Tamperelainen toimittaja-tietokirjailija Pekka Lehtonen jakaa Venäjän Aika-lehden palstalla muistojaan ja kuva-arkistojaan Neuvostoliitosta ja Venäjältä. Ne sijoittuvat jonnekin Itämeren, Mustanmeren, Jäämeren ja Tyynenmeren välimaastoon.
Neljän meren ympäröimä
Venäjä on laaja maa, joten voidaan sanoa niinkin, että se ulottuu kaikilla ilmansuunnilla mereltä merelle. Se on Pohjoisen jäämeren, Tyynen valtameren, Mustanmeren ja Itämeren välissä. Kun muistelen Venäjän matkojani, aloittaisin mielelläni käymällä taas kerran kuvien tuomien muistojen mukana maan ääripisteissä: pohjoisen Dudinkassa, etelän Sotšissa, lännen Kaliningradissa ja idän Sahalinilla.
Maailman pohjoisin?
Mikä on maailman pohjoisin kaupunki? Kysymys tuli yllättäen esille, kun vuonna 2003 kävin Venäjän nikkelikaupungissa Norilskissa ja sen satamakaupungissa, Jenisein varrella sijaitsevassa Dudinkassa. Siellä nimittäin sanottiin, että heidän kaupunginsa on pohjoisin. Olin aina luullut, että kunnia kuuluu Norjan Hammerfestille.
Tarkistin myöhemmin asiaa ja löytämäni tiedot väittivät, että olen ollut oikeassa. Kuitenkin samalla ajattelin, että onko tuolla nyt niin väliä. Ero on joka tapauksessa pieni. Toisaalta riippuu myös siitä, miten mitataan. Kyllä pohjoisessa on mahdollisuus levittää kaupungin rajoja lähes miten pitkälle tahansa.
Joka tapauksessa Dudinka oli näkemistäni Venäjän sadoista kaupungeista yksi miellyttävimpiä. Varmaan tätä arviota edisti kaunis keväinen päivä ja pakkasmittarin pysytteleminen noin miinus 20 asteen paikkeilla. Vertauskohtana oli Norilsk, josta poikkesin Dudinkaan. Kaivos- ja nikkelisulattokaupunki Norilskin lumi oli samaan aikaan jo harmaata tai jopaa mustaa. Kaivospölyt eivät ole helposti taltutettavissa.
Mustanmeren kiviset rannat
Pian on kulunut jo 60 vuotta siitä, kun kävin vaimoni kanssa Mustanmeren lomakaupungissa Sotšissa. Asuimme silloin Talllinnassa ja tein radion suomenkielisessä toimituksessa töitä. Mukana lomamatkalla oli myös virolainen kollegamme Ülev, jota tarvitsimme tulkkina, koska venäjän kielen taito oli vasta alkeissa.
Ensimmäinen hämmästys Sotšin uimarannalla oli se, ettei siellä ollutkaan rantahiekkaa, vaan pieniä kiviä. Auringon paisteessa ne olivat tulisen kuumia, joten tarvittiin vähän fakiirin taitoja, jotta selvisimme.
Tämän matkan kohokohta oli vierailu vuoren rinteellä kaupungin ulkopuolella sijaitseva ravintola Kavkazki Aul, Kaukasialainen kylä. Idean ravintolan perustmisesta oli esittänyt kosmonautti Aleksei Leonov. Se oli tavallaan eliittiravintola, mutta ei sellainen, johon tavalliset ihmiset eivät olisi voineet tulla. Sotši oli silloinkin lomakaupunki mutta ennen kaikkea kotimaisten matkailijoiden kohde.
Ravintolan suosituin osa oli ulkoilmassa vuoren rinteessä. Tarjolla oli ennen muuta gruusialaista ruokaa ja juomaa. Viinin asemesta useimmissa pöydissä näkyi konjakkipulloja. Luonnon läheisyyttä oli metsän humina, lintujen laulu ja kulkukoirien tarkkaavaisuus, jäisikö vierailta jotain ruuan tähteitä.
Itämeren aarreaitta
Kaliningradin alue Itämeren rannalla on toisen maailmansodan jälkeensä jättämä ongelma. Se on ennen kaikkea sotilastukikohta, joka Neuvostoliiton aikana oli varsinkin ulkomaalaisilta suljettu. Neuvostoliiton hajottua Kaliningrad avautui, joten kävin alueella pari kertaa, kun sinne oli mahdollista päästä.
Siellä on monta kiinnostavaa kohdetta. Onhan kaupungilla ja alueella mielenkiintoinen historia takanaan. Kaliningradissa patsasteli tunnettu Königsbergin kansalainen, filosofi Immanuel Kant ja laivastokaupungissa Sovetskissa seisoi korkealla jalustalla Venäjän laivaston luonut Pietari Suuri.
Minua kiinnosti ennen muuta alueen luonnonrikkaus, meripihka. Se on miljoonia vuosia sitten kasvillisuudesta kovettunutta keltaista ”pihkaa”, josta nyt tehdään mm. kalliita koruja.
Kaliningradin alue on ongelma Euroopalle mutta myös siellä asuville. Kulkuyhteydet sen ja muun Venäjän välillä ovat vaikeutuneeet Venäjän Ukrainaan aloittaman hyökkäyksen johdosta. Kun itse kävin alueella vuonna 2003, matkustin sinne lentokoneella Helsingistä Kööpenhaminan kautta ja palasin Suomeen bussilla Tallinnaan ja sieltä laivalla Helsinkiin.
Lohen pyyntiä Sahalinilla
Venäjän itäisen meren, Tyynen valtameren rannalla kävin vuonna 1999 ja tutustuin kalastajayrittäjään, jonka firma pyysi Tyynen meren lohta. Arvoa kalansaaliille antoi ennen muuta sen mäti, jota jalostettiin helposti punaiseksi kaviaariksi. Firman johtaja näytti minulle mielellään toimintaansa ja tuntui olevan hyvin menestyvä bisnesmies ja hyvin itsetietoinen.
Hän ei myöskään salannut tunteitaan kaukaa kylään tulleelta toimittajalta. Kun kävimme hänen moottoriveneellään katssomassa, miten lohi nousi merestä, hän sai kännykkäänsä Japanista puhelun, jossa vahvistettiin iso kaviaarikauppa läheisen Hokkaidon firman kanssa. Kauppa oli niin suuri, että mies pomppi hetkeen aikaa veneesssä ja kiljui riemusta.
Sahaliinin saareen liittyy myös vanhoja ristiriitoja Japanin kanssa ja ikäviä muistoja ajalta, jolloin Venäjän valtio lähetti vangitsemiaan kansalaisia sinne perustetuille vankileireille. Yksi pahamaineisista paikoista oli Sahalin. Kirjailija Anton Tšehov päätti 1800-luvun lopulla tutkia, millaista Sahalinille vangittujen elämä oli. Hänen tutkimusraporttinsa on kuuluisa ja se on myös suomennettu.