Teksti: Anna Jarovaja ja Kerttu Matinpuro
Valokuvat: Kerttu Matinpuro
Kuvituskuvat: Lilja Matvejeva
Teksti on julkaistu Venäjän Aika lehdessä 3/25. Sähköisen lehden saat ostettua Lehtiluukusta.
Alla otteita yhteisestä matkapäiväkirjastamme, jota kirjoitimme matkalla Suomen vastaisella Venäjän rajaseudulla toukokuussa 2025. Meillä molemmilla on pitkä henkilökohtainen suhde Venäjään, jossa toinen meistä on syntynyt ja toinen asunut kahdeksan elämänsä tärkeää vuotta. Siksi, kaikista maailman tapahtumista huolimatta, halusimme lähteä rajan tuolle puolen katsomaan miten tavalliset ihmiset elävät. Ennen niin arkiset matkat itärajan taa ovat suomalaisilta loppuneet, emmekä juuri saa kuulla mitä toisella puolella tapahtuu. Miten ihmiset elävät ja selviytyvät yhä kovaotteisemmassa ja julmemmassa diktatuurissa? Matkamme kulki kotikaupungistamme Joensuusta Norjan Kirkkoniemen ja Venäjän Murmanskin kautta aina Pietariin ja takaisin.
Matkasta, siitä heränneistä ajatuksista ja keskusteluista ihmisten kanssa aiomme kirjoittaa enemmän ja julkaista kokonaisen kirjan hieman tuonnempana. Tässä jutussa muutamia yhteisiä ja omia päiväkirjaotteita.
– Anna ja Kerttu
Valmistautuminen: Joensuu-Kirkkoniemi
Aikaisemmin matka Joensuusta synnyinkaupunkiini Petroskoihin kesti keskimäärin viisi tuntia. Jos halusi käydä Venäjän puolen lähimmässä kaupungissa Sortavalassa, matka oli vielä lyhyempi – vain tunti rajalle ja toinen sieltä kaupunkiin. Nuo ajat tuntuvat ylelliseltä, sillä nyt matkaa Petroskoihin tuli autolla yli 2000 kilometriä.
Viimeisin kokemukseni Venäjän rajan ylittämisestä (turvallisuuspalveluiden kuulustelu rajalla), terve järki ja hieman turhaakin paniikkia saivat meidät valmistautumaan matkaan erityisin digitaalisin turvatoimin, ja otimme varmuuden vuoksi mukaan tiedostoista ja yhteystiedoista tyhjät puhelimet. Kaikista varotoimista huolimatta tunnelma oli silminnähden hermostunut ennen Borisoglebskin rajanylityspaikkaa.
Mietimme toimintasuunnitelmaa pahimman skenaarion varalta: päätettiin keksiä koodisana siltä varalta että jompikumpi pidätetään, tai vaikuttaa että täytyy muuten ottaa yhteys asianajajaan.
Tiedän, että lietsomme toisiimme turhaakin pelkoa, mutta toisaalta tuntuu että on pakko purkaa hermostuneisuutta ääneen. Päädymme valitsemaan koodisanaksi “suolakurkku”. Nauramme hermostuneesti keksiessämme tilanteita, joissa sanaa joutuisi käyttämään: kun toista viedään FSB:n kuulusteluun, toinen sanoo: “oota, käyn hakemassa autosta vielä suolakurkut ettei ne jäädy”.
Rajanylitys: Kirkkoniemi-Murmansk
Onneksi koodisanoja ei tarvittu ja ylitimme rajan yhdessä hujauksessa 20 minuutissa kaikkine auton ja tavaroiden tarkastuksineen ja asiakirjojen täyttämisineen. Suorastaan nopeusennätys.
– Pahoittelut, että jouduitte kantamaan niin paljon tavaroita autosta tullitarkastukseen, mutta säännöt ovat valitettavasti sellaiset, sanoi tullivirkailija ja yllätti meidät ystävällisyydellään. Hetken saatoimme haaveilla, että jotain olisikin muuttunut ja olisimme matkalla toisenlaiseen Venäjään. Passintarkastuskopin seinässä oleva agressiivis-sävytteinen turvallisuuspalvelun rekrytointimainos muistutti kuitenkin todellisuudesta.
Kun Venäjän rajanylityspaikan portti auton edessä aukeaa, tuntuu kuin jokin asiaankuulumattoman suuri riemu valtaisi meidät. Ajamme valkoisuuden keskellä kohti Murmanskia ja maisemat ovat älyttömän kauniit – ihan kuin ne olisivat hetkessä muuttuneet vielä kauniimmiksi. Aiomme pysähtyä heti ensimmäiselle huoltoasemalle hengittämään.
Voitonpäivän alla: Murmansk
Matkamme osuu toukokuun juhlapyhien aikaan, jolloin Venäjällä vietetään voitonpäivää. Näemme mainostauluilla kuvia suuren isänmaallisen sodan (joksi toisen maailmansodan aikaa täällä kutsutaan) sankareista, mutta myös uusista “isänmaan puolustajista”, jotka taistelevat paraikaa Ukrainassa. Jälkimmäisiä näkyy matkamme varrella erityisesti pienemmillä paikkakunnilla.
Ihmiset tuntuvat reagoivan tähän uudenlaiseen voitonpäivän tulkitaan eri tavoin: jotkut eivät kiinnitä huomiota ollenkaan, joissakin se herättää isänmaallista ylpeyttä Venäjän sotilaallisista saavutuksista, mutta osa paheksuu kahden eri historiallisen tapahtuman sekoittamista keskenään.
– He yrittävät jatkuvasti vetää yhtäläisyyksiä näiden kahden sodan välille. Se on mahdotonta hyväksyä, tuhahtaa uusi tuttavamme Mihail Murmanskista.
Mihail on pienen murmanskilaisen elokuvatuotantoyhtiön johtaja, ja intohimoinen paikallishistorian rakastaja. Hän on tuohtunut historiallisten tapahtumien sekoittamisesta patrioottiseksi paatokseksi. Hän on tehnyt useita dokumenttielokuvia, jotka käsittelevät toisen maailmansodan tapahtumia pohjoisessa.
Mietimme, kuinka valtava rakkaus kotimaahan ja inho valtiovaltaa kohtaan voi yhdistyä samassa ihmisessä. Tällä hetkellä ne tunnutaan usein laskevan yhteensopimattomiksi.
Kohti Karjalaa: Petroskoi-Vieljärvi
Mitä enemmän matkaamme kuluu, sitä vähemmän mielessämme käy enää pelko mahdollisista vaikeuksista virkavallan kanssa. Yhdessä pienessä kylässä jäämme yöpymään satojen kilometrin säteellä olevaan ainoaan kunnolliselta vaikuttavaan hostelliin. Majoittauduttuamme kuulemme, että eräs paikallinen asukas ihmettelee, kun joku on pysäköinyt suomalaisilla rekisterikilvillä varustetun auton suoraan FSB:n toimiston ikkunoiden eteen. Yövyimme siis valvovien silmien alla.
Seuraavana päivänä jatkamme matkaa Vieljärvelle, jossa aiomme tavata karjalan kielen kieliaktivisti Natalia Antonovaa. Nataliaa voi epäilemättä kutsua karjalaiseksi supernaiseksi: hän työskentelee intohimoisesti karjalan kielen elvyttämiseksi, on tehnyt opetusmateriaaleja äidinkielen opiskeluun, päätoimittaa itsenäistä paikallislehteä, ja vielä vapaa-ajallaan harrastaa viljelyä, marjastusta ja leivontaa, sekä kestitsee vieraita karjalaisilla herkuilla kotitalossaan Vieljärven rannalla.
— En pidä itseäni suurena aktivistina, koska on ihmisiä, jotka tekevät paljon enemmän kuin minä. Mutta koska meitä, jotka teemme edes jotain, on niin vähän, niin minäkin erotun joukosta, hän itse sanoo.
Natalia on luonut ainutlaatuisen kielenopetusmenetelmän — karjalan kielen kielipesän, jonka tavoitteena on ollut elvyttää lasten kielitaitoa ja kulttuurintuntemusta. Kielipesä-päiväkoti toimi Vieljärvellä kuuden vuoden ajan, mutta nyt tilanne on vaikea — tänä vuonna se jouduttiin sulkemaan kokonaan, ja toiminta supistui koulun jälkeiseen kielikerhoon. Syitä on monia: syntyvyys paikkakunnalla on matalaa ja uusia karjalan kielestä kiinnostuneita perheitä vähän. Moni vanhemmista on myös alkanut pelätä, että lapset eivät pärjää venäjänkielisessä koulussa, jos käyvät päiväkotia karjalan kielellä.
– Tällä hetkellä kaikki suomalais-ugrilainen kieliaktivismi rajoittuu pääasiassa vapaa-ajan tapahtumien järjestämiseen, Natalia huokaisee. Siksi myös karjalan kielen tulevaisuus on hänen mukaansa epävarmaa.
– Täällä Vieljärvellä aktiivisimmat toimijat ovat jo iäkkäitä. Valitettavasti nuoret, jotka voisivat tuoda uusia ideoita, eivät osallistu kovin paljon toimintaan. Suurin osa heistä lähtee Vieljärveltä pois. Itsekin kyllä asuin Petroskoissa 20 vuotta ennen kuin halusin palata tänne takaisin, Natalia toteaa ymmärtävästi, niin kuin tapaansa kuuluu.
Vieljärvellä syntynyt Natalia muutti aikoinaan opiskelemaan lähimpään kaupunkiin Petroskoihin, jonne jäi töihin ja asumaan. Hän palasi silloin tällöin kylään opettamaan karjalan kieltä ja myöhemmin hoitamaan iäkkäitä vanhempiaan. Muutama vuosi sitten kuoli ensin hänen äitinsä ja sitten isänsä. Vanhempien poismeno ja sodan syttyminen saivat hänet palaamaan takaisin kotikyläänsä.
– Täällä tunnen yhteyden esi-isiin, Natalia sanoo.
Ja todella tuntuu siltä, kuin Natalian kotitalo ja piha olisi oma saarekkeensa, jossa merkityksellistä on juuri tämän paikan ja sen ihmisten tarinat, ei se, mitä keinotekoisten valtionrajojen itsejulistautunut hallitsija tekee.
Turismi kukoistaa: Sortavala-Viipuri
Vuoden 2022 jälkeen kotimaan matkailu on Venäjällä kasvanut huimasti. Se on erityisen havaittavaa täällä Karjalassa, varsinkin nyt, kun saavumme Karjalan-matkailun mekkaan Sortavalaan.
Olisi voinut kuvitella, että rajan sulkeutuminen olisi tyhjentänyt Sortavalan matkailijoista, mutta näin ei kuitenkaan käynyt. Paikallisviranomaisten mukaan Sortavalan alueella vieraili vuonna 2019 noin 660 000 turistia, kun taas vuonna 2023 määrä ylitti 1,3 miljoonaa.
Paikallinen tuttavamme kertoo, että kesällä täältä on vaikea löytää vapaita majoituspaikkoja ja osa niistä on todella kalliita, selvästi suunnattu ökyrikkaille:
— Esimerkiksi yhdessä luksus-majoituksessa yö maksaa 200 000 ruplaa (2 000 euroa), eikä sielläkään usein ole vapaita huoneita, hän sanoo.
Turistien tulva näkyy myös toisessa tutussa rajakaupungissa Viipurissa. Vanhassa kaupungissa restaurointia varten pystytettyjen rakennustelineiden välissä on liutanaan uusia kahviloita ja ravintoloita. Muodikkaaseen keskiaika-tyyliseen ravintolaan on jonoa kadulle asti.
Jos suomalaista suklaata ja kahvia sai aikaisemmin kauppahallista, on krepostnaja-kadulle nyt avautunut useita myymälöitä, jotka myyvät suomalaisia tuotteita. Yritämme udella niiden myyjiltä mitä kautta tavarat kuljetetaan, mutta kysymyksiimme suhtaudutaan varautuen. Yksi myyjä kuitenkin sanoo: “eiväthän kaikki rajat ole kiinni”.
Turistiputiikkien jälkeen kävelemme kohti majapaikkaamme Viipuri-hotellissa ja silmiin osuu valtava tiemainos. Siinä poseeraa kiiltokuvamaisesti äiti, isä ja kolme lasta. Mainoksessa lukee: “Suuri perhe — suuri onni. Pidä raskaus, älä vaivu aborttiin. Kriisipuhelin: 8 800…”
Puistattaa ja suututtaa. Olemme kuulleet aborttien vastaisesta kampanjasta myös lääkäritutuiltamme, jotka kertoivat, että niille lääkäreille, jotka saa naisen vastaanotolla pyörtämään aborttipäätöksen on luvattu sievoinen rahallinen korvaus.
Sodan muistaminen: Pietari
Saavumme Pietariin 8. toukokuuta, eli päivää ennen voitonpäivän juhlintaa. Kaupunki on täynnä oranssin ja mustan värisiä yrjönnauhoja, joista on tullut viime vuosina erityisen patrioottinen voitonpäivän symboli. Propagandistien kiihko lähestyvän juhlapäivän suhteen on huipussaan: televisiossa näytetään, kuinka vastasyntyneille annetaan synnytyssairaaloissa sotilastakit, koulun ikkunat on koristettu hävittäjälentokoneiden silueteilla ja tekstillä ”kiitos voitosta”.
On kuitenkin myös toisenlaista muistamista.
– Tämä päivä on muuttunut halloweeniksi, kommentoi historioitsija Anatoli Razumov.
Razumov on kutsunut meidät mukaansa Pietarin lähellä sijaitsevaan Levashovon muistolehtoon, jossa hän käy joka vuosi 8.toukokuuta viemässä kukkia. Hän on tutkinut Neuvostoliiton massiivisten vainojen historiaa ja on yksi muistolehdon perustajista. Täällä on Stalinin vainoissa vuosina 1937–1953 teloitettujen joukkohauta. Arkistotietojen mukaan lehtoon on haudattu vähintään 19 000 ihmistä, jotka teloitettiin Leningradin alueella.
– Poliittisten vainojen uhrien muiston kunnioittaminen on erityisen tärkeää näinä aikoina, Razumov sanoo.
Muistamisen teema saa meidät miettimään myös sitä, kuinka nykypäivän ”sotasankareita” muistetaan sitten joskus, kun hyökkäyssodan todelliset kasvot paljastuvat. Olemme vierailleet muutamilla hautausmailla, joihin on haudattu Ukrainan sodassa kaatuneita. Siellä hautarivit, joiden yllä liehuvat taisteludivisioonien liput, kasvavat päivä päivältä. Oli kauheaa kävellä noiden hautojen välissä – tuntui julmalta ja samalla loputtoman surulliselta katsoa hautakivissä poseeraavia nuoria miehiä. Hautojen viereen on tuotu uutta hiekkaa valmiiksi odottamaan seuraavia kaatuvia.
Paluumatkalla: Poljarnie Zori-Murmansk
Paluumatkamme kohti Murmanskia kulkee pienen Poljarnye Zorin kaupungin läpi. Tämä on erikoinen paikka, jossa satojen kilometrien tyhjyyden keskellä nousee yhtäkkiä kerrostalojen täyteinen asutuskeskus. Kaupunki on perustettu 60-luvun lopussa Kuolan ydinvoimalan työntekijöille.
Jo perinteiseksi muodostuneen tradition mukaan yövymme ”valvovan silmän alla” ja parkkeeraamme automme poliisiautojen viereen. Paikallinen hostelli “Atom 51” sijaitsee nimittäin täälläkin samassa rakennuksessa virkavallan päämajan kanssa.
Myöhäisestä kellonajasta huolimatta ulkona paistaa vielä pohjoisen kevään aurinko ja kadulla guljailee nuorisoa. Pysähdymme toisessa maailmansodassa kaatuneiden muistomerkin luokse. Vastapäisen talon avoimesta ikkunasta kuuluu musiikkia: ukrainalainen artisti Verka Serdyuchka laulaa “ja lasit kilisevät, kilisevät, kilisevät tahdissa. Ukraina ei ole kuollut, jos me juhlimme näin”. Vakuutumme jälleen kerran siitä, että huolimatta kaikesta keinotekoisesta isänmaallisesta pateettisuudesta, jota maan nykyinen hallitus parhaansa mukaan luo, suuri osa tavallisista ihmisistä haluaa elää niin kuin ihmisen kuuluu – juhlia, elää omaa elämäänsä ja kuunnella rakastamiensa artistien kappaleita.