Neuvostoliittolainen aviopari Elem Klimov ja Larisa Shepitko ohjasivat tahoillaan elokuvahistorian raastavimmat sotaelokuvat. Shepitkon Nousu on kahden sotilaan hurja talvinen pakomatka. Klimovin Tule ja katso seuraa puolestaan pitkillä, viipyilevillä kuvilla nuorta poikaa helvetillisten painajaisnäkyjen läpi. Molemmat elokuvat osoittavat, millaisia hirviöitä ihmisistä kuoriutuu sodan mielettömyyden keskellä.
Larisa Shepitko (1938–79) kuoli auto-onnettomuudessa heinäkuussa 1979 ollessaan matkalla valitsemassa kuvauspaikkoja uuteen elokuvaansa, Valentin Rasputinin tekstiin pohjautuvaan työhön Jäähyväiset Matjoralle, jonka sittemmin saattoi loppuun hänen aviomiehensä Elem Klimov. Kuollessaan Shepitkolla oli takanaan neljä arvostettua pitkää elokuvaa: Znoi (Helle, 1963), Krylja (Siivet, 1966), Sinä ja minä (1971) sekä Nousu, joka näin ollen jäi lahjakkaan ohjaajan testamentiksi. Nousun lähtökohtana on partisaanikuvaus, neuvostoelokuvalle tyypillinen, jopa kulunut aihe, jonka Shepitko kuitenkin nostaa uusiin ja yleispäteviin ulottuvuuksiin. Kaksi partisaania joutuu ruuanhankintamatkallaan kiinni, samaten heitä auttanut kylänvanhin ja kolmen lapsen äiti sekä muuan aivan nuori tyttö. Tässä tilanteessa Shepitko tutkii näiden ihmisten kestävyyttä, kärsimyksen ja petturuuden asteita.
Päähenkilöksi kasvavan Sotnikovin kohtalo ei ole vailla yhtymäkohtia Kristuksen kärsimyshistoriaan: kuulustelu, kidutus, nousu ”Golgatalle” ja ”Juudaksen” petos löytävät vastineensa neuvostoelokuvan kehittelyssä. Keinoillaan Shepitko vielä korostaa tätä uskonnollista väritystä. Kidutuksissa Sotnikov puhdistuu ja jalostuu, yhdessä vaiheessa valot luovat eräänlaisen sädekehän hänen päänsä ympärille. ”Golgata”-jaksossa Sotnikov säteilee voimaa ja uskoa, jotka antavat hänen kanssaan kuoleville ”ryöväreille” uutta ryhtiä.
Nousun kärsimyshistorian sanoma on toki tulkittavissa myös yleiseksi moraaliseksi kannanotoksi taistelussa pahuutta ja väkivaltaa vastaan. Pahalle ei voi antaa pikkusormeakaan, mutta henkinen voima ja omantunnon puhtaus kääntävät kuolemankin voitoksi. Yksilön tai yksilöiden kuolemassa on muiden puhdistus ja lunastus, ja samalla parempi tulevaisuus. Kansallisessa ja inhimillisessä olemassaolon taistelussa petturuus tuomitsee itse itsensä – moraalisesti, käytännöllisesti, historiallisesti.
Nousun tyylilaji on hallittu paatos ja tyylittely. Sen mustavalkoisissa kuvissa on jo vangittuna se kaksijakoisuus, joka on läsnä elokuvan teemassa. Visuaalinen ankaruus tuo mieleen Bressonin. Kidutusjaksot ovat kovia ja realistisia, mutta eivät väkivallalla mässäileviä. Shepitkon näkemyksessä tuntuu myös lähes jancsolainen (Miehet ilman toivoa) vaihtoehdottomuuden painotus: armoa ei taistelussa viholliselta pidä odottaa. Jokainen myönnytys murtaa moraalista voimaa jatkuvalta taistelulta ja muodostuu näin aseeksi vastustajalle.
