VILLE ROPPONEN
Suomalaisten suhde Venäjään ja venäläisyyteen on ollut historiallisista syistä usein tunteikas. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisinä parina kymmenenä vuotena suhteet itänaapuriin kehittyivät parempaan suuntaan. Suomeen syntyi 1990-luvulta alkaen myös venäläisten maahanmuuttajien yhteisö, joka on nyt määrällisesti suurin siirtolaistaustainen vähemmistö.
Daniil Kozlovin Ryssä näyttää millaista on kasvaa ja elää suomenvenäläisenä, ennakkoluulojen keskellä. Venäjän hyökättyä täysimittaisesti Ukrainaan 2022 asenteet ovat lisäksi jyrkentyneet. Etenkin tietyissä piireissä tunnutaan syyttävän Venäjän valtion toimista kollektiivisesti kaikkia venäläisiä – niin absurdia kuin se onkin. Kozlov ei halua esiintyä siirtolaiskirjailijana, mutta Ryssässä kuvatut kokemukset valaisevat eittämättä monen maahanmuuttajan kokemuksia Suomessa, kirjan perusteella rasistisessa maassa.
Kozlov on paremmin tunnettu runoilijana nimellä Susinukke Kosola. Hänen ensimmäinen proosateoksensa Ryssä yhdistelee omaelämäkerrallista proosaa ja esseististä pohdintaa. Opus on rohkea puheenvuoro. Hieman epätasaisena se ei lunasta kaikkia siihen kohdistuneita odotuksia. Uskon silti, että Kozlov tulee ammentamaan aiheesta vielä lisää.
Ryssän minäkertojan tutkijavanhemmille tärkeämpää on sivistys, ei venäläisyys sinänsä. Kotivenäläisyys merkitsee kertojalle lähinnä perheen traditioita. Suomessa venäläisyys määritellään kuitenkin aina ulkoapäin. Lapsena kaikenlaiset aikuiset suomalaiset rähjäävät kertojalle venäläisyydestä, tai ”ryssyydestä”, johon tuntuvat tiivistyvän kaikki nuivimmat mielikuvat. ”Ryssyys oli terminaalista”, kertoja kiteyttää.
Kertojan perhe elää Turun lähiössä, mutta yläkouluun hänet laitetaan keskustaan venäjänkieliluokalle, jossa on lisäksi vain yksi toinen venäläistaustainen oppilas. Yläkoulussa hän oppii teeskentelemään ei-venäläistä ja kovista. Kozlov kirjoittaa: ”…keskityin itseeni, pohtimaan puhki jokaista sanaa ja ilmiötä oppiakseni selviytymään, ja haluni olla olematta mitään palveli tätä päämäärää. Tai ainakin antoi jonkinlaiset työkalut selvitä ja näytellä, kaapia roolisuorituksin pienen määrän vapautta pelkästään olla.”
Tuntuu erikoiselta, että juuri venäjänkieliluokalla on kiusattu näin ja pakotettu piilottamaan venäläisyytensä.
Teoksen myötä kertoja alkaa nähdä kansallisidentiteetit kielteisinä. Myös muut ulkoiset määritelmät tuntuvat pakkopaidalta. Kertoja ei halua suomalainen, mutta ei venäläinenkään, ei mies, ei nainen, ei hetero, eikä homo. Hän vaikuttaa putoavan kulttuurien väliin, mutta ei toisaalta pohdi mahdollisuutena myöskään kulttuurien välistä hybridi-identiteettiä.
Halu olla vain oma yksilöllinen itsensä tuntuu olevan Ryssän kertojan perusdilemma. Tässä hän eroaa esimerkiksi Zinaida Lindénin, Arvi Pertun tai Anna Soudakovan suomenvenäläisyyttä ruotivien romaanien hahmoista, jotka näkevät taustassaan usein myös voimavaran.
Kozlovin teoksen lopussa kertoja vierailee Venäjällä Ukrainan sodan aikana. Pietarissa hän muistelee lapsuutensa visiittejä isovanhemmille ja maistaa jo kadonneeksi luulemaansa jäätelöä. Hän on katkera Venäjän valtiolle: se on vienyt häneltä rauhan ajatella lapsuuttaan, josta on hänestä ”tullut pelinappula valtioiden välisessä pelissä”.
Ryssän kertoja sanoo, ettei halua kirjoittaa traumakirjallisuutta tai ”kärsimyspornoa”. Siksi esimerkiksi kiusaus on kuvattu vain ranskalaisin viivoin. Teos keskittyy silti ruotimaan kouluaikoja ja selviytymiskeinoja niin, että traumalähtöisyys tuntuu korostuvan.
Suomalaisen rasismin kuvauksena kirja on väkevä ja surullinen. Identiteettikriisin setvintä varastaa opuksesta leijonanosan. Kulttuurien eroja tai sitä miten suomi ja venäjä eroavat kielinä kertojan tajunnassa ei kuitenkaan paljon valaista. Enemmän olisi saanut pohtia myös sitä, miten venäläisyys sinänsä on eri asia kuin Venäjän valtio. Tämä olisi voinut avautua myös emigranttivenäläisyyden pitkän historian kautta.
Kozlov, Daniil: Ryssä. 280 s. Sammakko 2025