Meneillään on Lapin kullankaivun juhlavuosi. Siksi vielä kerran palaan Venäjän kullankaivu -teemaan. Lapin ensimmäinen kultaryntäys alkoi 150 vuotta sitten vuonna 1869. Myöhään edellisenä syksynä oli vuori-insinööri Conrad Lihrin johtama retkikunta pitkän etsintämatkansa päätteeksi saanut lupaavat löydöt Ivalojoelta. Etsintämatka oli alkanut Tenojoelta käyden läpi pohjoisia jokia ilman niistä saatuja riittäviä tuloksia.
Ivalojoella oli 1869 etsintä-, kaivu- ja huoltotöissä töissä jo 335 henkilöä, lähes kaikki miehiä. Takana olivat nälkävuodet 1866-68 ja elantoa piti hankkia. Seuraavana vuonna rakennetussa ”Kultalan kruunun stationissa” työskenteli 38 valtion työntekijää valvomassa kullankaivua. Suomi oli Venäjän keisarikunnan autonominen osa, joten maassa elettiin Venäjän lakien alaisena aluksi myös kullankaivussa ennen kuin laadittiin oma lainsäädäntö.
Kultalan kruunun stationi vuonna 1882
Kullankaivuoppi ja -kokemus tsaari-Venäjältä
Venäjällä oli huuhdottu kultaa jo vuosikymmeniä ennen Ivalojoen kultalöytöä 1868, joten kullankaivuoppia ja -kokemusta saatiin pääosin Venäjältä, mutta osin myös Kalifornian ja Australian kultakentiltä.
Suomessa oli jo 1836 löydetty Kemijokisuulta kultaa jokisorasta. Seuraavana vuonna kutsuttiin Pietarin yliopistosta Ernst Hoffman kahden Uralin kullanhuuhtojan kanssa johtamaan tutkimustyötä. Hoffman oli 1828-29 ollut mukana tutkimassa Uralin alueen kulta-alueita ja myöhemmin myös itäisemmässä Siperiassa.
Vuonna 1845 lähetettiin Suomen vuorihallituksen vuorikonduktööri Henrik Holmberg sekä työläiset Johan Käkelä ja Carl Gardberg vuoden kestävälle matkalle eteläiselle Uralille tutustumaan kullanhuuhdontaan. Kun Kemijokisuulta ei löytynyt kannattavassa määrin kultaa, nämä Uralilta palanneet miehet siirrettiin etsimään huuhdontakultaa Kuusamosta, mutta sieltäkään ei löytynyt kannattavassa määrin. Tsaari-Venäjän kullankaivuoppia päästiin toden teolla hyödyntämään vasta 1869 Ivalojoella.
Pietari Suuri määräsi etsimään kultaa hiekasta
Tsaari vietti salanimellä 1697-98 Länsi-Euroopassa tutustuen länsimaiseen teknologiaan ja myös mineralogiaan ja kaivostoimintaan ja hankki tietoja myös kullanhuuhdonnasta. Hän arveli, että myös Venäjän joista löytyisi kultaa ja antoi määräyksen käynnistää laajamittaiset tutkimukset Siperian jokialueilta. ”Etsikää kultaa hiekasta”, hän kehotti. Vuonna 1719 annettiin laki kaivosoikeuksista, joka sääteli myös kullanhuuhdontaa.
Julkisuuteen tulleita kullanhuuhdonta-alueita ilmestyi vasta 1800-luvulla. Todennäköisesti pienimuotoista salaista laitonta huuhdontaa oli aiemminkin. Kun löytöjä kuitenkin ilmaantui, viranomaisetkin kielsivät niiden julkistamisen. Kun 1813 tyttö Keski-Uralilla kertoi viranomaisille löytäneensä Nerva-joesta kultahippuja, hänelle annettiin raippoja ja kiellettiin kertomasta kenellekään. Samoihin aikoihin metsästäjä löysi Uralin Berezovskin kylän läheltä purosta kultahippuja. Hänetkin viranomaiset pieksivät pahanpäiväisesti ja häntä kiellettiin levittämästä tietoa. Hän kuoli pian löydön jälkeen ja löytöpaikka jäi salaisuudeksi.
Vaikka lännen suuret kultaryntäykset levottomuuksineen Australiassa, Kaliforniassa jne. olivat vielä edessäpäin, pelättiin suurimittaisen kullanhuuhdontaryntäyksen aiheuttavan väkivaltaa, prostituutiota, varkauksia, keinottelua, petoksia ja muuta levottomuutta. Vanhauskoiset ortodoksit olivat erityisen huolissaan moraalin rappeutumisesta. Myös maaorjien omistajat pelkäsivät uusien työtilaisuuksien aiheuttavan maaorjien karkaamisia. Viimeksi mainittu ilmeisesti oli päähuoli, joka osoittautuikin aiheelliseksi. Maaorjuus lakkautettiin Venäjällä vasta 1861.
Laajamittainen kullanhuuhdonta vihdoin alkoi
Tiedot löydöistä kuitenkin levisivät. Vuonna 1823 oli Uralilla käynnissä jo noin 200 yksityisomisteista kullanhuuhdontapaikkaa. Ne työllistivät peräti 11 500 työntekijää, pääasiassa karanneita maaorjia. 1820-luvulla saatiin Uralilta huuhdontakultaa 1600 kiloa vuodessa ja samaan aikaan kovan kiven kultakaivoksista 2000 kg. Uralin kaivu oli kiivaimmillaan 1870-90 luvuilla. Huippuvuonna 1880 saatiin huuhdontakultaa 12 800 kiloa. Suurin hippu löydettiin Mias-joelta 1842. Sen paino oli 36 kiloa. Vuonna 1825 annetun määräyksen mukaan kaikkia yli 400 gramman hiput piti toimittaa Pietarin geologisen instituutin museoon.
Amurin, Jakutian ja Magadanin kullankaivu-alueet rikkaimpia
Uralin innoittamana etsittiin ja löydettiin huuhdontakultaa mm. Krasnojarskista etelään sijoittuvalta Altailta jo 1820-30 -luvuilla. Historiatietojen mukaan siellä työskenteli jopa satoja tuhansia karanneita maaorjia ja orjan asemassa olleita tehdastyöläisiä. Kai Donner kertoo kirjassaan ”Siperian samojedien keskuudessa”, että 1800-luvun alkupuoliskolla Jenisei-joen rannalla sijaitsevan Jenisen kaupungin kautta kulki vuosittain vähintään 100 000 kullankaivajaa. Kultahuuhtomoiden omistajat viettivät kaupungissa komeata ja ylellisistä elämää rakentaen mahtavia palatseja. Myös elin- ja muita tarvikkeita kullankaivajille riistohinnoin toimittaneet liikemiehet olivat suurhyötyjiä. Samalta loistokaudelta ovat peräisin ”syntisten kullankaivajien sielujensa pelastamiseksi rakennuttamat lukemattomat valkoiset ja kultakupoliset kirkot”, kirjoittaa Donner.
Amurin alueella oli töissä myös kiinalaisia, mutta vaskoolit heilläkin olivat perinteisiä siperialaisia puuvaskooleja
Kauko-itä varsinainen kultasuoni
Tyyneen valtamereen ja Kiinan pohjoisosiin rajoittuvalta, Vladivostokista länteen sijaitsevalta Amur-joen alueelta löydettiin huuhdontakultaa 1850-51. Huuhdonta-alueita oli tuhansia ja vuosituotto tuhansia kiloja. Myös ikiroudan alueilta Trans-Baikalin, Ohotan, Primorskin, Jakutian ja Magadanin alueilta löytyi jokikultaa, mutta ikiroudan vuoksi niitä päästiin hyödyntämään vasta 1800-luvun lopulla, kun dynamiitti, painepesurit, ruoppaajat ja kaivinkoneet saatiin käyttöön. Virallisten tilastojen mukaan tsaari-Venäjällä vallankumoukseen 1917 mennessä tuotettiin huuhdontakultaa yhteensä 660 tonnia. Erityisesti Amurin alueelta Kiinaan tapahtuneen salakuljetuksen vuoksi tosiasiallisen kokonaismäärän arvellaan olleen 760-940 tonnia.
Siperiassa ja Kauko-idässä siirryttiin suurten ruoppaajien käyttöön. Lapin olosuhteissa ei niiden käyttö ollut mahdollista
Venäläiset kultayhtiöt pykivät voimalla myös Ivalojoen apajille
Kun Ivalojoen kulta 1868 löydettiin, oli emo-Venäjällä siis takanaan jo mittava kullankaivuhistoria. Siperian ja Kauko-idän kullalla rikastuneet venäläiset liikemiehet arvelivat, että myös Suomen apajille kannattaa lähteä. Jo vuonna 1869 pietarilainen kauppias Peter Nenjukov asiamiehensä Pavel Gudkovin ja 14 työläisen avulla saivat Ivalojoelta kultaa ”puolta enemmän kuin Siperiassa pidettiin kannattavana”. Nenjukovin porukka sai kuudessa päivässä 220 grammaa kultaa. Kuutiossa soraa oli parhaimmillaan 6 grammaa eli erinomaisen paljon.
Elettiin tsaari-Venäjän lakien alaisuudessa, mutta autonomisen aseman vuoksi haluttiin säätää oma laki Suomen kullankaivulle. Oulun läänin kuvernööri Georg von Alftanin aloitteesta perustettiin 1869 komitea laatimaan ehdotusta.
Pietarissa Ivalojoen kultaa kohtaa osoitettiin suurta kiinnostusta. Venäläisten suurten kaivosyhtiöiden painostuksesta tsaarin virkamiehet ajoivat lakiin sisältöä, joka suosi suuria yrityksiä, jotka käytännössä olisivat venäläisiä kultayhtiöitä. Nämä olivat suurin joukoin ilmoittautuneet valtaamaan alueita paitsi Ivalojoelta, myös pohjoisempaa Lihrin retkikunnan reitin varrelta. Suomessa ei ollut vastaavaa kokemusta eikä pääomia.
Venäläiset esittivät esimerkiksi, että valtausalueen pituus olisi 2,5 virstaa eli 2,6 km, työntekijöiden vähimmäismäärä olisi suuri 12 henkeä ja erilaiset maksut olisivat hyvin korkeat. Ne olisivat soveltuneet suurille venäläisille kultayhtiöille, mutta eivät suomalaisille pienille yhtiöille, puhumattakaan yksityisille henkilöille.
Suomalaiset virkamiehet olivat yllättävän tiukkoja puolustaessaan suomalaisten pientoimijoiden etua. Kuvernööri Alftan komitean jäsenenä ajoi voimakkaasti suomalaisten pientoimijoiden mahdollisuuksia. Loppujen lopuksi ehdot vuonna 1870 voimaan tullessa laissa lieventyivät huomattavasti niin, että ne mahdollistivat myös yksityisten henkilöiden ja pienienkin yritysten toiminnan. Muun muassa valtausalueen vähimmäispituus laskettiin yhteen kilometriin. Asetuksen mukaan oli jokaisella hyvämaineisella Suomen ja Venäjän alamaisella, juutalaisia lukuun ottamatta, oikeus etsiä ja huuhtoa kultaa Suomen Lapissa. Kulta piti kuitenkin luovuttaa kruunulle ja siitä piti maksaa vero valtiolle 8-12 %
Kenraalikuvernööri yritti tiukasti ajaa venäläisten yritysten etua
Tsaari-Venäjän korkein virkamies Suomessa, kenraalikuvernööri Nikolai Adlerberg oli poikkeuksellisen aktiivinen Suomen kullanhuuhdontalainsäädännön sisältöä määriteltäessä. Hänen innokkuutensa taustalla oli 7 pietarilaiselta liikemieheltä tullut ehdotus, että he perustaisivat valtavalla 500 000 hopearuplan peruspääomalla kullankaivuyhtiön, johon otettaisiin myös suomalaisia ”kapitalisteja”. Edellytyksenä oli, että yhtiö saisi kolmeksi vuodeksi yksinoikeuden koko Lapin kullankaivuun. Vaikka kenraalikuvernööri sitä voimakkaasti puolusti, ehdotus hylättiin suomalaisten vaatimuksesta. Hylkäyksen perusteluna oli muun muassa, että tällä ehdotuksella suljettaisiin ulkopuolelle jo aikaisemmin luvan saaneet ja paikkakunnan väestö.
Yksityishenkilöiden kullankaivu aiheuttaisi ongelmia
Kun yhtymä haki kenraalikuvernööriltä edellä mainittua monopolilupaa, se perusteli, että sillä ”vältettäisiin vakavia riitaisuuksia ja arvelluttavia epäjärjestyksiä, samoin kuin rikollisuuttaja satunnaista hinnannousua, joita Siperiassa ja Australiassa saadun kokemuksen mukaan vapaa kilpailu saattoi aiheuttaa”. Moraaliperusteet otettiin avuksi samoin kuin jo vuosisadan alussa Siperiassa. Mutta samanlaista pelottelua käytettiin Venäjällä vielä 2010-luvulla perusteina, joilla vastustettiin kullanhuuhdonnan vapauttamista yksityisen kansalaisen oikeudeksi.
Conrad Lihr venäläisten agenttina ja lahjomana
Vuori-insinööri Conrad Lihr toimi siis Ivalojoen kullan löytymiseen johtaneen retkikunnan johtajana. Hänellä luonnollisesti oli tarkat tiedot syyskuussa 1868 löytyneestä esiintymästä. Hän luovutti tiedot ennen niiden virallista julkaisemista luvattomasti venäläisille kultayhtiöille, joille näin ollen tuli etulyöntiasema kullanhuuhdontaetsintälupien hakemisessa. Lihrin luovuttamien tietojen perusteella valtioneuvos, kreivi Mauritz Armfelt yhdessä pietarilaisten liikemiesten kanssa hakivat kullanetsintälupaa. Heidän asiamiehenään toimi taaskin Conrad Lihr, joka oli tuolloin Suomen vuorihallituksen korkeimman virkamiehen vuori-intendentti, nykykielellä pääjohtaja, Valfrid Brehmerin apulaisena.
Huhtikuussa 1870, kun tuleva kaivukesä oli tulossa, Armfelt ilmoitti Lihrille, että heidän yhtiönsä ovat kirjallisesti päättäneet, jos Te insinööri Lihr osoitatte heille edullisia paikkoja, saatte 6000 markkaa jokaisesta paikasta ehdolla, että niistä kustakin saadaan 1 puuta (16 kg) kultaa. Lisäksi maksetaan kunkin paikan osingosta 5 % niin kauan kuin niitä käytetään. Luvattu 6000 markka vastasi työmiehen yli 30 vuoden palkkaa. Lihr hyväksyi lahjontaehdotuksen ja ymmärrettävästikin pyysi, että Armfelt ei paljastaisi lahjontasopimusta. Lihr ehdottikin vuori-intendentti Brehmerille hakemusten hyväksymistä.
Kullanetsintälupa myönnettiin. Kävi kuitenkin niin, että Armfeltin yhtiö purkautui sisäisten riitaisuuksien vuoksi. Näin ollen Lihr ei saanut lahjontakorvausta. Tieto sopimuksesta kuitenkin tuli julki ja Lihr erotettiin tehtävästään Vuorihallituksen pääjohtajan apulaisena. Tämä ei kuitenkaan estänyt hänen etenemistään virkauralla, vaan hänet nimettiin 1885 Suomen rahapajan johtajaksi.
Conrad Lihrin kunniaksi Ivalojoen kullan löytäneen retkikunnan johtajana on löytöpaikalle Nulkkamukkaan pystytetty muistomerkki vuonna 1987. Tältä osin hän on epäilemättä muistomerkin ansainnut. Sortuminen venäläisten yhtiöiden lahjontaan lyö luonnollisesti säröjä hänen maineeseensa. Lohtuna on, että hän ei niistä päässyt hyötymään.
Kultamuseon pystyttämä kuva Lihrin löydön muistoksi. Juhlatorven soittajan kanssa Geologisen tutkimuskeskuksen entinen johtaja Herman Stigzelius. Kuva Seppo J. Partanen
Venäläisten yhtiöiden innostus lopahti
Vaikka venäläisiä suuryhtiöitä suosivat säännökset eivät menneetkään läpi, kaikkiaan 25 venäläistä yhtiötä lunasti kullanetsintäluvan kesälle 1869. Pietarilainen kauppias Mikael Sidoroff sai Suomen ensimmäiset kultavaltaukset pohjoisempaan Tenojoelle ja Skietsimäjoelle Lihrin retkikunnan reitin varrelle. Todennäköisesti Lihr paljasti myös hänelle vielä virallisesti julkaisemattoman raportin tietoja. Kun Sidoroff kuitenkin unohti tehdä lain mukaiset kuulutukset, hänen valtausoikeutensa raukesivat.
Lukuisat venäläiset yhtiöt saivat kullanetsintäluvan myös kesälle 1870, mutta yksikään näistä ei kuitenkaan tehnyt 1870 ilmoitusta kultalöydöstä eikä näin ollen saanut pitemmän ajan kaivuoikeutta, “tehdaspiiriä” eli nykykielellä kaivospiiriä. Matkan vaivat, asumattomat erämaat ja odotettua heikompi kullansaanti lienevät tyrehdyttäneen venäläisten liikemiesten yritykset alkuunsa. He olivat tottuneet Venäjän kultakentillä helpompiin tuloksiin. Näin kullanetsintä lopulta jäi kokonaan suomalaisten käsiin. Huuhdonta 1870 jatkui 335 suomalaisen voimin ja huippuvuonna 1871 oli jopa 491 työläistä, minkä jälkeen määrä alkoi laskea. Tuolloin Inarin kunnan oma asukasmäärä oli noin 600 henkeä.
Taulukosta näkyy, miten kullan saanti nopeasti väheni. Se selittänee, miksi venäläisten suuryhtiöiden kiinnostus lopahti. Kauko-idässä oli paljon rikkaampia esiintymiä. Suomalaisille yksityiskaivajille määrä riitti. Toinen piikki tuli 1950-53 Lemmenjoen kultaryntäyksessä. 1980-luvulla alkoi taas nousukausi, kunnes konekaivu Lemmenjoella loppuu 2021.
Ivalojoelta tuotiin valtion viralliseen punnitukseen kultaa vuonna 1870 yhteensä 19 kiloa ja huippuvuonna 1871 yhteensä 56 kiloa. Osa salakuljetettiin Norjaan, mutta suuruusluokka pysyy kuitenkin samana. Onnekkaimmat kaivajat ostivat tuloillaan isoja maatiloja.
Venäjällä Amurin alueella saatiin samoin aikoihin kultaa vuodessa tuhansia kiloja. Myös tämä selittänee, miksi venäläisten suurliikemiesten kiinnostus lopahti. Venäläisten suuria odotuksia kuvastaa edellä todettu Conrad Lihrille tehty lahjontatarjous, joka edellytti, että jokaisesta yksittäisestä huuhdonta-alueesta piti saada kultaa 16 kg. Lapissa oli liian pienet ympyrät eivätkä heitä suosivat lupaehdotkaan menneet läpi. Osaksi venäläisten vetäytyminen johtui siitä, että Oulun läänin kuvernööri Alftan oli erityisen tarkka juuri venäläisten kullanhuuhdontalupien käsittelyssä ja muotoseikkojen perustella hylkäsi herkästi heidän anomuksensa.
Olen aiemmassa blogissani tarkastellut yksityiskohtaisemmin tsaari-Venäjän kullankaivua ja toisessa blogissa vallankumouksen jälkeistä aikaa. Ne löytyvät alempaa.