Mitä etuliitteet ja lokerointi tekevät meille?
Olin 8-vuotias, kun minusta tuli vähemmistön jäsen. Siitä asti olen pyristellyt eroon statuksestani, johon vähemmistöstatukseni oli minut sulkenut. Mitä enemmän olen pyristellyt, sitä enemmän enemmistö on halunnut lokeroida minut ja ikään kuin lukita alaotsikoideni alle: ”Suomessa asuva venäläinen”, ”paluumuuttaja”, ”maahanmuuttajataustainen kirjailija”.
Vähemmistöjä on toki kahdenlaisia: sellaisia, jotka ovat enemmistöön verrattuna alakynnessä ja joutuvat taistelemaan oikeuksiensa puolesta kuten seksuaalivähemmistöt tai vaikka karjalaiset Venäjällä, sekä sellaisia, jotka ovat tulleet muualta, ja siksi jäävät helposti enemmistöstä sivuun. Minun nähdään kuuluvan jälkimmäiseen.
En ole koskaan oppinut ymmärtämään osaani venäjänkielisessä vähemmistössä, joka toimii intuitiivisten, joidenkin jäseniensä mielestä itsestään selvien, toisten siihen kuuluvien silmissä kummallisten sääntöjen mukaisesti. Olen seurannut, kuinka vähemmistöni on
jämähtänyt paikoilleen ja samalla kehittynyt ja kasvanut, muttei koskaan ole ollut yhtenäinen. Olen ollut siitä kovin hämmentynyt, ja siksi on ollut vaikea löytää omaa paikkaani sieltä.
Jos kuuluu vähemmistöön, voiko samalla olla osa enemmistöä? Jos on enemmän enemmistön kaltainen, pettääkö silloin vähemmistöään? Miksi kuuluminen johonkin on niin tärkeää? Miksi tahdomme laputtaa itsemme ja toiset? En usko, että se auttaa näkemään toisemme paremmin, kohtaamaan ja tunnistamaan toisissamme ihmisen.
Työssäni suomi toisena kielenä -opettajana kohtaan päivittäin lapsia ja nuoria, jotka kuuluvat virallisten määritysten mukaisesti sivussa oleviin vähemmistöihin. Yhteiskunnan on helpompi nähdä heidät ”muslimeina”, ”virolaisina”, ”toisen polven maahanmuuttajina”, usein vain tuttavallisesti ”noina”. Pahimmassa tapauksessa he oppivan tuollaisen diskurssin ja pukevat sen päälleen, sillä se on helpointa: alaotsikko on jo annettu, ääriviivat piirretty, pitää vain astua niiden sisään.
Mutta heistä, meistä jokaisella on myös se toinen, merkityksellisempi ja todellisempi puoli – jokaisen ”minä”, ihminen. Sellaisina haluaisin oppilaani nähtävän: ilman määritteitä ja rajaa vetäviä ryhmiä. Sellaisena myös minä haluaisin tulla nähdyksi.
Sanoilla on valta. Vähemmistö on melko vähättelevä sana. Vähemmistö tuntuu siltä kuin olisi vähän, vähän vähemmän ja samalla vähän liikaa. Vähemmistöt ovat vähän laidalla, jopa ulkopuolella, vähän jaloissa. Ja silti tässäkin kirjoitan ihmisistä, joille oma ”minä” on toivottavasti kaikkein määriteltävin.
Anna Soudakova