Taz ei ole Siperian pisimpiä jokia mutta se kuljettaa vesiä Pohjoiseen jäämereen kuitenkin 1400 kilometrin matkan. Joki virtaa Obin ja Jenisein välissä melko asumattomia seutuja soiden halki. Se on silti tärkeä vesiväylä, jota on kuljettu satoja vuosia, koska Siperiassa joet ovat olleet lähes ainoita kulkuväyliä.
Kävin Taz-joella kesällä 2002 ja koin neljä yllätystä, jotka kuvastavat Pohjois-Siperian elämän hyvin erilaisia puolia. Ihmisten vastuksena ovat huonot liikenneyhteydet mutta toisaalta joki on heille elämän tärkein elementti, jota voisi sanoa elämän edellytykseksi.
Taz-joen varrella asuu pieni selkupien kansa, joka on suomalaisten kielisukulainen. Selkupeilla ei ole omaa hallintoaluettaan mutta heidän kulttuurinsa säilyttämisen keskus on pieni Krasnoselkupin kylä Taz-joen varrella. Vesireitin lisäksi kylään pääsee vain ilmateitse, sillä ympäröivät laajat suot eivät anna oikein mahdollisuutta maantien tai rautatien rakentamiseen.
Siperian historiaa pidetään usein hämäränä menneisyytenä mutta pääsin tutustumaan nimenomaan Taz-joen varrella 1600-luvun vireään kauppakeskukseen, josta käytettiin luonnehdintaa kullanhohtoinen. Tästä muinaisesta kauppakeskuksesta ei ole maastossa enää mitään näkyvää jäljellä. Arkeologit ovat kuitenkin tutkineet, mitä joen rannalta löytyy, kun kaivetaan pintaa syvemmälle. Tuloksena on menestystarina ja hahmotelma siitä, millaiselta kauppakeskus näytti.
Koko Taz-jokivarren historia ei ole hautautunut Siperian suohon. Minut vietiin joen rannalla paikkaan, johon aikoinaan suunniteltiin rautatieasemaa, sillä Stalinin mielestä siitä piti kulkea rata Euroopasta Amerikkaan. Haaveesta on jäänyt erämaahan vetureita ja rautatiekiskoja, joiden ympärillä parveilevat miljoonat hyttyset samoin kuin 1940-luvun lopulla, kun tuhannet vangit pakotettiin Stalinin unelmaa toteuttamaan.
Monilla pohjoisilla kansoilla on tarinoita urheista karhunkaatajista, jotka kävivät muinaista pyhää eläintä vastaan vaaraa ja kuolemaa uhmaten. Taz-joen varrella tutustuin mieheen, joka elääkseen pyydystää kaloja ja lintuja mutta on kaatanut myös useita kohtaamiaan karhuja.
Sukukansa selkupit
Selkupit on pieni Venäjän Länsi-Siperiassa elävä uralilainen kansa, jonka kieli kuuluu samojedikieliin. Vuonna 2010 Venäjän asukkaista selkupeja oli 3600 mutta vain vajaa puolet heistä oli selkupin kielen käyttäjiä. Selkupit asuvat hyvin pienissä yksiköissä suurella alueella. He harrastavat riistalintujen ja turkiseläinten metsästystä sekä kalastusta.
Selkupien pääosa asuu nykyään Jamalin Nenetsian autonomisella alueella mutta lisäksi heitä asuu Krasnojarskin alueella ja Tomskin läänissä. Selkupit on kansan omakielinen nimitys ja tarkoittaa maaihmisiä tai metsäihmisiä. Virallisesti selkupeista alettiin puhua vasta 1930-luvulla. Siihen asti puhuttiin ostjakki-samojedeista. Myös M.A. Castren käytti tätä nimitystä tai puhui samojedikieltä puhuvista ostjakeista tavattuaan heitä Surgutin alueella nykyisessä Hanti-Mansiassa.
Selkupit samoin kuin muut eteläsamojedit olivat 1200-luvulla turkkilaisten ja tataarien verotettavina. Venäläisten vaikutus alkoi tuntua 1600-luvulla Siperian valloituksen yhteydessä. Silloin osa selkupeista muutti pohjoisemmaksi Obin keskijuoksulta Taz-joen varsille. Vähitellen he joutuivat venäläisten verotettaviksi. Neuvostovallan vaikutus selkupien alueella kasvoi 1930-luvulla, kun alettiin vaatia paikallaan pysyvää elämää, ateismia ja lasten lähettämistä kouluihin.
Selkupeista tiedetään maailmalla erittäin vähän, eikä Venäjälläkään kovin paljon. Syitä eristyneisyyteen voi löytää paljonkin. Yksi perussyy on hajanainen asutus ja lähes olemattomat kulkuyhteydet. Taz-joen varren selkupikyliin pääsee kesäisin vain jokea myöten tai helikopterilla. Krasnoselkupiin sentään lentää lentokone Tjumenista.
Ensimmäiset selkupinkieliset tekstit on julkaistu jo 1870-luvulla lähetyssaarnaajien toimesta. Tuloksena ei kuitenkaan ollut selkupien kirjakieli. Se kehitettiin vasta 1930-luvulla. Aluksi kieltä kirjoitettiin Tazin alueen murteella latinalaisin aakkosin mutta vuonna 1940 siirryttiin kyrillisiin kirjaimiin. Ennen sotaa painettiin aapiskirjoja ja lukukirjoja. Vuonna 1986 kehitettiin uudet selkupin kielen aakkoset, joita on kaikkiaan 40. Selkupin kielellä on kuitenkin painettu hyvin vähän kirjoja. Sergei Irikov on kirjoittanut selkupinkielisen aapisen ja alaluokkien lukukirjoja. Hän on julkaissut myös venäläis-selkuplaisen sanakirjan.
Vuonna 2002 opettaja Raisa Ivanova Krasnoselkupista kertoi minulle, että Krasnoselkupin piirin alueella on kaikkiaan viisi koulua, joista yksi on iltakoulu. Kolmessa koulussa annetaan alaluokilla selkupin kielen opetusta, Krasnoselkupissa kolmella alimmalla luokalla ja perinteisissä selkupikylissä, Tolkassa ja Rattassa kuudenteen luokkaan asti.
Vuonna 1992 Krasnoselkupiin perustettiin Selkupien kansallisen kulttuurin keskus. Se toimii kaksikerroksisessa puisessa kulttuuritalossa. Kulttuurikeskuksessa on kansanlaulujen, tanssin ja käsitöiden osastot. Talvella käydään selkupikylissä keräämässä kansanlauluja ja satuja. Kokoelma on suuri mutta painoasuun on saatu vasta kansanlaulukokoelma. Keskuksen tehtävänä on kerätä ja säilyttää vanhaa sekä opettaa selkupien perinteitä nuorisolle, kertoi keskuksen johtaja Ljudmila Silverstova.
Keskuksen esiintymisryhmät ovat odotettuja vieraita metsästäjien ja kalastajien juhlissa. Yksi suurimmista selkupien kansallisista juhlista on sorsien tulon eli kevään juhla. Myös selkupilaisissa häissä ryhmä esiintyy.
Stalinin rautatie
Tiettömien taipaleiden takana asuvien selkupien lisäksi joen rannalla on muitakin yllätyksiä. Runsaat puoli vuosisataa sitten erämaa kuhisi hyttysten lisäksi myös ihmiselämää. Stalin rakennutti vankityövoimalla yhtä suurista unelmistaan. Hän olisi yhdistänyt Euroopan ja Amerikan rautatiellä.
Selkupien luona käydessäni vuonna 2002 isäntäni kutsuivat minut pienelle jokiristeilylle Taz- jokea pohjoiseen Jäämerta kohti. Kun olimme kulkeneet moottoriveneellä Krasnoselkupin kylästä parikymmentä kilometriä, oppaani ohjasivat veneen rantaan ja näyttivät ränsistynyttä harmaata vajarakennusta.
– Tähän piti joskus rakentaa suuri rautatieasema ja junaliikennettä palvelemaan iso kylä, he kertoivat. En ollut uskoa korviani. Sadan metrin matka metsään todisti puheet tosiksi. Koivujen keskellä seisoi kaksi vanhaa ruostunutta höyryveturia. Vielä vähän matkaa ja olimme ratakiskoilla. Ympärillä oli suota ja kituliaasti kasvavia puita. Ihmisiä ei lähettyvillämme ollut. Pohjoinen napapiiri ei ollut kaukana. Kaikkiin ilmansuuntiin näkyi vain Siperian upottavia soita.
Radan rakennustyöt aloitettiin Jamalin Nenetsian pääkaupungista Salehardista ja ensimmäisenä tavoitteena oli Jenisein varrella sijaitseva Igarka. Taz-joen varrelle piti tulla samanniminen asema, josta junat olisi kuljetettu lautalla joen yli. Silta piti rakentaa joskus myöhemmin. Ratatöissä oli sodan jälkeen muutaman vuoden ajan 70 000 vankia, etupäässä poliittisin perustein tuomittuja. Oli miehiä, naisia ja lapsiakin.
Maasto on soista ja sääolot lähes sietämättömät mutta vangeilla ei ollut valinnan varaa. Kesällä hakattiin paaluja soiseen maahan miljoonien hyttysten ahdistamana. Talvella tehtiin tietä 40 ja joskus jopa 50 asteen pakkasessa. Monet menehtyivät Stalinin suururakan kimpussa.
Rakennustyö sujui vaikeuksista huolimatta niin, että Stalinin kuoleman aikoihin 1953 työjunat kulkivat jo Jeniseiltä Taz-joelle. Asemia oli 28 ja ne rakennettiin 40 – 60 kilometrin päähän toisistaan.
Taz-joen länsipuolella saatiin liikenteelle valmiiksi rata Nadimista Urengoihin. Se on käytössä edelleen mutta kääntyy Urengoista suoraan etelään. Se ei siis tule Taz-jokeen asti, eikä siten auta lainkaan Krasnoselkupin asukkaiden liikenneongelmia.
Kun Stalin kuoli, koko suunnitelmasta luovuttiin hyvin nopeasti. Vangit pääsivät vapaiksi, eikä työn jatkajia ollut. Kiskot ja veturit jäivät ruostumaan. Stalinin haave oli liian valtava toteutettavaksi tavallisella työvoimalla. Sen tarpeellisuuskin oli kyseenalainen. Stalin tiesi, että alueella on öljyä ja kaasua ja niiden kuljettamista varten rautatie ensisijaisesti haluttiinkin rakentaa. Nyt Siperian raaka-aineet kulkevat Eurooppaan putkia pitkin.
Karhunkaataja erakkona
Vasili Andrejev muutti Taz-joen varrelle kauas kaikesta asutuksesta 1990-luvun alussa, kun kolhoosit lakkautettiin. Lähimpään kylään on matkaa jokea myöten 40 kilometriä, vähän isompaan 90 kilometriä. Vasili on Taz-joen alueella ampunut monta karhua ja sutta ja näyttää ylpeänä mahtavaa karhun hammasta, joka on jäänyt muistoksi saaliista.
Metsästys on hänelle kuitenkin vain sivuharrastus. Elantonsa hän hankkii kalastamalla. Taz-joki ja sen monet sivujoet ovat kalaisia sillä muita verkkojen panijoita ei ole lähettyvillä. Saaliit ovat hyviä. Joista tulee haukea, siikaa ja muuta Siperian arvokalaa. Ongelmana on vain se, ettei huonojen yhteyksien vuoksi saalista voi juuri myydä.
Kala on kesällä syötävä itse, sillä se ei kestä tuntien kuljetusta lähimpään kylään. Talvella voi yrittää myydä osan saaliista. – Kun olisi kylmälaitteet niin kalastuksella voisi ansaita mukavasti, Vasili haaveilee. Silloin voisi ryhtyä yrittäjäksi ja toimittaa kalaa etelän kaupunkeihin. Sähköä Vasililla on omasta takaa sillä pienessä vajassa käy aina tarvittaessa dieselöljyllä toimiva generaattori.
Vasilin mukana erakkomökissä asuvat vaimo Ljudmila, poika Sergei sekä sukulaisnainen Galina. Kesällä koululoman aikana mökille tulevat myös poika Viktor, ja Galinan poika Aleksandr. Vasilin ja Ljudmilan vanhemmat lapset asuvat muualla.
Päätös erämaahan lähdöstä kypsyi vähitellen Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin. Silloin pienessä napapiirillä sijaitsevassa Sidorovskin kylässä, jossa Andrejev perheineen asui, loppuivat työt. Kolhoosi lakkautettiin, eikä kylässä juuri muuta tulolähdettä ollut.
Ja niin Vasili lähti kylästä, ensin yksin ja vain kesäksi, sitten vaimon kanssa pysyvästi. Hirsimökki, kesäkeittiö, navetta ja generaattorin vaja on rakennettu omin käsin. Hirret on hakattu kirveellä ja laudat sahattu itse käsipelillä.
Kolmen koiran ja neljän kesyyntyneen villihanhen lisäksi Vasilin taloudessa on kaksi lehmää ja sonnimullikka. Ne ovat kesän kuumimman ajan navetassa sillä ulkona hyttyset kiusaisivat liikaa. Jotta kalan kanssa olisi jotain muutakin purtavaa, metsään on raivattu perunamaa ja muovin alla kasvavat kurkut.
Syksyllä alkaa metsästyskausi. Taz-joen alueella on hanhia, sorsia ja muita lintuja. Metsässä asustavat karhujen lisäksi metsot ja teeret. Hirviäkin jää silloin tällöin saaliiksi. Vasili on tyytyväinen oloonsa. Korvessa on oma rauhansa ja järjestyksensä. Villi luonto on kaikkialla ympärillä.
Kullanhohtoinen Mangazeja
Venäjä alkoi 1600-luvulla siirtää yhä enemmän sotilaita Siperiaan ja rakensi sinne linnoituksia ja kaupunkeja varmistaakseen valloituksensa ja turkisten sekä muiden tavaroiden kuljettamisen valtakunnan Euroopan osaan. Vuonna 1600 saapui sata kasakkaa Tobolskiin päämääränä Pohjoiseen Jäämereen laskeva Taz-joki.
He kohtasivat matkalla samojedeja, joiden kanssa joutuivat taisteluihin ja menettivät jopa yhden laivoistaan. Ob-joen suulta he lähtivät kulkemaan Taz-jokea etelään ja perustivat noin 200 virstan päähän joen suusta tukikohdakseen kaupungin, jolle antoivat nimeksi Mangazeja. Nimen arvellaan merkinneen paikallista samojedikansaa, josta nykyään käytetään nimeä enetsit.
Kaupungista tuli lyhyen ajan kuluttua turkiskaupan Eldorado. Kaupungin rikkauksia kuvailtiin suunnattomiksi ja sitä sanottiin kullanhohtoiseksi kaupungiksi. Mangazejan kukoistuskausi ei kestänyt kauan mutta parhaimpina aikoinaan siellä oli 500 taloa. Kuuluisaksi tulivat sen turkismessut, joissa myytiin satoja tuhansia soopelin, hopeaketun ja kärpän nahkoja. Turkismessuilla kävi erään kertomuksen mukaan yli 2000 kauppiasta. Myös mammutin luut ja mursun torahampaat olivat tunnettua kauppatavaraa. Siellä myytiin silkkiä ja porsliinia Kiinasta, siellä syötiin kaviaaria ja juotiin parhaimpia eurooppalaisia viinejä.
Mangazejaan tultiin sekä etelästä Siperian jokia pitkin että pohjoista meritietä myöten Arkangelista. Vuonna 1620 meritie kuitenkin suljettiin. Siten Venäjä halusi estää eurooppalaisten kauppiaiden purjehtimisen siperialaisten rikkauksien äärelle. Meritien sulkeminen johti kuitenkin siihen, että kaupankäynti väheni merkittävästi. Länsi-Euroopan kauppiaat eivät päässeet ostoksille, eivätkä monet venäläisetkään turkisten välittäjät enää tulleet kaupoille.
Kaupankäynti päätettiin lopettaa ja rakentaa Uusi Mangazeja Jenisei-joen varrelle. Välimatka Taz-joelta Jeniseille ei ole kovin pitkä. Sen taittoi talvella, kun maa oli jäässä, parissa päivässä. Uusi Mangazeja sai myöhemmin nimekseen Turuhansk ja kaupunki on edelleen tärkeä Jenisei-joen kauppapaikka.
Kauppapaikan siirtämiseen vaikutti myös se, että alueen alkuperäiskansat, nenetsit enetsit ja selkupit eivät katsoneet hyvällä heidän mailleen tunkeutujia. He käsittivät, että turkisten hankinta oli selvää ryöstöä, josta metsästäjät hyötyivät hyvin vähän. Aseellisia hyökkäyksiä kauppiaiden kimppuun tehtiin usein ja heidän suojakseen piti tuoda satoja sotilaita. Viimeiset asukkaat lähtivät Mangazejasta vuonna 1672. Alueella on tehty arkeologisia kaivauksia vuodesta 1946 alkaen ja kaupunki on muinaisista Siperian kaupungeista parhaiten tutkittu.
Mangazeja on hyvä esimerkki utopioista ja myyteistä, joita Venäjän historiasta löytyy paljon. Niitä on vaikka millä mitalla Siperiasta, joka on ollut venäläisten seikkailijoitten aarreaitta. Siperia on valtava erämaa, jossa asuu pieniä tuntemattomia kansoja, jotka puhuvat kieliä, joita muut eivät ymmärrä. Valtavat suot, leveät joet, metsät ja laajat tundra-alueet ottavat ihmisistä mittaa. Samoin tekevät talven kovat pakkaset ja kesän helle eteläisillä alueilla.
Teksti ja kuvat:
Pekka Lehtonen
