Kirjojen kahina, tuoksu, sanat ja niiden välit ovat maailmankaikkeutta.
Pienenä olin usein kipeä ja makasin Pietarin hruštševilaisessa yksiössä kirjahyllyin rajatulla vuodetuolilla. Pienen käytävän päässä pikkuruisessa keittiössä äiti keitti harmaita makaroneja ja isä tupakoi tuuletusikkunasta ja samalla haukkoi raikasta ilmaa. Kuumeisena sain vain maata ja katsella kirjanselkiä, laskea kultakirjaimisia kappaleita, rispaantuneita vanhuksia, uudenkiiltäviä yksilöitä, valita omia suosikkeja. Myöhemmin kirjoitin kirjanselistä, niiden tuoksusta ja niistä minuun juurtuneista versoista ylioppilasaineen, mutta vasta paljon myöhemmin ymmärsin, mikä todellinen merkitys ja arvo kirjasermeillä on minulle ollut.
Kirjallisuus ei ole vain sanoja ja niistä kudottuja tarinoita. Se on paksuja kansia, jotka suojaavat ihanaa kahinaa synnyttäviä sivuja, se on jonkun jossain kellarissa voipaperille kopioituja, nykypäivänä enää vaikeasti erottuvia runoja, se on isän iloa harvinaisen, vaivalla hankitun kirjan edessä. Se on myös henkilöhahmoja, jotka jäävät kulkemaan lukijan kannoilla, se on sanoilla piirrettyjä kuvia, jotka koskettavat kyyneliin, se on raa’an realistisia todellisuuksia ja vaihtoehtoisia kaikkeuksia.
Tänä päivänä kirjallisuus Venäjällä elää suuressa ahdingossa. Muunkielistä kirjallisuutta ei juuri käännetä, sillä länsimaiset kustantamot eivät halua rahoittaa Venäjän sotatoimia. Kirjoja kielletään, poistetaan kirjastojen kokoelmista ja kirjakauppojen hyllyiltä. Venäjälle jääneet kirjailijat elävät pelossa nurkkaan ajettuina. Ulkomaille paenneet taas koettavat kurottaa lukijoihinsa, jotka eivät välttämättä uskalla kurottaa takaisin, koska lukeminen tapahtuu suurimmaksi osaksi verkossa, jota valtio valvoo.
Ja silti, tai juuri siksi, uusi kirjallisuus kuohuu ja elää, kuin suuresta koskesta erkaantunut pieni puro se virtaa, etsii uusia uomia, ottaa uusia suuntia, kehittyy ja muokkaa itseään. Niin on syntynyt Maria Stepanovan Kadoksiin-romaani (2025, Siltala, suom. Arja Pikkupeura), jossa päähenkilö M elää monelle maastamuuttajalle tutun juurettoman ja kasvottoman matkan, jonka yllä kotimaapeto hönkii eikä anna rauhaa. Niin myös Oksana Vasjakina kirjoittaa uusia virtoja rohkeasti, anteeksi pyytämättömästi ja Roza-romaanissaan (2023, nlobooks, tulossa suomeksi 5/26) omien sanojensa mukaan siksi, ettei pystyisi muuten hengittämään.
Sillä tavalla syntyy mieleen jäävin kirjallisuus: sisäisestä pakosta, vastatuulesta, samanaikaisesta pelosta ja rohkeudesta, omaan uomaansa eksyneenä, oman suuntansa löytäneenä. Kadoksiin-romaanin M löytää turvapaikan sanojen välistä. Uskon, että myös kirjallisuudessa merkittävin paikka on siinä välilyönnissä, johon mahtuu lukijan ajatus, tunne ja reaktio.
En malta odottaa muita uudenlaisia kirjapuroja, joissa saamme kylpeä tulevina vuosina. Eniten kaipaan Ljudmila Ulitskajan uusia virtoja, ääntä, sanoja ja niiden välejä. Sillä minulle kirjallisuus on se tuuletusikkuna, josta voi haukata raikasta ilmaa, kaikesta huolimatta.
Anna Soudakova
Kirjoittaja on kirjailija, Venäjän Aika -lehden kolumnisti, sekä äidinkielen, ranskan ja venäjän kielen opettaja