Suomen ja Venäjän viranomaiset ja luonnonsuojelijat tekivät ympäristöyhteistyötä kymmeniä vuosia ja saavuttivatkin yhtä ja toista, mutta nyt kontaktit rajan yli ovat katkenneet.
Teksti: Esa Tuominen
Kuva: Ismo Tiainen
Kuva: Luonnonvara- ja ympäristöministeri Dmitri Kobylkinin (oik. keskellä) ja uuden ympäristö- ja ilmastoministeri Krista Mikkosen (vasemmalla keskellä) tapaaminen jäi keväällä 2020 toistaiseksi viimeiseksi henkilökohtaiseksi ministeritason tapaamiseksi suomen ja Venäjän ympäristöministeriöiden välillä. Korona siirsi tapaamiset verkkoon. Toinen vasemmalta on Hannele Pokka ja häntä vastapäätä pöydässä pitkäaikainen Venäjän luonnonvaraministeriön kansainvälisistä asioista vastannut Nuritdin Inamov.
Vuoden 2020 huhtikuussa, siis vain kuusi vuotta sitten, ympäristöministeriö julkaisi mielenkiintoisen lehdistötiedotteen. Se oli otsikoitu toivoa herättävästi: ”Ympäristöyhteistyö jatkuu Suomen ja Venäjän välillä – ministerit keskustelivat yhteisestä jätehuoltohankkeesta”.
Suomen ympäristöministeri Krista Mikkonen oli tiedotteen mukaan keskustellut venäläisen virkaveljensä kanssa mm. seuraavista aiheista: luonnon ja metsien monimuotoisuuden suojelu, luonnonsuojelualueet, Fennoskandian vihreä vyöhyke, luontomatkailun kehittäminen, jätehuolto, kiertotalous, resurssitehokkuus ja musta hiili.
Lista yhteistyökohteista on hengästyttävän pitkä ja kuvaa hyvin sitä laajaa yhteistyötä, jota Suomen ja Venäjän välillä tuolloin tehtiin – ja kuviteltiin tehtävän vielä pitkään. Ei mennyt kuin pari vuotta kun yhteistyö itänaapurin kanssa kaikilla aloilla – myös ympäristönsuojelussa – loppui kuin leikaten. Venäjä hyökkäsi helmikuussa 2022 Ukrainaan eikä virkamiestason tai poliittisen tason yhteistyölle enää ollut edellytyksiä.
Tuo yhteistyö, joka vuonna 2022 katkesi, oli alkanut jo Neuvostoliiton aikana. Se oli kantanut hedelmää – voisi sanoa, että ”luonto kiitti”. Alkaako yhteistyö ympäristönsuojelun alalla joskus uudestaan, sitä ei tiedä kukaan.
Yhteistyö toi tuloksia
Ympäristöministeriön kuuden vuoden takaisen tiedotteen alla on neuvottelevan virkamiehen Saija Vuolan nimi ja yhteystiedot. Pitääpä pirauttaa hänelle ja kysyä asiasta tarkemmin.
– Muistan toki tuon tiedotteen ja neuvottelutapaamisen, neuvotteleva virkamies asiasta kuultuna kertoo.
– Samassa yhteydessä ministerit allekirjoittivat julkilausuman, jonka mukaan suomalaista jätealan osaamista oli tarkoitus viedä Venäjälle. Naapuriin perustettiin kansallisen koordinoinnin organisaatio, jota ministeri ohjasi. Sen oli tarkoitus laatia suunnitelma siitä, miten jätteiden lajittelussa edetään.
Vuola kertoo olleensa läsnä ministeritapaamisissa vuodesta 2017 lähtien. Venäläinen osapuoli oli hänen mukaansa ihan oikeasti kiinnostunut ympäristönsuojelusta. Maiden välille luotiin luonnonsuojelutyöryhmä, joka yhdisti viranomais-, tutkija- ja järjestöpuolen toimijoita.
Vuola muistaa esimerkinomaisesti, kuinka Venäjällä haluttiin suojella metsäpeuraa, joka liikkui rajan yli. Tapaamisissa oli hänen mukaansa hyvä yhteistyöhenki.
– Nyt Venäjältä ei saada enää tietoja ympäristöhavainnoista. Tällä on vaikutusta maailmanlaajuisiin analyyseihin, jotka nyt monissa kohdin joutuvat tulemaan toimeen ilman Venäjältä saatavaa dataa.
Ympäristöministeriön kansainvälisten asiain neuvoksella Henna Haapalalla on niin ikään hyviä muistoja rajat ylittävästä yhteistyöstä.
– Lähialueyhteistyötä tehtiin ympäristönsuojelun alalla 1990-luvulta lähtien. Oli monia hankkeita, joilla saatiin yhtä ja toista hyvää aikaan. Oli luonnonsuojelualueiden perustamista, Suomenlahden suojelua, ilmansuojeluhankkeita…
Suomen ja Venäjän lähialueyhteistyöohjelma loppui – yhteisellä päätöksellä – kuitenkin vuonna 2012. Silloin Venäjä oli vaurastunut jo niin paljon, että tukea ei enää tarvittu. Muunlainen yhteistyö jatkui kuitenkin aina Ukrainan sotaan asti. Suomalaisyritykset veivät innokkaasti ympäristöalan osaamistaan Venäjälle ja se otettiin yleensä mielellään vastaan.
Kun presidentti Vladimir Putin tuli valtaan, ympäristöasioiden hallinto siirrettiin luonnonvaraministeriöön. Ratkaisua hämmästeltiin ulkomailla, koska luonnonvaraministeriö pyrkii yleensä saamaan hyötyä ympäristöstä kun taas ympäristöviranomaiset pyrkivät sitä suojelemaan.
– Jotkut kommentoivat ratkaisua sanomalla, että pukki on pantu kaalimaan vartijaksi, Haapala muistelee ratkaisun saamaa vastaanottoa.
Isoja suojelualueita Neuvostoliittoon
Eivät vain virkamiehet ja poliitikot tehneet ympäristöalan yhteistyötä vaan asialla olivat myös luonnonsuojelijat ja heidän järjestönsä. Suomen Luonnonsuojeluliiton pääsihteerinä vuosina peräti 30 vuotta (1973-2003) toiminut Esko Joutsamo on alan pioneereja.
Joskus 1970-luvulla Neuvostoliitossa toimi Yleisvenäläinen luonnonsuojeluseura, jonka toimintaan Joutsamokin tutustui.
– He väittivät, että seurassa on 20 miljoonaa jäsentä, mutta ei kannata kuvitella, että maassa olisi ollut 20 miljoonaa aktiivista luonnonsuojelijaa. Miten järjestön jäsenmäärä oli paisutettu tuollaiseksi, sitä en osaa sanoa.
– Yritimme saada yhteyksiä tuohon järjestöön, mutta se oli kovin muodollinen organisaatio. Eräällä tapaa se oli ikään kuin valtion virasto. Se järjesti erilaisia kukansidontakilpailuja eikä sillä ollut juuri merkitystä oikeassa luonnonsuojelutyössä.
Joutsamo sanoo iloinneensa siitä, että jo neuvostoaikana itärajan taakse perustettiin laajoja luonnonsuojelualueita. Syntyi Fennoskandian vihreä vyöhyke, joka ulottuu Suomen, Venäjän ja Norjan rajojen yli. Yhteistyötä tehtiin myös merikotkan suojelussa 1970- ja 80-luvulla. Suomalaisia lintutieteilijöitä vieraili itänaapurissa ja sieltä käytiin vierailulla Suomessa.
Jo neuvostoaikana suomalaiset luonnonsuojelijat loivat yhteistyösuhteet Viron – silloin siis vielä neuvosto-Viron – luonnonsuojeluliittoon eli Eesti looduskaitse seltsiin. Se oli Joutsamon mukaan huomattavasti ”yleisvenäläistä” liittoa tarmokkaampi järjestö eikä samanlainen valtionhallinnon jatke kuin venäläinen vastaava järjestö. Sekä virolaisyhteyksien luomisessa että rajantakaisten luonnonsuojelualueiden synnyttämisessä oli Joutsamon mukaan keskeinen osuus Luonnonsuojeluliiton pitkäaikaisella puheenjohtajalla Rauno Ruuhijärvellä.
– Viron luonnonsuojeluliitolla oli merkitystä myös maan itsenäistymisprosessissa. Neuvostoliiton johdon oli vaikea vastustaa virolaisen luonnonsuojelujärjestön aktiivisuutta esimerkiksi fosforiittiasiassa, koska järjestöllä oli kansalaisten laaja tuki takanaan.
Kun Neuvostoliitto vaihtui Venäjäksi, muuttui myös maan järjestökenttä luonnonsuojelualalla. Maahan levittäytyivät kansainväliset järjestöt, kuten WWF ja Greenpeace. Nyttemmin järjestöt on julistettu Venäjällä ”ei-toivotuiksi” ja niitä on pidetty jopa ”turvallisuusuhkana” maalle. Niinpä nämä kansainvälisesti arvostetut järjestöt ovat joutuneet lopettamaan toimintansa Venäjällä.
Venäjän vastenmielisyys WWF -järjestöä vastaan on mennyt jopa niin pitkälle, että pari vuotta sitten maa kieltäytyi osallistumasta ilmastonmuutoksesta varoittavaan kansainväliseen Earth Hour -tapahtumaan. Syyksi Venäjän presidentin tiedottaja mainitsi sen, että tapahtuman järjestävä taho on Venäjällä julistettu ulkomaiseksi agentiksi.
Pietarin jätevedet puhdistetaan
Neuvostoaikana ja vielä kauan sen jälkeenkin Leningrad/Pietarin viiden miljoonan asukkaan jätevedet johdettiin puhdistamattomina Suomenlahteen. Ei tarvitse olla oppinut hydrologi ymmärtääkseen, kuinka vakavasti Suomenlahti kärsi tämän seurauksena.
Venäjällä ymmärrettiin tilanteen vakavuus, mutta Neuvostoliiton jälkeen sekasortoon ajautuneella maalla ei ollut resursseja korjata tilannetta. Euroopan valtiot – siinä joukossa pieni ja sisukas Suomi – ojensivat auttavan kätensä. Kansainvälisen rahoituksen ja teknologian avulla Pietariin nousi jätevedenpuhdistamo, joka edusti tekniikan viimeistä sanaa ja joka puhdisti Suomenlahden vettä huomattavasti.
Myöhemmin on herännyt ajatus siitä, pitääkö öljyn- ja kaasunviennillä nopeasti rikastuvaa Venäjää tukea – miksei maa itse hoida jätevesiään puhtaaksi. Ympäristöministerinä vuosina 2003-2007 toiminut Jan-Erik Enestam oli keskeisesti mukana prosessissa, joka synnytti Pietariin modernin jätevedenpuhdistamon:
– Se oli Suomen ja Venäjän ympäristöyhteistyön ehkä paras tulos. Ja vaikuttavin, kertoo eläkepäiviään viettävä Enestam puhelinhaastattelussa.
– Tapasin puhdistamoasioissa Vladimir Putinin ja hän myönsi avoimesti, että Venäjän olisi tietysti itse pitänyt rakentaa Pietarin lounainen jätevedenpuhdistamo. Se olisi kuitenkin venyttänyt rakentamisen aikataulua ja hankkeella oli kiire.
Enestam muistuttaa, että Suomi ja muut Itämeren valtiot eivät olleet asiassa liikkeellä pelkästään hyvää hyvyyttään:
– Meillä oli oma lehmä ojassa, koska Pietarin jätevedet saastuttivat myös meidän merialueitamme. Lopputulos oli tyypillinen win-win, siitä hyötyivät kaikki.
Suomen ja Neuvostoliitto-Venäjän ympäristönsuojeluyhteistyön ehkä paras asiantuntija on entinen ministeriön kansliapäällikkö Hannele Pokka, joka on kirjoittanut aiheesta lähes 300-sivuisen kirjan (Pioneerityötä, Suomen ympäristöyhteistyö Venäjällä, Siltala 2022). Hän kertoo, että Suomen ensimmäinen ympäristöministeri Matti Ahde käynnisti yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa heti virkaan astuttuaan vuonna 1983.
– Jo sitä ennen yhteistyötä oli tehty Itämeren suojelua varten perustetussa Helsingin suojelukomissiossa eli Helcomissa, jonka työ jatkuu edelleen.
– Neuvostoliiton loppuaikoina, Gorbatshovin perestroikan kaudella, heräsivät itänaapurissamme ympäristönsuojelijat. Vaikka kansalaisilla oli tuolloin paljon taloudellisia murheita, he olivat myös huolissaan ydinvoimaloiden turvallisuudesta, kaatopaikkojen kunnosta ja ilmansaasteistakin.
Pietarin vesilaitos innostui
Kirjassaan Hannele Pokka kuvaa sitä, kuinka Pietarin kaupungin vesilaitos lopulta kiinnostui jätevesiensä puhdistamisesta läntisen teknologian avulla. Avainasemassa oli laitoksen legendaarinen johtaja Felix Karmazinov, joka luotsasi puhdistamon rakentamista päättäväisin ottein.
Pokka työskenteli ympäristöministeriön kansliapäällikkönä vuona 2008-2020 ja pystyi siten seuraamaan tiiviisti suomalais-venäläistä yhteistyötä.
– Se yhteistyö keskittyi lähinnä kolmeen asiaan, Itämereen, luonnonsuojelualueisiin ja arktiseen alueeseen. Olin mukana lukemattomissa kokouksissa, neuvotteluissa ja seminaareissa, joissa molempien maiden edustajat pohtivat elinympäristömme suojelua.
– Paljon keskusteltiin, mutta usein asiat eivät edenneet keskusteluja pidemmälle. Poikkeuksena ovat olleet Pietarin jätevedenpuhdistamo ja luonnonsuojelualueet.
Pokan näkemyksen mukaan ympäristöasiat eivät ole Venäjällä olleet prioriteettilistan kärjessä. Nyt Ukrainan sodan aikana niihin lienee riittänyt vielä vähemmän voimavaroja kuin aikaisemmin.
– Esimerkiksi ilmastonmuutosta on vähätelty, vaikka arktisen jään ja Siperian ikiroudan sulaminen koskettavat suoraan Venäjää. Siperian talot ja öljyputket ovat vaarassa kun ikirouta sulaa, joten aiheen pitäisi kiinnostaa.
Pokka on lueskellut Venäjän johdon arktisen alueen ohjelmapapereita ja havainnut, että vaikka jään sulaminen niissä mainitaan, ovat ohjelmat kuitenkin kovasti turvallisuuspainotteisia.
Pokka suree sitä, että Pietarin lähistöllä sijaitsevan Krasnyi Borin vaarallisten jätteiden kaatopaikan kunnostaminen ei edennyt hänen kansliapäällikköaikanaan. Suomalaiset ottivat näytteitä ja venäläiset kaivoivat ojia, mutta kestävää ratkaisua ei syntynyt.
– En tiedä, onko siellä viime vuosina tehty mitään, hän huokaa surullisena.
Vaikka yhteistyö ei aina tuottanut sellaisia tuloksia, joita suomalaiset olisivat toivoneet, on kanssakäyminen lopetettu nyt tykkänään.
– Hyökkääjän kanssa ei tehdä yhteistyötä, Pokka sanoo topakasti.
Esa Tuominen