Kirja on tärkeä tapa oppia tuntemaan maailmaa. Mutta oppivatko lapset ympäröivästä maailmasta samalla tavalla, jos he lukevat lastenkirjoja eri kielillä? Miten lapsen persoonallisuus kehittyy, jos toinen lapsi kasvaa lukien esimerkiksi venäjänkielistä lastenkirjallisuutta ja toinen suomenkielistä? Venäjänkieliset ovat Suomen toiseksi suurin kielivähemmistö ruotsinkielisten jälkeen: heitä on täällä yli satatuhatta, lähes kaksi prosenttia väestöstä. Venäjän aloittama sota on jatkunut jo yli neljä vuotta, ja keskustelu venäjän kielen asemasta Suomessa ei ole loppunut. Lapset kuitenkin jatkavat lukemista, ja kirjoja päätyy tavalla tai toisella kirjastojen hyllyille.
Pelkästään Helmet-kirjastoissa on tällä hetkellä 12 778 venäjänkielistä lasten- ja nuortenkirjaa, ja niiden osuus koko kirjakokoelmasta on 35 prosenttia. Kirjastoaineiston valinnan periaatteita säätelee yleisistä kirjastoista annettu laki. Sen mukaan yleisen kirjaston tehtävänä on edistää väestön yhdenvertaisia mahdollisuuksia koulutukseen ja kulttuuriin, tiedon saatavuutta ja käyttöä sekä lukemiskulttuuria ja monipuolista lukutaitoa.
Helsingin kaupunginkirjaston kokoelmapalveluissa ollaan sitä mieltä, että venäjänkielinen lasten- ja nuortenkirjallisuus on tällä hetkellä erittäin laadukasta. Kirjojen valinnassa käytetään kokoelmatyöryhmän asiantuntemusta, erityisesti niiden työntekijöiden, jotka vastaavat lapsille ja nuorille tarkoitetun kirjallisuuden valinnasta. Heidän työnsä tulokset näkyvät lainausmäärissä, jotka kasvavat joka vuosi. Vuonna 2022 venäjänkielisiä kirjoja lainattiin 40 051 kappaletta, kun viime vuonna niitä lainattiin 13 prosenttia enemmän eli 45 404 kappaletta. Näin kertoo Helsingin kaupunginkirjasto.
Kirjoja hankitaan sopimustoimittajan kautta. Esimerkiksi Helsingissä toimittaja on Storia ja Espoossa Kirjastopalvelu. Toimittaja vaihtuu lain mukaan kahden vuoden välein. Se toimittaa listat hankittavista kirjoista. Listoissa on kansikuva, tietoja kirjailijasta, kirjan nimi ja lyhyt esittely kirjasta. Sen jälkeen työhön osallistuu venäjänkielisistä kirjastotyöntekijöistä koostuva ryhmä, jolla on pitkä työkokemus. He ottavat huomioon oletetun kysynnän, kirjailijan aikaisempien kirjojen suosion ja – mikä on erityisen tärkeää – lukijoiden omat toiveet.
”Tavallinen Suomessa asuva ihminen voi kirjoittaa Helmetiin, että hän haluaisi jonkin tietyn kirjan kirjastoon”, kertoo kirjailija Ilona Rumjantseva, joka kirjoittaa nimellä Marja Malmi. Hän on itse tilannut tällä tavalla useita kirjoja, ja kirjasto on hankkinut niitä Venäjältä vielä sodan alettua.
Helsingin kaupunginkirjaston kokoelmapalvelujen tietoasiantuntija Tatjana Vasilyeva korostaa, että kirjasto ei hanki kirjoja, jotka yllyttävät vihaan jotakin ihmisryhmää kohtaan, mutta kirjasto ei harjoita sensuuria. ”Sananvapaus ja demokratia ovat meidän tärkeimmät periaatteemme”, hän sanoo.
Poikkeuksia kuitenkin on. Lastenkirjallisuudesta minulle ei annettu esimerkkejä, mutta valituksia on tullut esimerkiksi Zaharin Prilepinin ja Vladimir Solovjovin kirjoista sekä julkaisusta, jossa Venäjän karttaan on merkitty alueita, joita Suomi ei tunnusta osaksi Venäjää. Tällaiset kirjat poistetaan kokoelmista tai lähetetään varastoon siltä varalta, että niitä tarvitaan propagandaa tutkiville tutkijoille.
Tämän vahvistaa myös Dmitri Žerbin, joka vastaa lastenkirjallisuuden kokoelmien hankinnasta Espoon kaupungin kirjastoissa:
”Ongelmallinen aihe ovat Venäjällä julkaistut maantiedon kirjat, koska niissä maiden rajat voivat olla ristiriidassa kansainvälisesti tunnustettujen rajojen kanssa. Mutta kyseessä on hyvin pieni osa aineistosta, joten se ei aiheuta suurta ongelmaa.”
Dmitri Žerbinin mukaan Venäjän täysimittainen hyökkäys Ukrainaan ei ole vaikuttanut kovin paljon lastenkirjallisuuden valintaan. Joitakin Venäjällä kiellettyjä kirjoja voidaan edelleen hankkia virallisen toimittajan kautta. Lisäksi viime vuosina on syntynyt venäjänkielisiä kustantamoja Venäjän ulkopuolelle, ja myös niiden kirjoja voidaan tilata virallisen toimittajan kautta. Pääasiassa tämä ei kuitenkaan koske lastenkirjallisuutta.
”Usein nämä kirjat ovat kirjastoissa suosittuja”, Žerbin sanoo.
Vasilyevan mukaan venäjänkielisen lastenkirjallisuuden laatu on viime vuosina parantunut. Hän puhuu melkein ”renessanssista”, joka on ollut erityisen näkyvä vuoden 2022 jälkeen. Hänen selityksensä on yllättävä: lapsille kirjoittamisesta on tullut vähemmän vaarallista kuin aikuisille kirjoittamisesta.
”Lasten kirjoja, joissa käsitellään ikuisia tai ajankohtaisia aiheita, pidetään varmaan turvallisina. Näinhän oli myös Neuvostoliiton aikana”, Vasilyeva sanoo.
Espoossa on viime vuosina ollut taipumus hankkia enemmän kirjoja lapsille kuin aikuisille. Žerbinin mukaan keskimäärin 60 prosenttia venäjänkielisiin kirjoihin käytetystä budjetista menee lastenkirjallisuuteen.
”Lastenkirjallisuuden nimikkeitä on kuitenkin vähemmän kuin aikuisten kirjallisuutta, koska yleensä yhtä lastenkirjaa hankitaan kirjastoon 2–4 kappaletta, kun taas aikuisten kirjallisuudesta hankitaan 1–2 kappaletta yhtä nimikettä”, Žerbin kertoo.
Vuoden 2025 kysytyimpien kirjojen listan kärjessä eivät ole diasporan uudet nimet, vaan suomalaisen klassikkokirjallisuuden käännökset. Erityisesti listalla ovat Aino Havukaisen loputon Tatu ja Patu -sarja, Mauri Kunnaksen tarinat ja Harry Potter. Venäläisestä klassikkokirjallisuudesta listalle pääsi vain Puškinin Jevgeni Onegin.
Oodin hyllyiltä löytyy kuitenkin paljon laajempi valikoima: Tšehovista, Tolstoista ja Puškinista Platonoviin, Mihalkoviin, Petruševskajaan ja Ulitskajaan. Uudemmissa julkaisuissa käsitellään myös vaikeita aiheita, kuten diktatuuria, maahanmuuttoa ja koulukiusaamista. Esimerkiksi Jessica Kasper Kramerin Historia, jota ei voi kertoa kertoo Romanian diktatuurista kymmenvuotiaan tytön silmin. Kokoelmassa Sana V-kirjaimella puolestaan käsitellään muun muassa rakkautta isänmaahan silloin, kun omien maanmiesten teot ovat ristiriidassa niiden periaatteiden kanssa, joiden mukaan sinut on kasvatettu, sekä kysymystä siitä, kuka on syyllinen, kun ystävistä ja läheisistä tulee sodan uhreja.
Mutta yksi asia kiinnitti huomioni. Helmet-kirjastoilla on Lukudiplomi, lukemista kannustava ohjelma, jossa on ikäryhmittäin laaditut kirjaluettelot suomeksi, ruotsiksi, englanniksi ja venäjäksi. Suomen-, ruotsin- ja englanninkielisissä listoissa huomaa heti kirjoja, joissa käsitellään LGBT-aiheita. Venäjänkielisestä Lukudiplomista tällaisia kirjoja ei kuitenkaan ainakaan kuvausten ja kansikuvien perusteella löytynyt.
Tämä ei sinänsä todista mitään, mutta se sopii yhteen sen kanssa, mitä Suomessa venäjäksi lapsille kirjoittavat kirjailijat kertovat. Esimerkiksi kulttikirja Kesä pioneerihuivissa löytyy kirjastosta peräti kahtena painoksena, myös lahjapainoksena, jossa on Saša Skotšilenkon kuvitus.
Venäjänkielisiä kirjoja hankitaan pääasiassa ulkomailta, mutta suurin osa niistä julkaistaan Venäjällä, jossa on nykyään tiukka sensuuri ja jossa myös kustantamoiden itsesensuuri on lisääntynyt. Sodan tuomitsemisen tai LGBT-aiheiden käsittely on käytännössä kiellettyä. Venäjän ulkopuolella toimivat kustantamot taas julkaisevat hyvin vähän lastenkirjallisuutta. Ne julkaisevat lähinnä kirjailijoita, jotka Venäjällä on määritelty ulkomaisiksi agenteiksi tai äärijärjestöiksi.
Näyttää siis siltä, että Suomessa lasten lukema venäjänkielinen kirjallisuus kulkee edelleen tavalla tai toisella nykyisen venäläisen sensuurin seulan läpi. Suomessa toimivat kustantamot eivät myöskään kiirehdi julkaisemaan venäjänkielisiä kirjoja. Helsingin kaupunginkirjastossa minua kehotettiin keskustelemaan Suomessa asuvien ja kirjoittavien lastenkirjailijoiden kanssa: Marja Malmin, Anna Anisimovan, Natalia Huhtaniemen ja Aleksandra Lahtisen. Kolmen ensimmäisen kanssa onnistuin keskustelemaan.
Natalia Huhtaniemi ei ole alun perin Venäjältä vaan Riiasta. Hän kasvoi kaksikielisenä, mutta venäjä on hänelle ”tunteiden kieli”, ainoa kieli, jolla hän osaa kirjoittaa todella.
Kuva Natalja Huhtaniemen-Arkisto
Siksi sensuuri on hänelle erityisen tärkeä aihe.
”Jos meitä julkaistaan Venäjällä, me sopeudumme tavalla tai toisella näihin rajoituksiin.”
”Jos kirjoitan koulusta kertovaa tarinaa, jossa henkilöt ovat teini-ikäisiä, minun on kirjailijana vaikea teeskennellä, ettei joitakin aiheita yksinkertaisesti ole”, Huhtaniemi jatkaa. ”Kyse voi olla alkoholinkäytöstä, väkivallasta, rumasta kielestä, LGBT+-aiheista tai seksuaalisuudesta. Opettajana näen tämän – nuoret kasvavat eri tavalla, kokevat itsensä eri tavoin, kohtaavat erilaisia vaikeuksia ja rakastuvat oman tai vastakkaisen sukupuolen ihmisiin. Kaikki tämä on osa elämää. Mutta Venäjällä julkaistavassa alaikäisille tarkoitetussa kirjallisuudessa kaikkea tätä tavalla tai toisella rajoitetaan. Tämän seurauksena sensuuri ei vaikuta vain Venäjällä oleviin lukijoihin, koska siellä julkaistuja kirjoja lukevat venäjänkieliset lapset myös muissa maissa.”
Suomalainen lastenkirjallisuus käsittelee Huhtaniemen mukaan kasvamista, ihmissuhteita ja oman identiteetin löytämistä paljon vapaammin. Niin vapaasti, että joitakin kirjoja ”on jopa vaikea kuvitella venäjäksi käännettyinä”.
Sodan aihetta Natalia ei toistaiseksi tietoisesti käsittele:
”En ole itse vielä käsitellyt sitä.”
Hän kuitenkin korostaa eroa kirjailijan oman valinnan ja ulkopuolisen rajoituksen välillä:
”Lapset tuntevat tekstistä aina, kun kirjailijaa on rajoitettu jollakin tavalla.”
Anna Anisimova kirjoittaa venäjäksi, ja hänen kirjojaan on käännetty monille kielille. Kapitan Borštš on julkaistu ukrainaksi, ja Muzyka moego djatla englanniksi, japaniksi, tšekiksi, koreaksi, turkiksi ja italiaksi.
Kuva Maša Bahtina
”Minulle ei ole koskaan ollut kysymys siitä, jatkanko kirjoittamista venäjäksi vai en. Se on minun kieleni, minun työkaluni, ja jatkan sen käyttämistä niin kauan kuin pystyn”, Anna sanoo. ”Minusta on kiinnostavampaa ja tärkeämpää kirjoittaa kaunokirjallisia tekstejä venäjäksi. Se on minulle hyvin joustava ja syvällinen työkalu, se on kuin minun vetenäni tai ilmana. En saa yhtä paljon iloa työskennellessäni toisen kielen kanssa, vaikka ehkä sitäkin voisi ajan myötä kehittää.”
Anisimova kertoo saaneensa sodan alkamisen jälkeen Taikelta (Taiteen edistämiskeskus, nykyään Kuvi) yhden apurahan venäjänkielisen kirjan kirjoittamiseen.
”Se on kertomussarja lapsista, jotka opiskelevat venäjää äidinkielenään eräässä suomalaisessa koulussa”, Anna kertoo. ”Suomessa venäjää puhuvat lapset ovat hyvin erilaisia. Heillä on erilainen kulttuurinen tausta, erilainen perhetausta ja ylipäätään erilaiset elämäntilanteet. Halusin näyttää, että näitä lapsia yhdistää venäjän kieli, mutta he kaikki ajattelevat eri tavalla, näkevät itsensä eri tavalla ja suhtautuvat venäjän kieleen eri tavalla.”
Anisimova vahvistaa, että Suomessa kirjoja julkaistaan pääasiassa vain suomeksi ja ruotsiksi. Hänen tänä vuonna Suomessa julkaistu tarinansa, joka ilmestyi vastasyntyneiden lahjapakkauksen yhteydessä, on hänen kokemuksensa mukaan ainoa poikkeus.
”Tänä vuonna ilmestyi uusi versio satukirjasta useilla kielillä: suomen ja ruotsin lisäksi venäjäksi, ukrainaksi, kolmella saamen kielellä, arabiaksi, somaliksi ja viroksi. Jokaisessa kieliversiossa kirjailija kirjoitti omalla äidinkielellään, ja minua pyydettiin kirjoittamaan satu pienille lapsille erityisesti venäjänkielistä versiota varten, minkä teinkin. Tämä on ensimmäinen venäjänkielinen kirjajulkaisuni Suomessa. Ehkä se jää myös ainoaksi.”
Hänen käsikirjoitustaan lapsista, jotka opiskelevat venäjää suomalaisessa koulussa, ei ole vielä julkaistu, koska Anisimova haluaa julkaista sen juuri Suomessa.
”Tavoitteeni ei ollut vain kirjoittaa kirjaa, vaan myös tarjota sitä suomalaisille kustantamoille käännettäväksi ja julkaistavaksi täällä. Alusta lähtien ja edelleen haluan, että tämä kirja julkaistaan juuri Suomessa, koska kirjoitin sen ensisijaisesti täällä asuville lapsille. Halusin tehdä näkyviksi kaksikieliset lapset: suomalais-venäläiset tai venäläis-suomalaiset, jotta suomalainen yhteiskunta näkisi heidät.”
”Tämä ei kerro lapsista, jotka käyvät läpi maahanmuuton kokemusta, vaan lapsista, jotka asuvat täällä nyt ja joiden perheessä puhutaan kahta tai kolmea kieltä. Tammikuusta lähtien olen lähettänyt tämän kirjan seitsemääntoista suomalaiseen kustantamoon. Tähän mennessä yksi kustantamo on vastannut, ettei se voi ottaa sitä omaan kustannusohjelmaansa, ja toinen kustantamo sanoi, ettei heillä ole kääntäjää eivätkä he pysty tekemään käännöksiä. Kaikki muut ovat olleet hiljaa.”
Marja Malmi on varma, ettei joitakin hänen sodan alkamisen jälkeen kirjoittamiaan kirjoja enää julkaista Venäjällä.
Kuva Mihail Nikitin
”En tiedä, kenen puoleen voisin niiden kanssa siellä kääntyä. Tunsin, etten enää pysty puhumaan Aisopoksen kielellä. Olen maassa, jossa voin puhua vapaasti. Minulla on sellainen etuoikeus, toisin kuin hienoilla ja ehkä lahjakkaammilla kollegoillani Venäjällä, että voin sanoa mitä haluan. Siksi kirjoitin tekstin juuri niin kuin halusin”, Marja Malmi sanoo. ”Sitä ei tietenkään julkaista Venäjällä.”
Helmet-kirjastossa tällä hetkellä olevat Marja Malmin kirjat on kirjoitettu ennen sotaa, vaikka ne julkaistiin vasta vuonna 2023. Niissä käsitellään jo silloin sodan aihetta, koska hänen kokemuksensa mukaan se huolestutti ihmisiä jo tuolloin ja oli ilmassa.
”Sitä ei voinut kiertää”, Marja Malmi sanoo. ”Se on kuin norsu, johon törmäät otsallasi. Se ei päästä sinua eteenpäin. Venäjänkieliset kirjailijat, jotka ovat nyt Venäjällä, elävät tämän norsun kanssa. He ymmärtävät kaiken, mutta heitä kielletään puhumasta siitä, ja siksi he puhuvat kirjoissaan vertauskuvien kautta.”
Keskustelussani Marja Malmi puhuu avoimesti myös siitä, ettei säätiöillä ole kovin paljon rahaa ja hakijoita on paljon.
”Ja kuka sitä nyt tarvitsee enemmän, mitä luulette? Nyt ei ole sellainen hetki, että heillä olisi varaa huomata meitä”, hän toteaa.
Hänen johtopäätöksensä on hyvin yksinkertainen:
”Sota on pahaa. Siitä pitää puhua kaikilla kielillä, myös lapsille ja venäjäksi.”
Sensuuri, joka pystyy vaikuttamaan myös Venäjän ulkopuolella, saa uuden merkityksen, kun katsoo, mitä lastenkirjallisuudelle tapahtuu Venäjällä. Tutkimus Pro- ja sodanvastaisen ideologian kohtaaminen venäläisessä lastenkirjallisuudessa (2021–2024) osoittaa, että viime vuosina Venäjällä on muodostunut kaksi rinnakkaista mutta resursseiltaan hyvin eriarvoista tekstien virtaa, joissa käsitellään sotaa.
Toisaalta on valtion tukemaa kirjallisuutta, kuten 3–6-vuotiaille tarkoitettu aapinen Kaukoidän federaatiopiiristä. Siinä A-kirjaimen kohdalla ”ananas” on korvattu sanalla ”armeija”, ja historialliset viittaukset Dmitri Donskoista T-34-panssarivaunuun rakentavat jatkumoa nykyiseen sotaan. Samaa ajattelutapaa jatkaa Moskovan patriarkaatin kokoelma Žit – Rodine služit (Elää – palvella isänmaata), jossa sota kuvataan Jumalan tahdon mukaisena tekona.
Toisaalta on itsenäistä sodanvastaista kirjallisuutta, kuten Jevgeni Rudaševskin romaani Zver-44 (Peto-44) ja graafinen romaani Voina vs. Detstvo (Sota vs. lapsuus), jonka ovat tehneet yhdessä venäläiset ja ukrainalaiset taiteilijat.
Myös nyky-Venäjän lastenkirjallisuudesta on tullut ideologisen taistelun kenttä. Azbuka o važnom (Aapinen tärkeistä asioista) ja Žit – Rodine služit, jotka julkaistiin Venäjän täysimittaisen hyökkäyksen alettua, levittävät nationalistisia, militaristisia ja isänmaallisia arvoja, ihannoivat sotahistoriaa ja rakentavat kuvaa valtiolle uskollisesta kansalaisesta.
Sen sijaan Zver-44 ja Voina vs. Detstvo tarjoavat humanistisen ja sodanvastaisen näkökulman ja keskittyvät kärsimykseen, traumaan ja sodan tuhoisiin seurauksiin. Näin nämä teokset käyttävät lastenkirjallisuutta paitsi opetukseen ja viihteeseen myös kansallisen identiteetin, isänmaallisuuden, historian ja moraalisten valintojen käsitysten muodostamiseen.
On kuvaavaa, että Voina vs. Detstvo on tarkoitettu myös aikuisille, kun taas Azbuka o važnom on käytännössä ideologinen teksti eikä aapinen.
Lopputulos on se, että kirjastot hankkivat kirjoja ja huolehtivat kokoelmistaan, mutta lähes kaikki kirjat ovat ilmestyneet Suomen ulkopuolella – pääasiassa Venäjällä – ja ovat siksi tavalla tai toisella kulkeneet venäläisen sensuurin läpi. Samaan aikaan tämän jutun kolme päähenkilöä asuvat Suomessa ja kirjoittavat suomalaisista pihoista, kouluista, lapsista ja suomalaisesta elämästä täällä syntyneille ja asuville kaksikielisille lapsille. He eivät kuitenkaan pysty julkaisemaan kirjojaan täällä, koska kustantamoille se ei todennäköisesti ole taloudellisesti kannattavaa.
Teksti ja kuvat Valeri Klepkin