Kirjaston esittelyhyllystä tarttui käsiin Eduard Verkinin (s. 1975) Sahalinin saari (Остров Сахалин, 2018). Ilmestyessään suomeksi koronamaaliskuussa 2020 (Like, 2020, suom. Kirsi Luoma) kirjan tauti- ja eritysteemat olivat ajankohtaisia. En tiennyt kirjasta ennakkoon mitään, mutta se jätti jäljen.
Romaani lienee jonkinlainen dystooppinen matkakirja. Itäinen Aasia on Japania lukuunottamatta tuhoutunut ydinsodassa. Sahalin, japaniksi Karafuto, toimii helvetillisenä rangastussiirtolana. Saari on eristetty, jotta ärhäkkä raivotauti PRT ei leviäisi mantereelta. Harva selviää Sahalinille, ja vielä harvempi pois.
Nuori tutkijanainen Siren lähetetään Japanista tutkimaan suljetun saaren elämää. Oppaakseen hän saa venäläisen Artjomin ja tämän ottoisän Ukon. Matka vie toinen toistaan rujompiin kaupunkeihin, kuten Holmskiin, Uglegorskiin, Aleksandrovskiin ja Južno-Sahalinskiin.
Kuvaus on kyynistä. Jo alussa Moneronin pikkusaaren edustalle mereen heitetään laivalastillinen kiinalaisia. Nopeimmin uivat pääsevät saaren epäinhimillisiin oloihin, loput ammutaan mereen. Myöhemmin kuvataan Artjomin ja Ukon ammattia, jossa he koukkivat merestä ruumiita – ”tukkeja” – polttolaitoksiin.
Japanilaiset hallitsevat muiden kohtaloa. Kiinalaisilla ja korealaisilla ei ole ihmisarvoa. Venäläiset ovat käytännössä hävinneet sukupuuttoon. Alkuperäiskansa ainut sinnittelevät piilossa saaren keskellä.
Matkakertomus muuttuu pakotarinaksi, kun maanjäristys luo maasillan saaren ja mantereen välille. Raivotauti vyöryy Karafutolle, ja tulee lopussa hyvin lähelle Sireniä. Alkuperä ratkaisee, ketkä pääsevät pakoon.
Eduard Verkin tunnetaan lasten- ja nuortenkirjailijana, mutta Sahalinin saari on aikuisten kirja. Romaani ei tunnu oikein fantasialtakaan, vaikka saikin ilmestymisvuonnaan fantasiajulkaisu MirX:n ”vuoden romaani -palkinnon.
Kirjaa on vaikea lukea pohtimatta Sahalinin historiaa. Tyynenmeren saari on ollut Venäjän ja Japanin valtataistelun välikappale. Suuria väkijoukkoja on siirretty sinne työhön ja rangaistuksia kärsimään. Kirjailija Verkin taas on kotoisin Komin Vorkutasta, joka sai neuvostoaikana alkunsa pahamaineisesta pakkotyöleiristä.
Toisin kuin monet kollegansa, Eduard Verkin jatkaa uraansa Venäjällä. Hän on ajankohtainen kirjailija saatuaan valtiollisen ”Bolšaja kniga”-palkinnon parhaasta kaunokirjallisesta teoksesta vuonna 2025 teoksellaan Сорока на виселице (”Harakka hirsipuussa”). Verkiniltä ei tiettävästi löydy omia julkisia kannanottoja Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan puolesta tai vastaan, mutta hän on jäsen Venäjän kirjailijoiden liitossa, joka tukee Venäjän hallintoa ja sotatoimia Ukrainassa.
Tästäkään huolimatta rankkaa Sahalinin saari -romaania ei kannata pelätä, sillä se herättää kiinnostuksen Sahalinin historiaan ja mahdollistaa pohdinnan ihmisyydestä sekä Venäjän historiasta ja nykytilasta. On hyvä, että suomalainen kirjastolaitos ei sensuroi kirjoja, vaan mahdollistaa yllättävienkin lukukokemusten syntymisen.
Riku Savonen