Miten kuvata jotain näin outoa, mutta samalla tuttua?
En voi enää koskaan palata siihen tunteeseen, minkä vallitessa ajoin epävirallisessa taksissa, hampaattoman kuskin tehdessä uhkarohkeita ajoratkaisuja ja Izhevskin levittäytyessä ympärille kuin suurempikin kaupunki. Juna-aseman läheiseltä sillalta maisema muistuttaa eurooppalaista kaupunkia. Kuitenkin kadut olivat kuoppaisia, talot vinoja, kävelytiet täynnä babushkoja, kaiken ympärillä leijui vaikeasti määriteltävä räihnäisyyden aura, mukaan lukien taksinani toiminut auto, jonka takakontista löytyi bensakanistereita, työkaluja ja muuta roinaa. Kuskini osoittautui kuitenkin kunnolliseksi mieheksi, laskutti vain tuplahinnan viralliseen taksiin suhteutettuna, vaikka olisi voinut viedä kaikki rahani – ja vielä kuljetti minut oikeaan paikkaan Udmurtskaja ulitsalle.
Virallinen syy siihen, miksi aion viettää Izhevskissä kokonaisen vuoden, on opiskelu Udmurtian valtionyliopistossa. Virallisesti tulin tänne opettelemaan venäjää, mutta ennen kaikkea opettelen elämää. Elämää torakoiden, makean teen, töykeiden asiakaspalvelijoiden, halpojen taksien, törkyisien rappukäytävien ja kummallisten ihmisten keskellä. Kahden kuukauden aikana olen ajatellut ”jos selviän tästä, en pelkää enää mitään” lukuisia kertoja. Kun kuulin, että huonetoverini tulee olemaan keski-ikäinen intialainen nainen, kun tutustuin keittiön torakkayhdyskuntaan, kun huomasin jakavani wc:n parinkymmenen muun ihmisen kanssa, kun istun venäjänkielisillä historiantunneilla tajuamatta mitään, kun olen ollut puristuksissa sadan venäläisen nuoren keskellä punkrock-konsertissa.
Tänään lähdimme aamuvarhaisella puolen asuntolan kanssa poliklinikalle ottamaan hiv-testejä, jotka tarvitaan negatiivisina asuntolassa asumista varten. Kymmenkunta ulkomaalaista opiskelijaa kansoitti odotushuoneen kikatuksella ja härskeillä vitseillä. Tähän asti kummallisin retki. Toisaalta olen oppinut, etten koskaan tiedä minne päivän aikana päädyn.
Asun muiden ulkomaalaisten opiskelijoiden kanssa omassa käytävässä yliopiston viereisessä asuntolassa. Meille on oma sisäänkäynti, joten venäläisiin opiskelijoihin törmääminen on teoriassa asuntolassa mahdotonta. Käytännössä kuitenkaan ei, koska olen kutsunut venäläisiä kavereita teelle samoin kuin muutkin, ja lopputulos on se, ettei koskaan tiedä keneen keittiössä törmää. Vaikka vietän aikaa saksalaisten, arabien, intialaisen, virolaisen, korealaisten, espanjalaisten, portugalilaisten ja jopa muutaman muun suomalaisen kanssa, yleiskieli on kuitenkin englannin jälkeen venäjä. Ja vastoin kaikkia odotuksiani olen tutustunut myös venäläisiin. Tässä auttaa se, että ei-venäläisenä todella on jotain erikoista Izhevskissä. Kaduilla pystyy tutustumaan uusiin ihmisiin vain puhumalla englantia kovaan ääneen. Ajattelen näyttäväni suunnilleen venäläiseltä, mutta kuulemma katseeni ja likaiset kenkäni kertovat minun olevan ulkomaalainen, siis myös ennen kuin avaan suuni. Suurin osa tuntemattomista ihmisistä kysyy innoissaan, olenko amerikkalainen.
Izhevsk muistuttaa suomalaista keskisuurta kaupunkia, mikä on koomista, koska kyseessä on kuitenkin noin Helsingin kokoinen Udmurtian pääkaupunki. Parin kilometrin säteeltä yliopistolta löytyvät niin sushiravintola, Kentucky fried chicken, useampi pitsaravintola kuin myös Izhevskiin vajaa vuosi sitten perustettu, lähiseudun ainoa Mc Donald’s. Kaupungin suhteellisen suuresta väkiluvusta huolimatta olen törmännyt apinan tuntevat kaikki, mutta apina ei tunne ketään -efektiin. Viimeksi eilen poika, jota en ollut koskaan ennen nähnyt, tuli juttelemaan enemmän tai vähemmän sujuvalla suomen kielellä, kun olin juoksemassa luennolleni. Hän oli kuullut, että yliopistolla pyörii taas suomalainen. Moikkailen joka toista vastaantulijaa yliopistolla, vaikka en ole varma mistä heidät tunnen.
Luentoni ovat venäjäksi, mikä tuntuu toisinaan olevani jopa ainoa ongelmani täällä. En ymmärrä, mutta uskon ja toivon ja niin kaikki myös minulle vakuuttavat, että sitkeästi venäjän keskellä istuminen ja yrittäminen yhä uudestaan ja uudestaan on paras tapa oppia kieltä.
Kuvittelin Izhevskin erilaiseksi, maaseutumaisemmaksi, ja, kadun tätä jo nyt, venäläisemmäksi. Näin siksi, koska kukaan suomalaisista tutuistani ei ollut kuullut puhuttavankaan Izhevskistä tai edes Udmurtiasta ja se loi paikalle mystisyyden auran, joka yhdistettynä venäläisyyteen loi kuvan että olen lähdössä jonnekin todella vaikeaan paikkaan. En enää pysty palaamaan saapumiseni aikaiseen olotilaan, jolloin kaikki oli uutta, pelottavaa ja ränsistynyttä. En pysty enää katsomaan tätä paikkaa uusin silmin, vaan tämä on nyt kotini, enkä pysty enää kuin toisinaan ihastelemaan sen erilaisuutta. Koira sidottuna kaupan eteen odottamaan omistajaansa, kyllä, täällä se on erikoista, koska valtaosa koirista juoksentelee irrallaan vailla omistajaa. Kummallisesti sisustetut yliopiston huoneet, joiden seinistä kuoriutuu tapetti ja joiden pattereissa on vain yksi vaihde- paahtavan kuuma. Tupakointi yökerhoissa. Joka paikkaan tungettava smetana.
Ihmiset puhuvat outoa kieltä ja naiset uhmaavat kuraisia katuja käyttämällä korkokenkiä, mutta näistä seikoista huolimatta ihmiset ovat samanlaisia kuin Suomessa. Stereotypiat venäläisistä ja suomalaisista ovat hämmästyttävän samanlaisia, juominen, kylmyys, saunat ja banjat, jurottaminen. Todellisuus on myös samankaltainen. Ehkä odotin jotain aivan toisenlaista, jotain täysin vierasta. Toisaalta tarina on tällä tavalla jopa kauniimpi kuin tarina paikasta toisessa maailmasta. On samaan aikaan hiukan alakuloista että toiveikasta huomata, että ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla ja että kotonaan voi olla missä vain, jopa venäläisessä pikkukaupungissa.
Enna Poutiainen
Ennan omaa blogia voi seurata osoitteessa http://udmur.blogspot.fi/
