriorgin linnaa ja puistoa kesäasunnokseen.
Nykyisen museorakennuksen vieressä alueella oli suurempi rakennus, joka Pietarin kuoleman jälkeen jäi unholaan ja hajotettiin. Museorakennuksen pelasti tsaari Aleksanteri I:n vierailu Tallinnaan vuonna 1804. Keisari määräsi talon remontoitavaksi ja vuonna 1806 siinä avattiin tsaari Pietari I:n museo. Se olikin Tallinnan ensimmäinen museo.
Matkalaisemme tutustuivat museoon ja sen Pietarin aikaiseen esineistöön. Museon esineistä suurin osa on Pietarin Tallinnan aikoina käyttämiä esineitä. Museossa on Pietarin aikaisia tauluja ja karttoja ja mm. hyvin säilynyt ”keittiö” ja monia tarve-esineitä.
Opintomatka
Tämä Tampereen Suomi-Venäjä-seuran järjestämä matka oli Venäjä-seuran 80-vuotisjuhlamatka ja samalla opintomatka, jonka aikana kokeiltiin, miten Venäjään liittyviä matkoja voisi järjestää käymättä sotivan Venäjän alueella. Matkalla keskityttiin erityisesti Venäjällä asuviin suomalais-ugrilaisiin kansoihin virolaisten ja Virossa asuvien muiden sukukansojen edustajien kanssa. Matkalla tuli esille myös mahdollisuuksia uusiin tuttavuuksiin ja yhteyksiin, joiden rakentaminen on mahdollista, jos vain halua ja intoa riittää.
Pekka Lehtonen
