Vuosi sitten yritin viettää perheeni kanssa talvilomaa, mutta uutiset Ukrainasta eivät sallineet minun lomailla. Miten olisin voinutkaan? Ilmassa leijunut uhka laajenevasta suursodasta muuttui todeksi, kun venäläiset vyöryivät tankkeineen ja ohjuksineen Ukrainaan. 24.2.2022 muodostui vahvaksi ajalliseksi jakajaksi. On aika ennen helmikuuta ja sen jälkeen. Tarkastelen tässä tekstissä sen jälkeistä aikaa kansalaisyhteiskunnan tasolta. Selvää on se, ettei ole paluuta aikaan ennen viime helmikuuta. Tulevaisuudessa voi olla jotain muuta, mutta esimerkiksi Suomen ja Venäjän välisten kansalaisyhteiskunnan suhteiden paluuta entisenkaltaisiksi on turha enää odottaa.
Katkenneet yhteydet, poltetut sillat
Vuoden varrella jokainen raskas uutinen Ukrainasta on syventänyt kuilua ja vieneet toivoa siitä, että edes jonkinlainen näkyvä yhteys Venäjän kansalaisyhteiskuntaan olisi mahdollinen. Toki edelleen käydään puheluja, kuullaan venäläisten kumppaneiden toiminnan mahdollisuuksista (ja ennen kaikkea mahdottomuuksista!), mutta voisi sanoa, että jokainen Ukrainassa poltettu silta ja tuhottu kylä katkaisee aina lisää yhteyksiä Venäjän ja lännen välillä. Kyvykkyytemme muodostaa venäläisistä muunlaista kuin raakalaismaista tuhoajakuvaa on koetuksella. Tässä näen Suomi-Venäjä-seuralle tärkeän tehtävän. Me kerromme niistä venäläisistä, jotka haluavat vastustaa sotatoimia ja ajattelevat toisin. Piirrämme kuvaa myös venäläisestä yhteiskunnasta, joka on alati tiukkenevien lakien ja säädösten myötä luisunut täyteen diktatuuriin. Venäläisille puolestaan välitämme läntisten yhteiskuntien ajatuksia ja näkemyksiä tilanteesta. Tämän vuoksi voinkin sanoa, että me elämme jonkinlaisessa paradoksissa, jossa yhtäältä venäläiset yhteiskunta-aktiivit kokevat lännen kumppaneiden hylänneen heidät ja vastaavasti länsimaiset toimijat odottavat kärsimättöminä, että venäläinen kansalaisyhteiskunta reagoisi voimakkaammin oman maansa sotatoimia vastaan. Yhtä kaikki monen venäläisen on vaikea ymmärtää, miksi yhteydet ovat niin vahvasti katkenneet, sillä he näkevät oman valtionsa sotatoimet irrallaan kansasta, joka asiaan ei voi vaikuttaa. Teimme viime vuonna kyselyn suomalaisille kansalaistoimijoille Venäjä-yhteyksien tulevaisuudesta. Suomalaisten vastauksissa näkyi vahvasti, että odotamme Venäjältä sotatoimien loppumisen lisäksi avoimempaa ja vapaampaa toimintaympäristöä sekä venäläisen yhteiskunnan demokratisoitumiskehitystä, ennen kuin yhteyksiä ollaan valmiita luomaan uudelleen.
Sota ilmenee kulttuurin kentällä
Oikeastaan kaiken ylläsanotun vuoksi mielestäni on äärimmäisen tärkeää, että suomalaiset tuntisivat myös Venäjää Kremlin muurien ulkopuolella. Jotta meille muodostuisi suurempi kokonaiskuva maasta, olisi hyödyllistä tutustua esimerkiksi Venäjän sotatoimia tuomitseviin nykykirjailijoihin, muusikoihin, taiteilijoihin ja poliittisiin toisinajattelijoihin. Moni heistä sijaitsee nyt lännessä ja mielestäni on välttämätöntä, että heidät otetaan mukaan yhteiskunnalliseen vuoropuheluun täällä. Näin toivon muutenkin jokaisen kohdalla, joka jättää Venäjän. He ovat tehneet valintansa syystä tai toisesta. Sinisilmäinen toki ei pidä olla, Venäjän hallinto osaa usuttaa joukkoon myös niitä, joiden tarkoitteet eivät ole vilpittömät, mutta emme voi lähtökohtaisesti torpata jokaista venäläistä, joka vastaan tulee.
Sota ilmenee jo kulttuurin kentällä, vaikka oletettavasti enin sodasta vaikutteita saanut tuotanto on vasta edessä. Nyt jo on kuitenkin julkaistu suuri määrä kirjallisuutta, erilaisia taide- ja valokuvanäyttelyjä, teatteriesityksiä sekä musiikkia. Me olemme pyrkineet tarttumaan myös näihin tilaisuuksiin ja tämä on näkynyt mm. galleriamme näyttelyissä kuluneen vuoden aikana. Myös osastoverkkomme on järjestänyt erilaisia rauhankonsertteja, kirjanjulkistamistilaisuuksia, yhteiskunnallisia keskustelutapahtumia ja muuta toimintaa sekä ukrainalaisten auttamiseksi mutta myös tilanteen käsittelemiseksi kulttuurin kautta. Olen tästä työstä vilpittömän kiitollinen. Sota näkyy myös Suomen katukuvassa. Liitän tähän Helsingissä kuvaamani katutaidetoksen Putinista. Me järjestönä olemme itse osallistuneet myös katukuvassa näkymiseen – Imatran julistekampanjamme venäläisen animaatiohahmon Masjanjan muodossa sai aikaan kiitosta sekä paheksuntaa.
Venäjä-osaamista tarvitaan!
Eri puolilta Suomea kuuluu huolestuttavia kaikuja venäjän kielen opiskelun vähenemisestä. Jo aiemmin olen usein painottanut, että naapurimaan kieli on hyvä osata, sekä hyvässä että pahassa. Olen äärettömän huolissani suomalaisten Venäjä-osaamisen tulevaisuudesta. Meidän täytyy kielen lisäksi tuntea venäläistä yhteiskuntaa, historiaa ja Venäjällä sijaitsevia kulttuureja. Olipa tilanne maidemme välillä mikä hyvänsä, Venäjä ei katoa vierestämme, vaikka kuinka toivoisimme. Sodan myötä monilla aloilla on tuskailtu venäjän kielen taidon puutetta. Voimme varmasti unohtaa vanhat markkinalauseet venäjän kielen tarpeellisuudesta erityisesti kaupankäynnissä ja matkailussa, mutta todeta, että useilla eri aloilla tarvitaan Venäjään liittyvää asiantuntijuutta nyt ja tulevaisuudessa. Ymmärrän toki, että venäjän kieli ei ole nyt se houkuttelevin vaihtoehto, mutta muistakaamme, että Venäjä ei omista venäjän kieltä!
Ukraina tarvitsee tukeamme
Toivon hartaasti, että tuki sodan runtelemalle Ukrainalle ei ehdy. Tosiasia on, että tukea tullaan tarvitsemaan vielä pitkään. Olen pohtinut toimia, joilla konkreettisesti Ukrainaa voitaisiin tukea pitkäkestoisesti Suomesta jatkossa. Yksi näkökulma mielestäni on koulutuksellinen. Vaikka suomalainen koulutus nyt otsikoiden valossakin on pulassa, meillä on koulujärjestelmässä paljon arvokasta osaamista erilaisista lähtökohdista tulevien lasten huomioimisessa. Ukrainassa tämä tulee varmasti olemaan tarpeen ja erilaiset rakenteet maan lasten tukemiseksi tulevaisuudessa ovat merkittävässä asemassa huomisen Ukrainan rakentamistyössä. Toivon myös, ettei ketään apua tarjoavaa työnnetä pois. Minulle henkilökohtaisesti äärimmäisen suuri ilo on ollut saada antaa konkreettista tavaraa Ukrainan lasten auttamiseksi. Kaikkialla meitä seuralaisia ei ole hyväksytty sen vuoksi, että nimessämme on Venäjä. On myös kuitenkin onnellisia tilanteita, jossa olemme saaneet kerättyä esimerkiksi suomalaisia ja venäläisiä toimijoita yhteen konsertoimaan, ja lipputulot on ohjattu Ukrainan lasten hyväksi tai paikallisosastomme ovat järjestäneet ukrainalaisille pakolaisille mielekästä ajanvietettä ja mahdollisuuksia oppia suomea. Suomi-Venäjä-seuran arvojen tärkein pohja on suvaitsevaisuus. Näin toivomme myös meidät otettavan vastaan, sillä olemme rauhan asialla.
Maailma ei parane kiukulla
Tästä päästäänkin siihen, että kuluneen vuoden aikana ihmisten pahoinvointi on selvästi kasvanut, mikä on sodan takia aivan ymmärrettävää. Pitkin vuotta olemme saaneet pitää milloin hiuksista kiinni, milloin nenäliinan lähettyvillä. Itkulta ei ole säästytty. Maailma ei siltikään parane kiukulla. Vaikka jätämme nimeltään venäläiset meetvurstit hyllyihin tai muutamme venäläiset suolakurkut fermentoiduiksi, meidän ei ole parempi olla. On hyvä, että käymme keskustelua menneistä vuosista katsoen peiliin ja valmistaudumme kaikkiin mahdollisiin tuleviin skenaarioihin. Syyttelemällä ja vihanpidolla tuhlaamme silti vain energiaamme ja laskeudumme Putinin hallinnon retoriikan tasolle. On tärkeää, että olemme lännessä yhtenäisiä ja loogisia toimissamme. Ukraina tarvitsee meitä pragmaattisesti ajattelevina tukijoina eikä sekopäisinä somevöyhöttäjinä. Tästä syystä ruispalaani koristavat jatkossakin venäläisen reseptiikan mukaan valmistetut (fermentoidut) suolakurkut ja repussani kulkee venäläinen klassikkoteos tai nykykirja. Toivon kaikille rauhaa ja rakkautta sekä erityisesti ukrainalaisille voimia taisteluun oikeudestaan omaan kieleen ja kulttuuriin sekä omaan maahan!
