Elämäni turhauttavimmat, kummallisimmat ja melko varmasti parhaimmat kuukaudet. Suomeen palaa toisenlainen ihminen, Izhevskiin jää kesäkuussa turha ujous, yltiöpäisen turha kohteliaisuus, epäilykset omasta selviämisestä ja monta hyvää ystävää.
Yksi heistä kutsui minut ja muutaman muun ulkomaalaisen kylään perheensä luokse Udmurtian pohjoisosaan Glasovin lähellä sijaitsevaan Poninan kylään. Ystäväni kotikylän väestö on udmurttipainotteista, joten paikallinen koulu oli täynnä suloisia punapäisiä udmurttilapsia, jotka olivat juuri pari viikkoa sitten käyneet Helsingissä ja Turussa. Sain huomata, että he tunsivat suomalaisia bändejä paremmin kuin minä ja että Fazerin sininen oli myös heidän mielestään erinomaista suklaata. Eräs poika ilmoitti hieman ujosti pyrkivänsä isona Helsingin yliopistoon.
Yhden päivän viikonlopusta uhrasimme Glasovissa, missä kahlasimme kavereideni kanssa Idnakaria kohti polvien yli ulottuvassa lumihangessa. Pakkanen salpasi hengityksen, ja vain virolainen jatkoi matkaa huipulle asti. Nautin näkymästä yli Glasovin ja Cheptsa- joen sekä ihmettelin, miten vaatimattomasti arkeologisesti tärkeä paikka oli merkitty. Tien poskessa oli pieni parkkipaikka, johon ystäväni isä parkkeerasi Ladansa sekä kyltti, joka kertoi muutaman lauseen paikan historiaa.
Poninassa saunoimme kolme tuntia banjassa ja juoksimme talven kovimmissa pakkasissa välillä lumihankeen vilvoittelemaan. Ystäväni äiti tarjoili kotitekoisia perepetshkejä ja pelmenejä, enkä osannut päättää olivatko kaali- vai lihatäytteiset parempia. Perheen kissa, nimeltään Kissa, sai tällä kertaa tyytyä pelkkiin tähteisiin. Venäläisten, tai tässä tapauksessa udmurttien, vieraanvaraisuus ei ole mikään myytti.
Joulukuussa pääsin nauttimaan lisää vieraanvaraisuutta eli juhlimaan venäläisen perheen kanssa uutta vuotta. Ihastuin jäniksen lihaan ja lihaisiin salaatteihin, mutta se, mitä en kohteliaisuudestakaan pystynyt syömään, oli lihahyytelö. Luulin viattomasti, että kyseessä oli jälkiruoka, koska se tuotiin pöytään salaattivalikoiman ja jäniksen jälkeen, Putinin pidettyä Moskovassa puheensa ja tähtisadetikkujen sammuttua, uuden vuoden jo alettua. Siihen varsinaiseen jälkiruokaan olinkin jo sitten niin täynnä, että tyydyin yhteen palaan kakkua ja napostelemaan sokerissa ja vodkassa pyöräytettyjä tuoreita ananaksen paloja. Istuin kaverini kanssa keittiössä juomassa teetä aamuviiteen katsellen ilotulitteita ikkunasta, ja aamun tunneilla asuntolalle kävellessäni jokainen vastaantulija toivotti hyvät uudet vuodet.
Tammikuussa kävin ensimmäistä kertaa elämässäni avannossa yönä, jolloin tekojärven vesi muuttui pyhäksi jonkin ortodoksillisen juhlan seurauksena ja sadat venäläiset vauvasta vaarin piipahtivat jäätävässä vedessä. Sen jälkeen asiaankuuluvasti saunoin ja uin pikkuisessa uima-altaassa aamukahdeksaan asti matematiikanopiskelijoiden kanssa ylellisessä sauna-kompleksissa Izhevskin ulkopuolella.
Tammikuussa lämpötila painui muutamaan otteeseen -30:n asteeseen, mutta harvoin pakkanen oli ylitsepääsemätöntä, koko talvea leimasi päinvastoin epätavallinen lämpimyys. Esimerkiksi olympiatulen piipahdettua Izhevskissä odottelin sitä keskusaukiolla varpaat jäässä neljä tuntia, mutta asianmukaisesti karvahatulla ja muutamilla housuilla varustettuna kylmyys ei ollut kestämätöntä. Pari venäläistä tuttavaani pääsi kantamaan itse olympiatulta pitkin Izhevskin tekojärven rantaa, muita tuttujani koko olympialaiset eivät olisi voineet vähempää kiinnostaa.
Valitin pitkin talvea, ettei talvi eroa juuri suomalaisesta, enkä pääse kertomaan Suomeen palattuani kauhutarinoita ”lähes siperialaisesta talvesta”, mutta kun huhtikuussakin lunta on hiihtämiseen tarvittava määrä, olen valmis luopumaan talvesta ja aloittamaan kevään.
Olen matkustellut vertikaalisesti Izhevskin ympärillä – Jekaterinburg, Perm, Kazan, Nizny Novgorod, Moskova – ja nauttinut venäläisistä junista. On käsittämätöntä, miten junavaunullinen haisevia sukkia, valkosipulia ja makkaraa käsittäviä eväitä ja muutamia krapulasta kärsiviä miehiä pystyy taittamaan matkaa kitkattomasti, hyvässä yhteishengessä. Koen myös junassa nukkumisen helpoksi ja, mistä olen erityisen ylpeä, olen oppinut kipuamaan yläpetille lähes yhtä sulavasti kuin venäläiset. Nukkuminen yläpetillä on mukavaa, ohikävelevät ihmiset hipaisevat päällään varpaita, mutta hereillä oleminen aiheuttaa lievää ahtaanpaikankammoa eikä ikkunasta näe ohi vilisevää metsää.
Permiin menimme bussilla, koska kuusi tuntia on pelkkä pikku pyrähdys. 13 tuntia junassakaan ei enää ole pitkä matka.
Izhevskistä, kuten koko Venäjästä, ei voi puhua ilman mummoja. Asuntolan eteisessä istuu yksi ympärivuorokautisesti tarkkailemassa liikennettä sisään ja ulos, eikä pelkästään tarkkailemassa, vaan myös päästämässä ihmisiä sisään. Omia avaimia meillä ei ole, eikä myöskään mahdollisuutta karata omille teilleen. Katukissan kouluttaminen lemmikiksikään ei onnistu, koska mummot eivät anna lupaa. Sitäkin eräät asuntolan asukkaat ovat jo ehtineet yrittää. Valkoinen katukissa oli suloinen, ja lopulta se päätyi erään venäläisen opiskelijan perheen lemmikiksi.
Mummot myös tuntuvat usein syövän yliopiston asuntolassa, katsellen hiukan paheksuvasti paikallisbussissa kikattelevia englanninpuhujia tai sitä, ettei sinulla ole pipoa miinus viiden asteen pikkupakkasessa.
Parasta ja pahinta Venäjässä minulle ovat juuri ihmiset. Hetkeäkään ei ole kaduttanut tuhlata yhtä opintovuotta täällä, olen oppinut vielä enemmän kuin olisin uskonut.
Enna Poutiainen
Ennan aiempia tunnelmia Izhevskistä voit lukea täältä, Ennan oma blogi löytyy osoitteesta http://udmur.blogspot.fi/
