Pääministerimme muistutti sunnuntaina siitä, miten tärkeä venäjän kielen taito maassamme on. Oma kielitaitoni on ollut työn ja tuskan takana. Olen päntännyt aikoinaan urakalla sanakokeisiin, kääntänyt jos jonkinlaista tekstiä yötä myöten, viettänyt kesiä Venäjällä… Tottahan siinä kielitaito kehittyy, mutta toinen asia on sitten sen ylläpito Suomen kamaralla, varsinkin kun ei jatkuvasti tarvitse venäjää puhua.
Olimme torstaina työkavereitten kanssa työhyvinvointipäivässä, missä useampikin kollega valitteli, että venäjän kielen kirjallinen taito on viime aikoina heikentynyt kummasti, kun taas puhuminen sujuu. Itselläni on toisinpäin: käyn sähköpostinvaihtoa lähes päivittäin Venäjällä ja Suomessa olevien yhteistyökumppaneiden kanssa venäjäksi. Soiteltua tulee harvemmin ihan käytännön syistä. Vähän aikaa sitten huomasinkin, että suullinen kielitaitoni on alkanut ruostua uhkaavasti.
Olimme keväällä työreissulla Jyväskylässä esittelemässä opiskelijoille seuraamme ja kertomassa venäjän kielen opiskelusta. Päivä oli pitkä ja illalla kanssani tuli juttelemaan venäjänkielinen yhteistyökumppanin edustaja, joka tunnetusti puhuu nopeasti. En meinannut saada suustani sanaakaan kunnollista venäjää…
Tuolloin päätin, että nyt pitää ryhdistäytyä nimenomaan suullisen kielitaidon puolella. Olenkin nyt yrittänyt vaihtaa keskustelukielen tuttujen maahanmuuttajien kanssa venäjäksi. Päätökseni jälkeen olen onnistunut puhumaan venäjää joka viikko useampaan otteeseen: lappeenrantalaiselle työkaverille soittaessa, kuntokeskuksen ryhmäliikuntatunneilla vieruskaverin kanssa, kadulla tuttuihin törmätessä jne.
Tutuista aiheista puhuttaessa venäjä soljuu suusta sujuvasti. Lappeenrannan kollegan kanssa yleensä puhutaan viisumeista, joten sanasto on vanhastaan tuttua omilta viisumivirkailija-ajoiltani. Kuntosalilla taas venäläissyntyinen vieruskaverikin tuntuu vaihtavan suomeen aina, kun pitää puhua kulloisenkin jumpan erikoisuuksista. Hän ei ole jumpannut Venäjällä, kuntosalin kieli on siis hänellekin suomi.
Kielitaidon, kuten minkä tahansa muunkin taidon oppiminen ja ylläpito ovat elämänpituinen prosessi. Olisi suuri harmi, että alun perin niin suurella vaivalla hankittu taito jäisi käyttämättä ja lopulta unohtuisi. Jatkan siis uurastusta venäjän kielen parissa edelleen. Mistä tulikin mieleeni, että ehkä olisi aika lukea vaikkapa jokin kirja myös ruotsiksi…
Tiia Moilanen
Kirjoittaja on opiskellut venäjää lukiosta alkaen.