Kuinka käy, jos emme puolusta luontoa itseltämme?
Viime kesänä makasin riippukeinussa ja luin. Yhtäkkiä kesken lauseen maisema ympärilläni jähmettyi, puiden havina hiljeni, linnut lakkasivat laulamasta; ja sitten, kun metsä oli saanut huomioni, oksat ja havut, sammaleet ja kivet, kaarnat ja latvat, kaikki alkoi elää, aaltoilla, pyöriä, vihreän eri sävyt, miljardit eri vivahteet värähtelivät auringon kirkastamassa ilmassa. Metsä tuli minuun ja minä siihen. En uskaltanut liikahtaa, makasin kevyesti keinuen ja olin osa jotakin ääretöntä ja väkevää. Myöhemmin kaipasin tunnetta läpi talven, odotin malttamattomana kevättä, jotta pääsisin taas mökille ja saisin tavata vihreän lumoni uudelleen.
Yhdysvaltojen koillisosassa asuva kälyni näkee kotinsa ikkunasta vain tasaisiksi ajettuja nurmikoita ja naapuritaloja katumaastureineen. Halutessaan kulkea puiden lomassa hänen on istuttava autoon ja ajettava moottoriteitä päästäkseen aidattuun luontoon. Siksi jokaisella Suomen vierailullaan hän iloitsee teiden varsilla kasvavista nokkosista, ihailee korkeita mäntyjä taloyhtiömme pihalla ja käy halaamassa koivua. Niin hän saa pienen kosketuksen lapsuuteensa, missä niityt rehottivat villeinä, seinänä seisova kuusimetsä oli askeleen päässä ja piharatamot toimivat ruhjelaastareina.
Kälyni on oppinut arvostamaan sitä, mitä hänellä ei enää ole. Niin ihmisen mieli usein toimii: pidämme ympäröivää puhdasta, saavutettavissa olevaa luontoamme kauniina itsestäänselvyytenä, sanomme, että kansallismaisemat ovat yhtä kuin Suomi ja olemme niistä ylpeitä, mutta unohdamme helposti, kuinka herkkää ja haavoittuvaista se kaikki on ilman arvostamista ja puolustamista.
Myös itänaapurissa käsketään lapsia ”keskusteluja tärkeistä asioista” -oppitunneilla olemaan ylpeitä isänmaan luontorikkauksista. Niistä puhutaan kuitenkin kulutettavasti ”varoina”, jolloin suhteesta luontoon tulee ihmisen aineellisia tarpeita korostavaa. Silloin, kuin huomaamatta, käy niin, että Siperiassa ja Venäjän Kaukoidässä kaadetaan laittomasti satoja hehtaareja taigaa tai avohakataan Baikalin ikivanhoja lehtikuusi- ja pihtametsiä, annetaan salametsästyksen villiintyä ja metsäpalojen roihuta.
Vihdoin keväällä kiirehdin maisemani luokse. Siellä paljaalla, tuulisella kummulla kauris seisoi vasansa kanssa ja tuijotti minua hämillään, minä katsoin kauhuissani takaisin. Ärjyvät sahat olivat talven aikana kaataneet puut mökkitonttimme ympäriltä, metsäkoneet olivat vääntäneet ketjuillaan sammaleet ja varvut mössöksi, metsä oli raiskattu ja lyöty polvilleen. Kauriit pinkaisivat lopulta karkuun. Hävityksen keskellä seisoi vain yksi pystyyn jätetty mänty, upea ja ylväs. Astuin sen luo ja kosketin kaiken nähnyttä, kaiken kestävää kuorta. Puu huojui ja humisi. Eli.
Anna Soudakova
Kirjoittaja on kirjailija sekä äidinkielen, ranskan ja venäjän opettaja.
Kolumni on julkaistu Venäjän Aika-lehdessä 2/26.