Median museo ja arkisto Merkissä järjestettiin venäjänkielinen nykykirjallisuusilta 2.6.2026. Helsingin keskustassa Ludwiginkadulla sijaitseva ilmainen museo (aiemmalta nimeltään Päivälehden museo ja arkisto) esittelee mm. sensuuritapauksia ja sananvapauden tilaa eri maissa, joten se sopi erinomaisesti käydyn Suomi-Venäjä-seuran ja Merkin yhteistyössä järjestämän keskustelun areenaksi.
Illan aikana pohdittiin kolmen erilaisen kirjailijan kanssa, miltä venäjänkielinen nykykirjallisuus näyttää itsensä kirjailijoiden näkökulmasta? Keskusteluun osallistui Suomessa asuvat Olga Marmotta, Mihail Durnenkov ja Leonid Kaganov. Moderaattorina toimi Nikita Kirillov.
Olga Marmotta on kuvataiteilija, jonka venäjänkielinen esikoiskirja ”Путешествие в поисках солнца” (Matka aurinkoa etsimään) julkaistiin keväällä. Marmotta kertoo suomen olevan nykyisin hänen pääkielensä, mutta kun kirja alkoi syntyä, kieleksi valikoitui äidinkieli venäjä.
Mihail Durnenkov on vuonna 2022 Suomeen muuttanut näytelmäkirjailija ja käsikirjoittaja, jonka näytelmään perustuva teos ”Дива” (Diiva) on esitetty Suomessakin. Hän oli keskustelijoista ehkä tunnetuin Suomessa, ja hänestä on kirjoitettu mm. Venäjän Aika lehden numerossa 4/2025.
Leonid Kaganov puolestaan on tieteiskirjailija, bloggari ja runoilija, jonka novellikokoelma ”Моя космонавтика и другие истории” (Minun kosmonautiikkani ja muita tarinoita) on julkaistu äskettäin. Myös Kaganov on muuttanut pois Venäjältä maan hyökättyä Ukrainaan vuonna 2022.
Kirjailijat edustivat keskenään erilaisia tyylilajeja ja tulokulmia. Olga Marmottan esikoiskirja on osa tämän hetken venäjänkielisen ilmiötä, jossa monella on syntynyt tarve koota omia kokemuksiaan ja työstää ne kirjan muotoon. Muita pidempään Suomessa asunut Marmotta on vaihtanut sodan alkaessa vuonna 2022 suomenkielisestä kirjoittamisesta takaisin venäjänkieliseen, koska äidinkielellä kirjoittaessa oli helpompi kuvata tuntemuksia.
Yleensä Eurooppaan muuttaneilla tapahtuu päinvastoin: venäjänkielisen kirjoittamisen rinnalle tulee vähitellen myös uusia kieliä uuden asuinmaan mukaan. Leonid Kaganov on aina julkaissut ensisijaisesti verkossa ja hänellä on yleisöjä edelleen myös Venäjällä. Mihail Durnenkovin edustamassa teatteritaiteessa on taas aina läsnä myös aikaan ja paikkaan sidonnainen teatterikokemus.
Kenelle kirjoitetaan?
Keskustelussa oli selkeä sodanvastainen pohjavire. Tilaisuus alkoi pohdinnalla siitä, miten Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on vaikuttanut kirjoittamiseen ja yleisöjen tavoittamiseen. Kirjailijat tunnustivat faktana, että venäjänkielisen kirjallisuuden yleisö on jakautunut kahteen eri osaan – Venäjällä ja sen ulkopuolella olevaan. Näillä yleisöillä ei ole tällä hetkellä juurikaan yhteistä tarttumapintaa. Kuitenkin myös Venäjällä asuvat nähdään edelleen yhtenä yleisönä, vaikka sen tavoittaminen onkin vaikeaa. Esimerkiksi Olga Marmotta sanoi toivovansa, että hänen kirjaansa luettaisiin myös Venäjällä.
Heti alkuun saatiin myös mukavaa väittelyä yleisöjen tavoittamisesta. Leonid Kaganov, jonka pääasiallinen julkaisukanava on aina ollut verkko, sanoi hänen tekstiensä leviävän ja yhteydenpidon toimivan Venäjällekin jotakuinkin niin kuin ennenkin, esimerkiksi sosiaalisen median tai viestipalvelujen kautta. Mihail Durnenkov oli tästä kevyesti eri mieltä kertoen, että esimerkiksi vanhojen ihmisten on vaikea käyttää turvallista VPN-yhteyttä. Hän korosti Venäjän nykyistä autoritääristä kontekstia, jossa mikä tahansa sana voi muuttua vaaralliseksi niin käyttäjälleen kuin yleisölleen. Esimerkiksi Eho Ljubimovka-festivaali, jota Durnenkov oli aikoinaan luomassa Moskovaan, on joutunut siirtymään pois Venäjältä kansainväliseen formaattiin.
Puhuttiin sensuurista ja itsesensuurista. Leonid Kaganov kertoi, että venäläistä lukijakuntaa ajatellen kustannusvaiheessa häneltä saatetaan pyytää, että esimerkiksi Facebook vaihdettaisiin johonkin vähemmän kansainväliseen somepalveluun tai että jonkun tekstissä mainitun henkilön, joka on Venäjän valtion silmissä arveluttava henkilö, nimen yhteyteen tulee lisätä asiasta kertovat attribuutit. Kaganov suhtautuu näihin pyyntöihin huumorilla ja saattaa tehdäkin vaaditut muutokset. Silloin sensuuri tulee näkyväksi ja tuo tekstiin ajankuvaa ja outoa humoristista ulottuvuutta.
Mihail Durnenkov totesi, että Euroopassa taiteilijat joutuvat todistelemaan omaa sodanvastaisuuttaan jatkuvasti. Hän on onnistunut kuitenkin myös Euroopassa saamaan rahoitusta useammalle hankkeelleen ja alussa Suomeen muuton jälkeen häntä auttoi . Rahoituksen saamiseksi tarvitaan usein pitkäaikainen ura, ja aloittelevien kirjailijoiden on vaikeaa saada toiminnalleen tukea. Olga Marmotta kertoi hänen olleen onnekas: Mennessään Euroopassa toimivan Vapaan yliopiston (Свободный университет) kirjoittajakursseille työstämään tekstejään, hän sai lopulta myös esikoiskirjansa hiukan yllättäenkin julkaistuksi.
Merkki-museossa on esiteltynä myös suomalaisen sensuurin historiaa. Esimerkiksi Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta lyhennettiin aluksi, Hannu Salaman Juhannustanssit (1964) hyllytettiin jumalanpilkasta ja Tintti Neuvostojen maassa – sarjakuvaa pidettiin vielä vuonna 1986 liian neuvostovastaisena.
Satiiri ei toimi sota-aikana
Leonid Kaganovin tyyli on usein satiirinen ja sisältää huumoria, mistä saattaa seurata väärinymmäryksiä. Kaganov myönsi keskustelussa, että ”tykkien paukkeessa” eli sodan ollessa käynnissä huumori on lähes mahdoton tyylilaji. Hän ei ole keksinyt historiasta yhtään sotaa, jonka aikana huumoria olisi käytetty taiteessa onnistuneesti. Lähimpänä on Charlie Chaplinin Hitleriä ja natsi-Saksaa parodioiva Diktaattori-elokuva (1940). Sekin kuitenkin tehtiin Toisen maailmansodan vasta alkaessa ja on kerrottu, että Chaplin olisi katunut myöhemmin koko elokuvaa.
Leonid Kaganov tunnetaan venäjänkielisissä piireissä Putinin pitkäaikaisena kriitikkona. Siksi hänelle itselleenkin tuli yllätyksenä, että Suomessa häntä on siteerattu kontekstissa, jossa hänet voidaan ymmärtää päinvastoin Putinin tukijana. Satiirinen tyyli on jäänyt ymmärtämättä tai vähintäänkin laajalle yleisölle avaamatta Juha-Pekka Tikan jutussa Verkkouutisissa vuonna 2014, mikä yhdistettynä siihen, että Leonid Kaganov ei ole Suomessa yleisesti tunnettu henkilö, voi johtaa väärinymmärryksiin:
”Venäjän näkyvimpiin bloggaajiin kuuluva Leonid Kaganov kirjoitti äsken ’Uuden Venäjän kymmenen käskyä’. Niiden juonnon mukaan ”Venäjä on maana suurin kooltaan, väestöltään, kehitystasoltaan, kulttuuriltaan, älyltään, vaatimattomuudeltaan, rehellisyydeltään ja oikeudeltaan”. Kaganovin mukaan Venäjää saartaa ”kaikilta sivuiltaan huorineen Gayropa (gay-Eurooppa)”, joka ”virheellisesti palvoo meille syvästi vierasta vapautta.” (Verkkouutiset 2.6.2014)
Kontekstista irrotettuna kirjailijoiden viesti voi siis muuttua jopa vastakkaiseksi, ja erityisesti huumoria, satiiria, parodiaa tai ironiaa sisältävät tekstit saavat helposti vääriäkin tulkintoja. Jotta suomalainen pystyisi lukemaan venäjänkielistä kirjallisuutta ilman väärintulkintoja, tarvitaan puhtaan kielitaidon lisäksi myös hyvää kulttuurin- ja maantuntemusta.
Tekstien kääntäminen vieraalle kielelle tuovat mukanaan omat ongelmansa. Mihail Durnenkov kertoi, että teatterikäsikirjoitusten kääntämisessä ei riitä pelkkä käännösosaaminen, vaan pitäisi tuntea myös teatterintekemisen lainalaisuudet. Durnenkov huomaa käännösten ongelmat esimerkiksi silloin, kun kohdassa, jossa yleisö yleensä nauraa, kaikki ovat hiljaa.
Keskustelua seurasi paikan päällä mukavasti yleisöä ja kysymyksiä esitettiin esimerkiksi lastenkirjallisuuden tilanteesta ja siitä, kenelle kirjailijat olivat kirjansa suunnanneet.
Kiitos keskustelijoille ja yleisölle mukavasta illasta ja Merkki-museolle aiheeseen sopivasta miljööstä.
Keskustelu on katsottavissa Suomi – Venäjä-seuran Youtube-kanavalla:
Teksti: Riku Savonen
Kuvat: Valeri Klepkin, Riku Savonen