Ehdin vuoteen 2020 asti käydä Venäjällä kymmeniä kertoja, mutta suhteeni Venäjän hienoon luontoon on jäänyt ohuemmaksi, kuin olisin toivonut. Näkemättä on muun muassa Baikal, Kamtšatka ja Kaukasus.
Oma luontosuhteeni syntyi lapsuuden jokavuotisilla vaellusreissuilla. Bussilastillinen ”etelän variksia” heitettiin pienissä ryhmissä viikoksi milloin minkäkin Lapin erämaan laitaan. 1990-luvun vaellusideologiaan tuntui kuuluvan huonot varusteet ja kartat. Eksyminen, kastuminen ja nälkiintyminen olivat osa luontoelämystä, jota jälkikäteen nimitettiin seikkailuksi.
Kun Suomen Lappi sekä osa Ruotsia ja Norjaakin oli nähty, alettiin haaveilla Venäjän Lapin Hiipinä-tuntureilla patikoinnista. Hanke kariutui byrokratian pelkoon, mutta myös ymmärrykseen eroista retkeilykulttuurissa. Venäjän kansallispuistoissa liikkumiseen olisi esimerkiksi tarvittu mukaan paikallinen opas. Se tuntui loukkaukselta jokamiehenoikeuksiin ja luontoliikkumisen spontaaniuteen kasvaneelle.
Sittemmin sain luontokokemuksia Venäjälläkin, mutta harmillisen usein vain auton tai lentokoneen ikkunasta. Joskus luonto tarjoiltiin omaan makuun liian valmiiksi pureskeltuna tai osaksi kulttuuria typistäen: ”Tässä on Pyhä lähde. Se tekee ihmeitä.” Karjalan Kivatsun koskelle mentäessä kyseenalaistin, miksi vesiputouksen näkemisestä pitää maksaa.
Eksoottisin luontoelämykseni Venäjällä oli vuonna 2019 kokea Putoranan ylänkö Pohjois-Siperiassa. Mutta silloinkin väärältä puolelta, maan ja jään alta käsin. Putoranan alueen harjanteet kohoavat keskellä Taimyrin niemimaan lumierämaata. Heti ensimmäisessä rinteessä on tietysti luukku syvään kaivosverkostoon. ”Sieltä löytyy koko Mendelejevin jaksollinen alkuainetaulukko”, ylpeili oppaamme. Kaivoksessa ja läheisessä Norilskin saastepesässä syntyi ymmärrys siitä, että luonto on ihmisten käsissä hauras.
Eivät kaikki Venäjälläkään näe luontoa vain resurssina. Alkuperäiskansoilla on vuosituhantinen osaaminen harmoniasta luonnon kanssa. Vanhoja virheitäkin pyritään korjaamaan: Tässä lehdessä kerrotaan vapaaehtoisten siivousurakasta arktisella Vilkitskin saarella.
Suomalaisen ja venäläisen luontosuhteen ero tiivistyy mielestäni nuotiolla. Siinä missä suomalainen tykkää tuijottaa tulta äänettömästi, venäläisille nuotiokin on sosiaalinen kokemus: siellä grillataan, lauletaan ja hengaillaan yhdessä. Suomenkin retkipaikoilla näkee ajoittain tästä erosta aiheutuvaa hiljaista paheksuntaa, kun eri kulttuureista tulevien käytös koetaan luontoon sopimattomana.
Kulttuurieroista huolimatta ympäristöasioissa pystyttiin aiemmin saamaan aikaan rajat ylittäviä tuloksia, mitä muistellaan tämän lehden suomalais-venäläistä ympäristöyhteistyön historiaa avaavassa jutussa. Pidemmän päälle koituu ongelmia – luonnon ja ihmisen kannalta – jos edes ympäristökysymyksissä ei pystytä jatkamaan asiallista keskustelua maiden rajojen yli.
Riku Savonen
päätoimittaja
Suomi–Venäjä-seuran toiminnanjohtaja
Kuvassa kirjoittaja värjöttelee olosuhteisiin nähden väärin pukeutuneena nenetsien keskellä Taimyrin Poron päivässä vuonna 2019.
Kuva: Suomi-Venäjä-seuran arkisto