Timoi Munne: Pahat ajat – Voi Venäjän kevät
Suomi Venäjä seuran Joensuun seudun osasto oli saanut ilahduttavasti yleisöä Pakkahuoneelle seuramaan Timoi Munnen mologia Pahat ajat – Voi Venäjän kevät.
Munnea uskaltaa hyvällä syyllä luonnehtia pitkänlinjan Venäjän kokijaksi, näkijäksi, karjalan kielen taitajaksi ja venäläisen mentaliteetin suomentajaksi. Hän on toiminut Venäjällä näyttelijän, muusikkona, organisaattorina, matkailijana ja monena muuna. Venäjä on ollut vahvasti läsnä hänen elämässään yli 20 vuoden ajan. Tähän kokemukseensa hän perustaa uuden mologinsa käsikirjoituksen.
Munne aloittaa esityksensä kummastelemalla yleisön läsnäoloa. Te olette väärä yleisö, teidänhän pitäisi olla ystäväni ja tuttuni tuolta rajan takaa. Jotenkin näin hän toivottaa meidät tervetulleiksi esitykseensä, jota hän itse ei luonnehdi teatteriksi, pikemminkin yhden miehen muisteloksi ajasta, jota ei saa takaisin. Miksi näin? Se kirkastuu katsojalle esityksen aikana.
Timoi Munne lähti vuonna 1993 Helsingistä nuorena ja uteliaana näyttelijänä Petroskoin suomenkieliseen teatteriin. Venäjän kieltä taitamattomana hän kohtasi silloisen Venäjän kulttuurin ja toivottomalta tuntuvan byrokratian niin voimakkaana iskuna, että alkoi jopa oirehtia niin fyysisesti kuin henkisestikin. Hän joutui palaamaan Suomeen hakemaan ammattiapua oireisiinsa. Apua hän ei saanut ja oireet katosivat vasta kun hän itse tajusi kärsivänsä kulttuurishokista. Petroskoin ja teatterin vetovoima oli kuitenkin niin vahva, että hän palasi Venäjälle aina uudestaan ja uudestaan. Lopulta oppittuaan kielen ja kulttuurin, jopa kirottu byrokratiakin tuli tutuksi, hän rakastui Venäjään ja ennen kaikkea sen ihmisiin. Erityisesti Petroskoi ja Karjala veivät hänen sydämensä.
Timoi Munne on Pakkahuoneen intiimissä, pienessä teatteritilassa ja vaatimattomissa lavasteissa läsnä, kuin osa meitä. Hän on pukeutunut venäläiseen sotisopaan. Päässään hänellä on Moskovasta ostettu lippalakki tai venäläisen sotilaan päähine, jaloissaan venäjän armeijan maihinnoususaappaat, jalassa venäläisen rautatieläisen työhousut ja yläkorppaa verhoaa Kino orkesterin Viktor Tsoin kuvalla varustettu huppari.
Munnen tunneilmaisu on vahvaa ja yleisön mukaantempaavaa. Esityksen aikana ollaan hämmentyneitä, nauretaan hänelle sattuneille kommelluksille, lähes kyynelehditään yhdessä ja lopuksi olemme valtavan pettyneitä Venäjän nykytilaan. Esityksen lievä poukkoilukin lisää sen uskottavuutta.
Vaikka Pahat ajat keskittyy Munnen muisteloihin, todellisiin ja ehkä myös ajan kultaamiin, niin esityksen varrelle on ripoteltu kritiikkiä ja erityisesti pettymystä nykyhallintoa kohtaan. Ansaitun osansa saa niin ortodoksisen kirkon patriarkka Kirill kuin nekin, jotka hiljaisena ovat hyväksymässä Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan.
Pahat ajat on yhden miehen kaihoisa rakkauden tunnustus maalle, joka vei häneltä paljon, mutta ennen kaikkea antoi vielä enemmän. Munnen vuosikymmenten rakkaus viha -tarina muuttuu yksityisestä yhteiseksi, sillä niin monessa kohtaa joku yleisöstä varmasti huomaa kokeneensa samanlaisia hetkiä Venäjällä ollessan.
Munnen monologi ei ole katkera, jos ei toiveikaskaan. Päällimmäiseksi jää pettymyksen tunne. Se on kuin vertaistukea meille Venäjään ihastuneille. Olemme menettäneet jotain, johon uskoimme vielä muutama vuosi sitten. Veljellisen kanssakäymisen ystävällisten rajantakaisten ihmisten kanssa.
Teksti ja kuva Juhani Virnes
