Olen viime päivinä pohtinut paljon venäläisen yhteiskunnan tulevaisuutta ja ulospääsyä vallitsevasta tilanteesta. Tällä hetkellähän Venäjällä ollaan kuin Harry Potter -teoksessa, tai ainakin sen pahimmassa ylivedetyssä parodiassa. On henkilöitä ja asioita, joita ei pidä mainita nimeltä. On asioita, joita ei saa kirjoittaa. Tai siitä tulee seuraamuksia. Tapasin tällä viikolla erään Venäjältä Suomeen saapuneen tieteentekijän, joka kuvaili asiaa hyvin. Yhteiskunnallinen aggressio ja jännite on hänen mukaansa kasvanut pikkuhiljaa ja nyt se on jo niin korkea, että ilmapiiri on aivan sakea jännityksestä. Ollaan tilanteessa, jossa ihmiset ovat kuin sudet, kaikki kiertävät ja epäilevät toisiaan.
Venäläisessä kulttuurissa auktoriteettia kunnioitetaan ja itseäsi ylempänä olevan päätöksiä ei kyseenalaisteta samoin kuin meillä. Tämä voi koskea perhepiiriä, koulutusta tai työpaikkaa, samoin kuin yhteiskunnan ylimpiä toimijoita, poliitikkoja. Yhteiskunnallista tai poliittista keskustelua ei käydä samoin esimerkiksi ystäväpiireissä, työpaikoilla tai sukulaisten kesken kuin esimerkiksi Suomessa.
Suuri ongelma on, että Venäjällä ei ole keskustelukulttuuria, johon kuuluisi asioiden terve kyseenalaistaminen ja erilaisten ajatusskenaarioiden pallottelu. Ei niin ikään ole mallia myöskään siitä, kuinka käydään yhteiskunnallista päätöksentekokeskustelua ja laaditaan kompromissi, johon kaikki sitoutuvat. Venäläisessä yhteiskunnassa on tyypillistä seurata maan johdon ajatuksia kritiikittömästi. Ajatellaan, että se on ikään kuin ihmisen henkilökohtainen takuu, tie menestykseen ja hyvinvointiin. Demokraattista dialogia ei koskaan olla opittu käymään. Edellä mainittuhan ei tarkoita, että olisi samaa mieltä välttämättä johdon ja valtaapitävien kanssa, mutta ollaan valmiita hyväksymään paljon epäsopivaa ja rajoitteita, jotta saataisiin aikaiseksi yhteiskunnassa edes jotain hyvää. Eräs venäläinen ystäväni kertoi, että hän on kertonut Venäjällä asuville tuttavilleen suomalaisesta vaalikonejärjestelmästä, jonka avulla on helppo löytää itselleen sopivin ehdokas. Venäläiset olivat kummastelleet, että miksi tällainen järjestelmä on edes olemassa.
Venäläinen kasvamattomuus yhteiskunnalliseen yhdessä tehtyyn ja hallittuun päätöksentekoon näkyy monissa asioissa. Esimerkiksi kouluissa oppilaita kasvatetaan oman kriittisen ajattelun ja ilmaisun sijaan tuottamaan täydellisesti opettajaa miellyttäviä, toinen toistaan rakenteeltaan samankaltaisina toistuvia esseitä ja vastauksia. Koulupolulla tärkeämpää on oppia kaunis käsiala, hyvät käytöstavat ja täydellinen kopioiminen, kuin luoda uutta, innovoida ja oppia kysymään ja kyseenalaistamaan. Meillä järjestökentällä se näkyy hyvin erilaisena toimintana kuin mihin meillä on totuttu. Siinä, missä täällä yhdistyslaki ja järjestödemokratia ovat kolmannen sektorin tärkeitä toiminnan pilareita, joihin kaikki nojaa, venäläisille demokraattinen toiminnan suunnittelu ja yhteisten päämäärien tavoittelu kaikkia kuulemalla ja osallistamalla on lähinnä utopiaa.
Venäläisessä työpaikkakulttuurissa esimies, oli hän minkälainen despootti hyvänsä, on se, joka määrittelee, miten toimitaan. Ei siis ole ollenkaan ihmeellistä, että kokonainen työyhteisö voidaan kääntää käytännössä ylösalaisin, kuin uusi pomo astuu taloon. Suomessa on totuttu, että johtajien ja työntekijöiden välillä vallitsee avoin keskustelukulttuuri, jossa työntekijöitä kuullaan ja kaikkien oletetaan antavan yhteinen panos työyhteisön hyvinvoinnin, työn innovoinnin ja edistyksen eteen. Sama ylempiarvoisen asema koskee Venäjällä siis lähes kaikkia yhteiskunnan perusrakenteita – koulussa opettajia, rehtoreita, esimiehiä, viranomaisia ja päättäjiä. Sinun yläpuolellesi päätynyt on valtansa ansainnut ja hänen toimiensa kyseenalaistaminen on hyvin vaikeaa, ellei peräti mahdotonta. Tätä kaikkea on suomalaisena kohtaamisissa mielenkiintoista havainnoida, sillä se näkyy keskustelukulttuurissa, kokouskäytänteissä ja useissa virallisissa yhteyksissä – laajemmin koko yhteiskunnassa.
Mitä Venäjällä pitäisi tapahtua, jotta yhteiskunta nytkähtäisi eteenpäin? Luullakseni pitää saavuttaa sellainen epätyytyväisyyden taso, joka nostaa ihmisten loputkin ihokarvat pystyyn ja ajaa väen kaduille. Tilanne on kuitenkin sikäli hankala, että tilanteessa tarvittaisiin uusi johtohenkilö, joku, joka osoittaa tilanteen olevan kestämätön ja tarjoaisi vaihtoehtoisen ratkaisun. Tällaista ei ole näköpiirissä, ja koska kansalaiskeskustelu tilanteesta on estetty ja siihen ei ole olemassa olevia rakenteitakaan, ollaan todellisessa pattitilanteessa. Olen myös viime päivinä pohtinut venäläisten sietokykyä. Kansa on tilanteessa, jossa vallitsevasta hetkestä ja asioiden kulusta ei voi käydä keskustelua, ja ympärillä olevat rakenteet romuttuvat. Ovatko venäläiset pitkään valmiita istumaan ilman palveluja ja mahdollisuuksia, joihin he ovat tottuneet? Ovatko he valmiita uhraamaan kaikki tulevaisuuden yhteistyömahdollisuudet ulkomaisten kumppaniensa kanssa? Mikä on venäläisen yhteiskunnan painostavan hiljaisuuden hinta?
