Teksti ja kuvat: Nikita Kirillov
Pohjoisella Jäämerellä sijaitsevan Vilkitskin saari on esimerkki Venäjän Arktisen alueen valloitushistoriasta. Nikita Kirillov osallistui vuosina 2017–21 siivousretkikuntiin saarella, jota hänen isovanhempansa olivat asuttamassa 60 vuotta aiemmin.
1950-luvulla Neuvostoliitossa alkoi aktiivinen sotilastukikohtien ja sääasemien rakentaminen koko pohjoisen merireitin varrelle Arktiksella. Tämä liittyi suhteiden heikkenemiseen Yhdysvaltojen kanssa: Neuvostoliitto pyrki vahvistamaan läsnäoloaan alueella rakentamalla muun muassa tutkajärjestelmiä arktisen alueen valvomiseksi.
Samalla Neuvostoliitto romantisoi Arktiksen valloitusta ja neuvostonuoriso osallistui innokkaasti retkikuntiin, lähtien seikkailujen perässä alueille, joissa vaeltavat jääkarhut ja joissa kaamos vaihtuu yöttömään yöhön. He hoilasivat neuvostoviihdelaulaja Stanislav Požlakovin sanoja:
«Eikä meitä pelota yhdeksäs aalto tai ikiroudan kylmyys, olemmehan me seitsemänkymmenennen leveyspiirin nuoria».
Vuonna 1961 isoäitini Ljubov Lapšina ja isoisäni Genri menivät naimisiin. Isoisäni oli koulutukseltaan radiometeorologi. Hänet lähetettiin työmääräyksellä arktiselle Vilkitskin saarelle Karanmerelle ja isoäitini lähti mukaan. Isoisä työskenteli saarella meteorologina. Isoäiti auttoi aluksi keittiössä ja hoiti arjen askareita. Saarella hän kouluttautui morsettajaksi ja alkoi lähettää säähavaintoja “suurelle maalle”, kuten mannerta kutsuttiin.
Sääasemalla oli kolme suomalaista puutaloa, joissa aseman työntekijät asuivat. Suomi oli vahva puutalorakentamisessa ja toimitti Neuvostoliittoon elementtitaloja, jotka sopivat erinomaisesti arktisiin olosuhteisiin: nopea pystytys, hyvä ilmanvaihto ja tehokas lämmöneristys.
Lapsena kuuntelin henkeä pidätellen tuntikausia isoäitini kertomuksia salaperäisestä sumujen saaresta. Elämästä jääkarhujen naapurissa, pitkästä ja pimeästä kaamoksesta, jota valaisi revontulet, ensimmäisten ydinkokeiden äänistä Novaja Zemljalla sekä selviytymisestä Arktiksen ankarissa olosuhteissa. Isoäitini kuoleman jälkeen päätin julkaista kirjan hänen muistoistaan, valokuvistaan ja piirroksistaan saarelta.
Kerron kolme isoäitini muistelua elämästä Arktisilla alueilla.
1.Kotletit
«Jääkarhujen ampuminen oli kielletty, poikkeuksena oli vain itsepuolustus. Pojat vakuuttivat, että karhu oli ajanut heitä takaa. Tämä väsymätön vaeltaja, joka etsi ruokaa. Tämä rautalihaksinen jätti, joka painoi tonnin, pystyi helposti kaatamaan traktorin. Karhu oli kolme metriä pitkä ja puolitoista metriä korkea. Pojat nylkivät sen ja laittoivat nahan eteiseen. Se hädin tuskin mahtui kymmenen neliömetrin tilaan.
Karhunliha oli pehmeää ja maukasta. Kalan hajun poistimme marinadilla, jossa oli etikkaa ja laakerinlehteä. Lihan väri oli kirkkaanpunainen. Kotletteja teimme kaikkien sääntöjen mukaan: pippurilla, kuivatulla valkosipulilla ja sipulilla. Pojat söivät niitä kerralla 2–3 kappaletta.
Tuolloin meillä oli vieraana sotilasyksikön kapteeni, päällikön ystävä, ja tarjosimme kotletteja hänelle. Hän söi niitä suurella halulla, mutta saadessaan tietää, että ne olivat karhunlihaa, hän syljeskeli ja loukkaantui.»
2. Ryyppyputki
«Rahaa ei annettu meille käteen, joten emme laskeneet emmekä säästelleet sitä. Joka kuukausi lähetimme hakemuksilla rahaa äideillemme ja ystävillemme hoitoihin, huonekaluihin ja muihin hankintoihin. Pidimme itseämme varakkaina, sanaa “miljonääri” ei 60-luvulla vielä ollut.
Kerran vuodessa meille tuotiin alkoholijuomia (vuosivarasto): Jokaiselle pullo samppanjaa, 3 pulloa viiniä, 3 pulloa vodkaa ja 2 pulloa väkiviinaa. Komsomolisihteerin valtuuksilla ehdotin, että pojat antaisivat minulle kuusi pulloa juhlapäiviä varten. He suostuivat pitkin hampain. Laitoin kaiken matkalaukkuun ja lukitsin sen.
Heille jääneet pullot riittivät siihen, että he saattoivat olla viikon tekemättä töitä, ja lisäksi he keittivät kotitekoista alkoholia päällikön kielloista huolimatta. Mutta työtä ei voinut jättää tekemättä, meidän piti joka kolmas tunti lähettää säähavainnot mantereelle.
Tällaisina hetkinä vanhempi radiomies – aviomieheni – ja minä rehkimme muiden puolesta poistumatta radiokopista. Aloittelevana radistina pystyin lähettämään ja vastaanottamaan vain 100 merkkiä minuutissa, vaikka olisi pitänyt pystyä 150–200 merkkiin. Alueellinen asema tuli minua vastaan, naisia ei Pohjoisessa ollut radiomiehinä.
Jokaisella sanalla oli oma koodinsa. Pyysin heitä: ”Pse štšrl” (Hitaammin, kiitos). Puhe radioaalloilla oli kielletty. Mutta minulta kysyttiin suoraan: “Onko teillä ryyppyputki?”. Myöhemmin pojat kävivät jatkuvasti luonani ja vaativat omaa osuuttaan säästetyistä juhlajuomista, mutta pysyin tiukkana.»
3. Ydinkokeet
«Melkein kaikki metsästivät naaleja. Naalit tulivat meille Novaja Zemljan saarelta. Nahkoja piti käsitellä sairaalakäsineissä. Ensinnäkin saattoi saada haavoja, koska naalit olivat usein sairaita. Toiseksi ne olivat säteilyn saastuttamia, sillä Novaja Zemljalla tehtiin noina vuosina ensimmäisiä ydinkokeita.
Kerran pyydystimme sairaan naalin. Rasvakerroksen sijaan nahan ja lihan välissä oli murenevaa vihreää ainesta. Näimme lentokoneesta jääkarhuja, joilla oli laikukas, osittain karvaton turkki ja vihreitä läiskiä selässä.
Räjähdys- ja valoaallot ulottuivat myös meille. Meille oli annettu ohje avata ikkunat joka päivä kello kolme ja poistua rakennuksista puoleksi tunniksi. Vain radiomies jäi vahtiin, onnettomuuden sattuessa hänen piti lähettää SOS.
Räjähdysaalto kulki ohitsemme merta pitkin kuin käytävää, pakkasilma alkoi liikkua viheltäen. Kokki kirjoitti heti tämän jälkeen irtisanoutumispyynnön. Hän sanoi, ettei halua kuolla näin.
Mutta me emme pelänneet mitään kaksikymppisinä. Meitä kiinnosti kaikki, tunsimme itsemme sankareiksi ja uskoimme, että Neuvostoliitto ei jättäisi meitä pulaan.»
Tukikohdat suljettiin, jäljet jäivät
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Vilkitskin saari autioitui. Kuten monilla muillakin arktisilla alueilla, ensin sotilaat poistuivat tukikohdistaan, ja sen jälkeen myös sääasemia alettiin sulkea.
Tähän vaikuttivat talouskriisi, sotilaallisen läsnäolon heikkeneminen sekä pysyvän ihmisasutuksen välttämättömyyden väheneminen satelliittiteknologian ja etähavaintojen kehittymisen myötä.
Lähtiessään ihmiset jättivät jälkeensä jätettä, laitteita ja vuosikymmenten aikana kertyneitä elämän jälkiä.
Neuvostoliitossa arktisten sääasemien ja sotilastukikohtien huoltoa varten sinne toimitettiin vuosittain elintarvikkeita, kalustoa ja polttoaineita kahden vuoden tarpeisiin. Tavarat päätyivät kuitenkin hajalleen ympäri saarta, sillä kuljetukset tehtiin usein lentokoneilla. Talvella kuormat pudotettiin suoraan lumeen, toisinaan kauas asuinrakennuksista.
Siivousretkikunnat
Kun työstin isoäitini muistelmia Vilkitskiltä, löysin internetistä samanhenkisiä ihmisiä. He olivat ympäristöaktivisteja, jotka halusivat matkustaa saarelle arvioimaan sen ekologista tilaa ja selvittämään, mitä siellä tapahtuu. Onnistuimme löytämään rahoittajia ja järjestimme tutkimusretken. Vuonna 2017, eli 56 vuotta sen jälkeen, kun isovanhempani olivat työskennelleet tällä saarella, pääsin itse sinne.
Jo lähestyessämme saarta helikopterilla näin tuhansia hajallaan olevia tynnyreitä ympäri aluetta. Ne näyttivät haavoilta tundran hauraassa maassa. Nämä tynnyrit osoittautuivat yhdeksi suurimmista ympäristöongelmista, joita kohtasimme. Niihin oli jäänyt bensiiniä, öljyä ja dieseliä. Ajan myötä metallitynnyrit ruostuivat, ja niiden sisältö alkoi levitä tundraan.
Yksi retkikuntamme tärkeimmistä tehtävistä oli kerätä kaikki saarelle hajalleen jääneet tynnyrit yhteen paikkaan, tyhjentää niistä jäljelle jääneet polttoaineet erillisiin säiliöihin ja puristaa tynnyrit kokoon. Kaikki tämä piti tehdä käsin, sillä raskaan kaluston käyttö olisi voinut vahingoittaa tundran herkkää luontoa. Jos traktori olisi ajanut saaren yli, sen jäljet olisivat voineet säilyä vuosikymmeniä.
Työolosuhteet tällaisissa arktisissa retkikunnissa olivat varsin vaativat: työskentelimme kuusi päivää viikossa, kahdeksan tuntia päivässä. Sää oli usein tuulinen ja sateinen, ja lämpötila pysyi nollan ja viiden asteen välillä.
Vapaaehtoisten majoitus oli järjestetty hylätyssä polaarimoduulissa, jossa nukuimme vanhoilla sotilassängyillä käyttäen mukana tuotuja makuupusseja ja tyynyjä. Tilaa lämmitettiin dieselgeneraattorilla ja kamiinalla, ja polttopuut keräsimme merestä rantaan ajautuneesta puusta.
Saarella ei ollut televisiota, internetiä eikä matkapuhelinverkkoa, mikä lisäsi keskinäistä vuorovaikutusta ja ymmärrystä. Varotoimenpiteenä meillä oli päivystävä satelliittipuhelin, mutta sitä käytettiin vain hätätilanteissa — esimerkiksi lääkintähelikopterin kutsumiseen tai yhteyden ottamiseen ohi kulkevaan alukseen.
Iltaisin tai ainoana vapaapäivänä vapaaehtoiset yrittivät piristää arkea: Järjestimme lentopalloturnauksia, uimme Jäämeressä ja juoksimme loputtomilla rantaviivoilla.
Tällaisia ympäristöretkikuntia järjestimme joka kesä viiden vuoden ajan. Vapaaehtoisten työn ansiosta saatiin kerättyä yli 500 tonnia metallia, mukaan lukien noin 4000 ruostunutta tynnyriä, joissa oli jäämiä poltto- ja voiteluaineista. Puhdistimme yhteensä 135 hehtaarin alueen. Kaikki kerätty materiaali varastoitiin rannalle odottamaan pois kuljettamista saarelta.
Jätteiden poisvienti odottaa itseään
Jätteiden pois kuljettaminen oli suunniteltu vuodelle 2023 meriteitse proomulla, jotta ne voitaisiin toimittaa jatkokäsittelyyn Arkangeliin. Kuitenkin Venäjän täysimittaisen hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan alettua valtion resurssit suunnattiin sotilaallisiin tarpeisiin, ja ympäristöhankkeiden rahoitus lopetettiin. Tämän seurauksena jätteiden pois kuljettaminen ei ole vielä toteutunut.
Jätteiden poistamisen jälkeen saaren oli tarkoitus tulla osaksi suojelualuetta, mutta valitettavasti tätä ei ole vielä tapahtunut. Kuitenkin me ja muut vapaaehtoiset onnistuimme pysäyttämään polttoainevuodot ja parantamaan merkittävästi saaren ekosysteemin tilaa.
Näiden jätteiden kerääminen oli tarpeen paitsi estääksemme polttoaineen leviämisen saarelle ja mereen, myös suojellaksemme siellä pesiviä lintuja. Joitakin lintuja löysimme öljyvuotojen keskeltä. Pesimme ne puhtaiksi ja yritimme hoitaa ne kuntoon. Työmme ansiosta linnut voivat nyt rauhassa kasvattaa poikasiaan.
Suurin ilo ja samalla vakavin vaara Vilkitskin saarella ovat jääkarhut. Karhut tulivat usein luoksemme, kun työskentelimme. Eräänä kesänä pienellä saarellamme oli ainakin kahdeksan yksilöä: kolme urosta, kaksi naarasta ja kolme pentua. Naaraat pentuineen pysyttelivät etäällä, mutta urokset tulivat aivan asuinmoduulimme luo. Yksi ehti syödä kalanjätteitä, joita emme olleet ehtineet siivota. Toinen utelias karhu yritti viedä pumppumme, joka toi makeaa vettä lammesta.
Kun karhut huomasivat ihmisen, ne sihisivät kuin suuret villikissat. Niitä jouduttiin karkottamaan kovilla äänillä, hätäraketeilla ja soihduilla sekä ampumalla ilmaan paukkupatruunoita. Jääkarhu on suurin maalla elävä petoeläin, ja ulkoisesti “suloisesta” vaikutelmastaan huolimatta se voi olla ihmiselle erittäin vaarallinen.
Polttoainevuotojen seurausten lisäksi jääkarhuja pitää suojella myös salametsästykseltä. Kun saavuimme saarelle ensimmäistä kertaa, löysimme hylätystä asuinmoduulista suuren määrän jääkarhujen luita, mikä viittasi salametsästykseen. Onnistuimme välittämään tiedon viranomaisille, ja lopulta syylliset löydettiin ja saatettiin vastuuseen.